lauantai 3. elokuuta 2013

Lapsettomasta odottajaksi

Niin ihanaa kuin tämä kaikki onkin, niin erityisesti yksi asia on viime aikoina kalvanut mieltäni. Tietoisuus siitä, miten kaikkien tahaton lapsettomuus ei pääty näin. Miten osa meistä jää katselemaan, miten minä ja muut lopulta onnistuneet onnekkaat siirrymme sinne, minne olemme kurkotelleet niin kauan. Miten minä ja muut onnekkaat muutumme lapsettomista odottajiksi, mutta kaikki eivät saa kokea sitä, ei mitenkään eikä milloinkaan.

Haluaisin pystyä kiskomaan jokaisen heistä mukanani. Soisin jokaiselle sen ihmeen, jonka itse elämältä sain. Minä olen saanut etuoikeuden kokea juuri niitä asioita, joista aiemmin pala kurkussa haaveilin. Ja niin monta ihmeellistä hetkeä vielä edessäpäin, sellaisiakin, joista en osaa edes haaveillakaan. Minä olen nyt siirtynyt lapsettomasta odottajaksi ja vaikka en ikinä unohtaisi yhdenkään synkän tunteen ja mietteen sydäntä viiltävää terävyyttä, en enää koskaan ole sillä tavalla lapseton kuin ennen olin. Olen saanut jo tuntea sen, miten vauva potkii. Olen saanut laskea päiviä edestakaisin laskettuun aikaan, alkionsiirtoon, äitiyslomaan, uusiin jouluihin ja tuleviin vuosiin. Ja paljon muuta, jo nyt.

Olen kuullut monesti, miten minä ansaitsen tämän, miten juuri minä ansaitsen olla raskaana. Enpä tiedä. Niin ansaitsisi moni muukin, ihan yhtä paljon ansaitsisi. En oikein edes osaa sanoa sitä heille, vaikka haluaisin kovasti. Pelkään, että loukkaisin. Itse loukkaannuin niin helposti, niin monesta. Helppo minun on nyt mahani takaa hymistellä. Vaikka kuinka haluan ja toivon ja tahdon, tänne en voi ketään toista auttaa.

Miten juuri minä päädyin lapsettomasta odottajaksi, en tiedä. Sen kuitenkin muistan, miten pelkäsin, että minä en koskaan. Raskaus on ihme, niin minä ajattelen. Kiitollisuuttani siitä en pysty liikaa korostamaan.

9 kommenttia:

Maija Dahlia kirjoitti...

Voi Ainu. Tämä sai minut kyyneliin. Kunpa voisikin sanoa, että perillä tavataan. Kovasti hyvää matkaa!

Turnip kirjoitti...

Mulla on aika samanlaisia mietteitä. Itse kun olen jo kolmatta kertaa raskaana ja jossain vaiheessa luulin että se on jotain mitä en ikinä saa kokea. Siksi mulla oli paljon mietteitä omasta " ahneudesta" kun viimeksi kävi niinkuin kävi. Vaikka eihän se toimi niin, että jaetaan ne raskaudet tasan, kaikille yksi. Valitettavasti. Pitää vaan uskoa siihen, että kyllä sinä sen ansaitsit, ihan yhtä paljon kuin me kaikki muutkin. Mutta kuten usein olen todennut, elämä vaan välillä on epäreilua, kaikki vaan ei pääse perille vaikka kuinka me jo matkalla olevat sitä toivottaisiin.

Ole vain hetken itsekäs ja nauti siitä suuresta ihmeestä joka vihdoin teki sinusta äidin <3

SS / Hyva voittaa kirjoitti...

Ainu, jälleen niin kauniisti sanottu se, mitä niin moni meistä raskautuneista lapsettomista ajattelee. Saman onnen soisi niin monelle asian kanssa kamppailevalle.

Unknown kirjoitti...

Olipa mukava löytää blogisi! Olen kanssasi aivan samaa mieltä; kuinka mielelläni ottaisin matkaani mukaan, odottaviksi äideiksi ne, jotka sitä pientä ihmettä todella kovasti haluavat. Erittäin kauniita ajatuksia <3

Turnip kommentoi kauniisti, ihan herkityin :').

Anonyymi kirjoitti...

Niin minäkin pelkäsin..etten koskaan..:( Taas silmät kyynelissä täällä ja niiiin kiitollisena tuosta puolivuotiaasta ihmeestämme. <3 Mietin monesti miten olisin selvinnyt jos minulle olisi käynyt se mitä eniten pelkäsin..etten koskaan saisi omaa lasta. Paha olo tyhjästä sylistä oli ollut niin kauan,ahdisti kaikki.Pikkuhiljaa olen tervehtynyt,jos niin voi sanoa.Silti tänäänkin mietin mieheni kanssa kun kotiuduimme häistä,että miten vaikeaa siellä (siis henkisesti) olisi ollut lapsettomana ja mietin oliko siellä kenties joku siitä kärsivä ja sydän verillä lasta toivova kun me ja moni muukin pitelimme omia aarteitamme sylissämme. Vielä toissa kesänä olisin tuollaisissa tilaisuuksissa kärsinyt valtavasti.Sitä kärsimystä en soisi kellekään.Koskaan.

-Helmi

Anonyymi kirjoitti...

