sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Tämä kevät



28.3.2017

Olen ollut viime aikoina kovin väsynyt. Tyttö heräilee öisin ja valvottaa, mutta sellaista se on ollut koko meidän yhteisen elämämme ajan. Viime aikoina minulla on ollut vaikeuksia saada öisin enää uudelleen unta. Se ahdistaa, pitäisi kuitenkin jaksaa päivisin keskittyä, ajatella, oppia uutta. Pää tuntuu vaan kovin tahmealta ja mikään ei oikein jää mieleen. Ärsyttää oma toistaitoisuuteni.

Epäilen, että olen tulossa vuorostani kipeäksi. Tyttö on ollut yleisesti ottaen hyvin terve pieni olento. Viime aikoina hänellä on ollut muutama kuumeilujakso. Ehkä se on seuraavaksi vuorossa minulla. Jos vain saisi nukuttua paremmin. Vastustuskyky on varmaan heikoilla siksikin. Koko ajan myös vähän kuvottaa. Paksu möhkäle seilaa edestakaisin rintakehän alla. Tulisi nyt sitten kunnolla kipeäksi, tällainen puolikipeänä oleminen ei ole mistään kotoisin. Kaiken lisäksi toisessa rinnassani oli joku aika sitten pieni haavauma. En tiedä, mistä se oli tullut, mutta rinta oli kipeänä. Nyt haavauma näyttää kuitenkin parantuneen, mutta kipeä tunne ei ole poistunut. Ei, vaan ennemminkin siirtynyt myös toiseen rintaan. Ei oikein sietäisi minkäänlaista kosketusta, edes vaatetukselta.

Tänään on tasan neljä vuotta siitä, kun kaksi alkiota selvisi talven yli kestäneen pakkasjaksonsa jälkeisestä sulatuksesta ja ne siirrettiin minuun. Tasan neljä vuotta sitten alkoi konkreettinen odotuksen odotus. Se, joka päättyi elämäni mullistukseen, elämäni ainoaan positiiviseen raskaustestiin. Se, miltä testi näytti siinä hetkessä, kun tutun surkean yhden viivan sijaan testialueelle ilmeistyikin samantein kaksi viivaa, sitä näkyä en unohda koskaan. Ei epäilystäkään siitä, mitä oli tapahtunut. Olin tullut raskaaksi.

Tasan neljä vuotta sitten. Raskaustesti, johon piirtyi kaksi viivaa.

Milloin minulla on viimeksi ollut kuukautiset? En pysty muistamaan, olen aktiivisesti yrittänyt unohtaa kaiken siihen kyttäämiseen ja vahtimiseen ja pettymiseen liittyvän sonnan ja vihdoin olen onnistunut. En halua elää enää elämääni ajatellen, että mitä jos kuitenkin. Joskus joulukuussa ostin uuden kuukautiskupin, kauniin oranssin värisen ja olen käyttänyt sitä yksien kuukautisten ajan, mutta milloin? Selaan kalenteria, yritän muistella, mitä milloinkin on tehty. Tuossa oltiin hiihtolomalla, ei silloin. Tuossa käytiin uimahallissa, ei silloin. Ja tuossa oli kylpyläreissu, ei silloin.

29.3.2017

Tänään tyttö ei mene päiväkotiin, vaan vietämme päivän yhdessä. Tyttö tahtoo matkustaa bussilla. Minäkin haluan. Käymme kaupungilla, leikkimässä, syömässä, ruokakaupassa. Kaupan sisäänkäynnin vieressä on apteekin ovi. Hetken mielijohteesta kävelen sisään ja ystävällinen farmaseutti tulee heti luokseni kysymään, voiko auttaa. Kohta kävelen apteekista ulos raskaustesti laukkuni pohjalla. Ilma on kaunis, päätän kävellä kotiin asti.

Kotimatkalla tyttö nukahtaa rattaisiin. Perille päästyämme en raaski herättää, vaan tuuppaan kärryt tyttöineen ovesta sisään ja jätän niine hyvineen eteiseen nukkumaan. Minua pissattaa ja kiipeän yläkerran vessaan.

Se, miltä testi näytti siinä hetkessä neljä vuotta sitten, kun surkean yhden viivan sijaan testialueelle ilmestyikin samantein kaksi viivaa, sitä näkyä en unohda koskaan.

Tällä kertaa se näky tuntuu vieläkin ihmeellisemmältä.
 

torstai 19. tammikuuta 2017

Välähdyksiä

Tuulee. Vaikka piponi pitäisi olla tuulenpitävä, tunnen korvissani vihlontaa. Helmikuisen pakkaspäivän aurinko paistaa niin, että häikäisee, mutta samalla kylmyys pääsee yllättämään. Minulla on ylläni vain ohut tuulitakki, eikä se riitä aukealla järven jäällä. Minua paleltaa. Samalla kuitenkin tunnen, miten hiki alkaa nousta.

Suksi liukuu pitkin latukoneen hiomaa tasaista uraa. Ura jatkuu eteenpäin, silmänkantamattomiin, ja lopulta saavuttaa itsensä, tekee lenkin eikä pääty koskaan. Minä kierrän sitä kehää eteenpäin. Maalia ei ole, mutta silti pyristelen eteenpäin niin lujaa kuin ikinä pääsen. Tunnen miten mono pureutuu kantapäähäni kipeästi, hioo jalkani auki, tunnen miten sukka jää hiertymään kiinni, mutta en välitä. Minun on vain päästävä eteenpäin.

