tiistai 5. toukokuuta 2015

Lapsettomien lauantai

En ole enää lapseton. Olen kuitenkin aina se nainen, joka eli vuosia tahattomasti lapsettomana ja jonka elämän tahaton lapsettomuus lähes lamautti. Se oli minun elämäni, se on aina osa minun elämääni. Silloin en enää jaksanut uskoa, että toisinkin voi olla. En enää uskonut siihen, missä olen nyt.

Vaikuttaahan se yhä. Tietyt sanat saavat hermostumaan. Perhesuunnittelu, lapsiluku, ikäero. Minun rakas esikoiseni, ainokaiseni. Jääkö hän ainokaiseksi?

En vertaa lapsettomuutta siihen, että kaipaan yhä. Toista lasta. Sisarusta. Ehkä kolmattakin, vaikka en liian usein saisi johdatella itseäni niin syvälle haavemaailmaan. Tapahtui mitä hyvänsä, olen äiti. Tuon ihmeellisen tytön äiti. Aina. Se kokemus on poistanut oman lapsettomuuteni suurimman surun lopullisesti. Silti minussa on jäljet lapsettomuudesta. Uskon, että ne ovat minussa ikuisesti.

Ensi lauantaina vietettävä lapsettomien lauantai tuntuu yhä omalta. En osaa sanoin ilmaista, miten koko sydämeni on jokaisen tahattomasti lapsettoman puolella. Miten kovasti heidän puolestaan toivon. Miten pahoillani olen siitä, että juuri he ovat joutuneet kohtaamaan juuri sen surun. Kyllä minä tiedän ja muistan, että toisen ihmisen sanat eivät voi milloinkaan poistaa sitä ikävää. Minä muistan, miten se ikävä on olemassa joka ikinen päivä. Ja minä muistan, miltä se ikävä tuntui minussa juuri tähän aikaan keväästä.

Toukokuun toinen sunnuntai ja helvettiin koko maailma. Siltä minusta tuntui silloin.

2 kommenttia:

tyttöankka kirjoitti...

Mitäs teidän melkein puolitoistavuotiaalle kuuluu? :-)

watels kirjoitti...

Kommentoinkin edelliseen blogiisi jo..: Voi miten ihania ajatuksia ja kauniisti kuvaat. Meillä raskaaksi tulo kesti kolme vuotta ja nyt odotan toista lasta, jonka on määrä syntyä lokakuussa. :)

Tuu tsekkaa myös mun blogi ;)