tiistai 25. helmikuuta 2014

Hän hymyilee minulle

En voi lakata katselemasta häntä. Siinä hän tuhisee. Sängylläni. Minun tyttäreni. Minusta syntynyt. Niin pikkuinen siinä vierelläni. Maiskuttaa unissaan nautiskellen vielä äskeisen maidon muistoa huuliltaan.

Katselen nenän kaarta. Niin pikkuinen. Niin täydellinen hyppyri. Minun tyttäreni nenä. Ja poski. Sen silkoinen iho. Nostan varoen kättäni, etten vain havahduta pientä pois horteestaan. Nostan kättäni, ojennan sormeni ja kosketan posken silkkiä. Varoen, hellästi. Hellemmin kuin mitään ennen.

Poski nytkähtää. Pelästyn. Enhän herättänyt häntä hellyydenpuuskassani? Enhän häirinnyt pienen unta omassa kosketuksenkaipuussani?

Huuli värähtää. Tyttö hymyilee. Silmät kiinni, unessaan. Hän hymyilee minulle unensa läpi.

Missä ovat ne liian pitkät vuodet odottaa? Ne suruun ja sen pakahduttavuuteen uponneet unettomat yöt? En tunne niitä enää ihoni alta. Miten niin jouduin odottamaan turhan kauan? Tätä hetkeä olisin odottanut miljoona vuotta lisää. Vieläkin enemmän. Jos joku vain olisi osannut kertoa minulle, että tämä hetki on tulossa. Olisin raivannut tieni tuhat kertaa syvemmän kaipauksen läpi vain tämän hetken tähden.

Mutta enhän minä voinut sitä tietää. Enää minun ei tarvitse olla tietämättä. Nyt hän hymyilee minulle unensa läpi.

Nyt minä tiedän. Se hetki on tässä.

13 kommenttia:

Tulppaani 79 kirjoitti...

<3

Anonyymi kirjoitti...

Ihana teksti, kirjoitat niin kauniisti. Aivan käsinkosketeltavasti. Herkistyin.. Olen nyt pitkän tien jälkeen raskaana ja toivon, että kesällä saisin itse kokea saman. Olen niin onnellinen teidän puolesta! Ihania hetkiä vauvan kanssa!

Miilosa kirjoitti...

Ihana hetki. <3

Feeniks kirjoitti...

♡ kunpa olisi se varmuus tulevasta, sitä jaksaisi niiin paljon paremmin tämän kaiken.
Onnea teille!

Anonyymi kirjoitti...

Niin kaunista. Ja onneksi myös itselle nykyään kovin tuttua. Pitkän lapsettomuusajan jälkeen olen monesti miettinyt, mikä siinä oli lopulta kaikkein kamalinta. Se ei ollut se kaipuu itsessään, ei muiden raskautumiset eivätkä loukkaavat kommentit. Pahinta oli se, ettei voinut tietää, mitä sen tien päässä odottaa. Saako joskus sen kaipaamansa lapsen. Jos olisi tiennyt, moni asia olisi ollut helpompi sulattaa, kestää ja hyväksyä.

Johanna kirjoitti...

<3

naley kirjoitti...

<3 Oon edelleen niin onnellinen sinun puolestasi

Sydänjää kirjoitti...

Sehän Se on, kun ei voi tietää. Ei odottaminen sinällään.

Hyrsky Myrskynen kirjoitti...

Mäkin monesti pysähdyn vaan nauttimaan ja olemaan onnellinen tuosta pienestä rakkaasta. Miten joku voikin olla niin Kaikkea.

Annika kirjoitti...

Kylmät väreet kulkivat kauttaaltaan lävitseni kun luin tekstisi. Niin totta joka sana. Kun joku olisikin voinut antaa sen varmuuden, että tämä päivä tulee vielä, niin minäkin olisin kiltisti odottanut. Mutta sitä lupausta ei kukaan voinut antaa. Oli vain odotettava ja tunnettava kaikki kipeät tunteet ja katkeruus.

Anonyymi kirjoitti...

Niin samoja mietteitä itsekin olen päässäni pyöritellyt, ja yhä edelleen, nyt jo 7kk ikäisen pojan äitinä, on sydän kiitollisuudesta sykkyrällä. Jos vain silloin synkkinä hetkinä olisi tiennyt, että hän oli juuri se ihme, jota odotimme. Tietämättömyys on pahinta. Jälkeen päin ajateltuna ne vuodet tuntuvat tyhjänpäiväisen lyhyeltä ajalta tämän onnen edessä. Mutta matka itsessään oli niin pitkä, niin pimeä. Silti toivon, että en koskaan unohda sitä matkaa, unohda olla kiitollinen tästä. Se on ainoa hyvä, jonka toivon niistä pitkistä epätoivon vuosista saavani. Että katkeruus häviäisi, ja kiitollisuus ja ymmärtämys omasta onnesta säilyisi.

Ihanaa vauva-aikaa teille! Ja ihanaa, että osaat ja pystyt siitä täysin rinnoin nauttimaan!

-Lalla

Anonyymi kirjoitti...

Ihanasti kirjoitat Ainu ja sinä Lalla. <3

Uskon että juurikin me,pitkän matkan kulkeneena,osaamme arvostaa ja olla kiitollisia joka päivä lapsistamme.Pienistä ihmeistämme. <3

-Helmi

Anonyymi kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu Ainu, kyyneleet silmissä luen tekstiäsi. Meilläkin on hoidoilla saatu ihme. Joka päivä ajattelen miten kiitollinen olen pienestä pojastamme. Kymmenen vuoden katkeruus ja suru ovat vähitellen hälvenemässä. Yritän painaa mieleeni jokaisen hetken vauvan kanssa, hänen kosketuksensa, äänensä, tuoksunsa ja katseensa. Yritän olla läsnä ja vain nauttia tästä ajasta, jota en uskaltanut uskao koskaan saavani kokea.