Silmistäni valuu vettä ja yritän välillä pyyhkäistä sitä hanskani selkämykseen. En ole varma, mistä kyyneleet tulevat. Ovatko ne viiman aiheuttamaa silkkaa mekaanista vedenvuotoa vai ovatko ne lapsettomuuden sisältäni poraamia surun kyyneleitä? En halua ajatella sitä, ja juuri sen takia minun on nyt mentävä eteenpäin, niin pitkälle kuin päättymätöntä latu-uraa jatkuu.

Lopulta minusta alkaa tuntua, etten saa enää henkeä. Jokainen hengenveto tekee kipeää ja vaatii ponnisteluja. Ja siinä paikassa olen hetken verran vapaa. Henkeäni ei salpaa lapsettomuus, vaan fyysinen äärimmäisyyksiin viety rasitus, minä tunnen sen ja vain sen koko vartalossani. Minä tiedän, että hetkeen lapsettomuus ei pääse satuttamaan minua. Olen vapaa.

Kylmä ja kuuma yhdistyvät myöhemmin suihkussa ja kyyneleet ovat taas surua, mutta juuri tässä ja nyt olo on kevyempi.

Kuluu vuosi. Ihmeellinen vuosi. Siihen on sisältynyt ihan kaikki ja se on tehnyt minusta äidin. Pienen ihanan lapsen äidin. Arki on arkea, alkaa hakea paikkaansa, mutta onnellisuus peittää kaiken alleen. Pieni tyttö on ihmeellinen ja elämä on ihmeellinen ja kaikki siihen kuuluvat tunteet, niin hyvät kuin huonotkin saavat tulla, minä kestän ne ja pystyn ottamaan ne vastaan. Henkeni salpautuu vain silloin tällöin, mutta nyt silkasta onnesta. Kun pysähdyn ajattelemaan sitä, miten rakastankaan häntä.

Sekin on nyt takanapäin. Kolme vuotta sitten. Silloin olin pienen vauvan äiti. Nyt minulla on kolmevuotias. Eloisa, iloinen, voimakastahtoinen. Ja olen saanut uuden kunnianimenkin, se kaikuu päiväkodin lasten suusta, kun he näkevät minun lähestyvän. "Selmanäiti tuli!" Lapsia tulee luokse, minä annan heidän tulla, enkä enää tunne oloani vaivaantuneeksi. Katson, kuuntelen, kyselen. Osaan taas olla lasten kanssa luontevasti ja se tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä. Lapset pitävät minusta, kuulemma. Minä vain pysähdyn hetkeksi heidän luokseen, katson silmiin ja kuuntelen, tartun leluun ja hymyilen. Se tuntuu vaivattomalta ja kepeältä. Ja lopuksi saan viedä yhden heistä kotiin. Minun lapseni, ainokaiseni. Olen onnekas.

Kolme vuotta sitten olo oli kevyt, lapsettomuus oli vain kamala pimeä ajanjakso, joka oli johdattanut minut kuitenkin onneen. Se oli kolme vuotta sitten. Nyt laulut ovat alkaneet taas kertoa lapsettomuudesta, äidit pyöreiden vatsojensa kanssa saavat taas silmäni kirvelemään. Silloin tällöin, varoittamatta, saatan purskahtaa itkuun, missä vain. Kun tulee puhe sisaruksista, joita on tai ei ole, tahdon vetäytyä. Olen alkanut taas käpertyä itseeni päin ja vanha pelko tuntuu yhtä lujana kuin silloinkin.

Ennenkuin tyttäreni syntyi, minä tunsin hänet lähelläni. Ja alusta asti hän tuntui niin hämmästyttävän tutulta. Kaikki tuntui siltä, että juuri sillä tavalla juuri siihen hetkeen hänen kuului tullakin. Nyt olen alkanut tuntea toisen puuttumisen yhtä vahvasti. Tunnen, että hän puuttuu, tunnen, että hänen pitäisi tulla, mutta pelkään. Mitä jos hän ei koskaan tulekaan? Mitä jos ainokaisemme on ainokainen aina?

Pakkasessa on yhä mahdollisuudet sisaruksiin. Miten ikinä uskallamme ne käyttää? Mitä, jos tällä kertaa kaikki meneekin toisin? Mitä jos mahdollisuudet kuolevat? Ne ovat kolmekymmentävuotiaan minun soluista syntyneet. Tänä vuonna täytän kolmekymmentäviisi. Vaikka liian vanha en ole tietenkään vieläkään, en useampaan vuoteen, silti se on eri asia. Joka päivä eilistä vanhempi. Joka päivä lähempänä sitä hetkeä, jolloin päätöksiä täytyy tehdä. Uskallus ja voima, niitä minulla ei ole koskaan ollut liikaa.

Tuntuu hyvältä lukea täältä, että meitä on ajateltu. Niin minäkin olen ajatellut. Niitä toisia ihmisiä, joiden elämä on mennyt omaa rataansa, mutta joiden kanssa tavalla tai toisella tahattoman lapsettomuuden kautta elämät ovat jollain tasolla kohdanneet. Tiedän sen, että jokainen tahattoman lapsettomuuden tarina on omanlaisensa ja meidän on yksi niistä. En tiedä, miten tämä päättyy vai päättyykö koskaan. Tunnenko aina yhtä vahvasti?

En halua kirjoittaa tänne mitään loppulauseita, vaikka en ole pitkään aikaan mitään julkaissutkaan, en edes käynyt koko blogissani. Täällä tämä nyt kuitenkin on ja saa ollakin, välillä minä tulen ja kirjoitan taas jotain. Moni asia elämässä on hyvin, moni asia tuntuu vaikealta. Äitinä olo on tuntunut luonnollisemmalta kuin mikään koskaan. Äitinä olo sujuu hyvin.