Täällä meitä on; kaipaavia, jotka toivovat pääsevänsä vielä joku päivä odottajaksi.

Voi kumpa tietäisin millainen on meidän matkamme,
toivottavasti joku päivä vanhemmiksi. Jollain tavalla. Kaikki vaihtoehdot ovat meille yhtä arvokkaita vaihtoehtoja mutta nyt kokeillaan vielä hetken hoitoja ja katsotaan tuottaako tulosta.

En sano, että olisin onneton. Mutta en väitä, etteikö kaipausta olisi. Silti en ole lakannut elämästä ja nauttimasta niistä hyvistä asioista joita minulla jo on. Vain lapsi puuttuu. Toisaalta aika menee myös minulla nopeasti, en välillä melkein usko, että olemme toivoneet lasta jo kohta 7v. Niin pitkä aika, mutta silti jo eletty. En murehdi elettyä, mutta välillä murehdin tulevaa.

Hetkittäin olen luopunut haaveesta olla raskaana. Pettymysten jälkeen enemmän haaveilen siitä vauvasta, lapsesta. Siitä, joka ei kasvaisi minun sisälläni. Se olisi silti yhtä odotettu ja juuri meille tarkoitettu.

Vaikka itse kipuilen näiden asioiden kanssa, en voi olla lukematta sinun matkaa äidiksi. Olen iloinen puolestasi vilpittömästi, mutta myönnän että ajoittain ihan pienesti kateellinen onnesta, joka on saanut teitä kohdata. Mutta se kateus ei ole riipivää eikä satuttavaa, enemmänkin sellaista "voi kumpa meitäkin onni potkaisisi!"

Kaikkea hyvää loppuodotukseesi !
Seurailen hiljempaa. Sivummalla :)

t. rouva 26v

Anonyymi kirjoitti...

Edellinen kommentti sanoikin jo kaiken mitä itse ajattelin =) täällä jo viisi vuotta kulunut ja silti uudelleen toivoa täynnä, kun muutaman päivän päästä selviää onko mahdollista päästä PAS:in jo tässä kuussa, jo muutaman viikon sisällä, Toivo olisi jo niin lähellä kotia <3
Sinä annat voimaa uskoa ihmeisiin, siihen että raskaus on mahdollista pakastetusta alkiosta, monen vuoden jälkeenkin. Ja että nämä tuskaiset hetket on mahdollista saada taka-alalle, että voin olla ihan normaali ihminen. Jos joskus olen raskaana.
Meillä on vielä toivoa, mitään ei ole poissuljettu.
Luen tarinaasi, tulevaa ja menneistyyttä ja olen kiitollinen että olet palan itsestäsi meille jakanut.

-Siivetön-

Ainu kirjoitti...

Ihan sanattomaksi menen teidän ihanien kommenttien keskellä taas.

Toivon niin kovasti, että jokainen teistä saisi vielä joskus tuntea sen, mitä minä nyt. Tuntea sen omalla tavallaan. Epäreilua ja tuskaista tahaton lapsettomuus on, siitä ei pääse mihinkään. Raskaanaolokaan ei mennyttä muuta ja aika monenmoisia ajatuksia tässä saa itsensä kanssa käydä läpi. Vaikka ilman kaikkia vaikeuksia olisi varmasti ollut ihan hyvä, niin kyllä mä oon erilainen ihminen tällaisenaan. Jotain vahvuutta tää on mun elämääni tuonut. Ja ehkä ymmärrän monia asioita paremmin nyt kuin ilman lapsettomuuttani.

Ihmeen soisin jokaiselle. Ja kateuden tunteet ymmärrän ihan kokonaan. <3

Anonyymi kirjoitti...

Ainu, sinun tuntemuksiasi on ilo lukea! Minäkin toivon, että jokainen lapseton lopulta saisi kokea raskauden ihmeen.

En halua kertoa mitään ihmeraskautumistarinaa, mutta joskus ihmeet osuvat omalle kohdalle. Itse olin jo menettänyt toivoni kymmenen vuoden yrityksen jälkeen ja MELKEIN hyväksynyt jäävämme kahden. Päätimme kuitenkin mennä viimeiseen hoitoon, varmuuden vuoksi, ettei siten vanhana kaduta ettei "yritetty tarpeeksi". En tiedä missä asennossa tähdet olivat sillä kerralla, mutta tulin raskaaksi ensimmäistä kertaa koskaan. Raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon. Luulin, ettei meille enää samanlaista lottovoittoa voisi tulla. Teimme ainoista pakkaseen asti päässeistä alkioista alkionsiirron ja käsittämätön ihme tapahtui toistamiseen. Nyt olen jo raskauden loppusuoralla, odottamassa kauan kaivattua lastamme.

Kun ihmiset onnittelevat minua raskaudesta, haluaisin kertoa kaikille, millainen ihme tämä vauva on, ja miten kauan häntä kaivattiin. En kuitenkaan sano mitään, vaan kiitän kohteliaasti ja ajattelen itsekseni, että tämä on lapsi on lahja, jota en koskaan uskonut saavani, ja olen hänestä niin kovin kiitollinen.

En osaa sanoa mitään lohduttavaa kaipaaville, muuta kuin että ymmärrän miltä teistä tuntuu, ja toivon sydämeni pohjasta, että teitäkin onnistaa.