lauantai 23. syyskuuta 2017

Pikkuveli

Olen raskaana. Olen ollut raskaana nyt jo yli 200 päivää ja raskaus alkaa pikkuhiljaa täyttää ajatukseni ja arkeni. Fyysisesti oloni on melko tukala, kaikki raskauden myötä tullut ylimääräinen paino tuntuu olevan mahassa ja minun alkaa olla vaikeaa liikkua. Vielä kuitenkin on aikaa odottaa. Ja toisaalta, on ihanaa olla raskaana. Pyöreä vatsani on kaunis.

Tämä toinen kerta on tuntunut niin monella tasolla erilaiselta. Ja koska tämä raskaus alkoi täysin spontaanisti ja täysin yllättäen, uskon sen vaikuttaneen minun henkiseen valmistautumiseeni suuresti. Olennaisinta kuitenkin on omalla kohdallani ollut se, että tällä kertaa en raskauden edetessä ole ollut ennalta lapseton. Tämä ei ole minun kauan kaivattu ainokaiseni, tämä on pikkuveli.

Niin. Pikkuveli. Meille syntyy poika ja meidän rakas esikoisemme on pian isosisko. Hän on jo isosisko. Kaikkein ihaninta tässä kaikessa on ollut se, miten olen saanut mahdollisuuden elää lapseni kanssa tätä raskautta. Tytär on jo kohta nelivuotias ja hän ymmärtää yllättävän paljon siitä, mitä tarkoittaa, että äidin mahassa kasvaa vauva ja että hänestä tulee tämän vauvan sisko. Lapsi on onnessaan. Hän silittelee vatsaani, juttelee sille, on nimennyt vauvan ja puhuu siitä muille. Tunnen itseni käsittämättömän onnekkaaksi, kun olen saanut kokea tämänkin kaiken.

Siitä tahattoman lapsettomuuden rikkomasta surullisesta, murtuneesta ja toivottomasta naisesta on kasvanut elämästään nauttiva ja aidosti onnellinen.

Raskaudessa on ollut omat ongelmansa. Viime synnytys ja siinä tapahtuneet yllätykset ja lopulta päätyminen kiireelliseen sektioon jätti minuun jälkensä. Ehkä isomman jäljen kuin olin ymmärtänytkään. Olen käynyt keskustelemassa menneistä niin kätilön kuin lääkärinkin kanssa ja menen käymään uudelleen. Nämä keskustelut ovat olleet todella tärkeitä siinä, että olen ymmärtänyt, mitä varten kävi niin kuin kävi ja että minä itse en olisi voinut tehdä mitään toisin. Keskustelujen ja niitä seuranneen perusteellisemman lääkärintarkastuksen myötä kävi ilmi myös yllättäen, että alatiesynnytys ei ehkä ole ennalta oletetusta poiketen tälläkään kertaa mahdollista. Tämän vuoksi saan erityisen tarkkaa hoitoa loppuraskauteni ajan ja tarvittaessa mielenrauhaani on luvattu tukea kaikin käytössä olevin keinoin.

Tuleva jännittää. Jännittää, millaista on synnyttää uudelleen. Jännittää, miten vauva voi ja miten minä voin. Jännittää, miten esikoiseni tottuu oikeasti elämään isosiskona, jakamaan ainokaisen osansa toisen kanssa. Jännittää, miten jaksan. Jännittää, mitä elämä tällä kertaa tuo eteemme.

Eniten jännittää hyvällä tavalla, vatsanpohjaa onnellisesti kutkutellen. Laskettuun aikaan on enää kaksi kuukautta.

Kahden kuukauden kuluttua hän lienee jo sylissäni. Rakas pikkuveli.




6 kommenttia:

Spämmääjä kirjoitti...

Miten ihanaa! Miten kertakaikkisen liikuttavaa, onnea <3

Tuo on yksi seikka, joka surettaa kun toista lasta ei kuulu: nyt en sure sitä, että jäisin lapsettomaksi, vaan myös lapsen puolesta, että jos hän ei pääse koskaan kokemaan sisaruutta.

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa kuulla kuulumisia! Hyvää loppuraskautta, tsemppiä synnytykseen ja pikkuveljelle tervetuloa maailmaan, kun sen aika tulee!

Anonyymi kirjoitti...

Ihania uutisia täällä! Voi miten kaunis maha sinulla, siellä kasvaa aarre.

Turnip kirjoitti...

<3 En kestä, niin ihanaa. Ehkä hän on jo täällä?
Omaan blogiini eksyin ehkä yli vuodenkin jälkeen ja löysin sitä kautta ihanan uutisen <3

Ina kirjoitti...

Miten lie mutkan kautta sattumalta päädyin tänne vuosien jälkeen ja oi, mitä uutisia. Ihanaa, valtavasti onnea! Ja olipa kiva lukea tekstiäsi pitkästä aikaa. Ikimuistoista tätä vuotta teille :)

Anonyymi kirjoitti...

Moikka! Mitä teille kuuluu? :)