maanantai 30. syyskuuta 2013

Kuilu

En ole lukenut aikoihin tuota edellistä blogiani. Sinne valutin tekstikaupalla omaa pahaa oloani. Sitä oloa, johon meinasin tukehtua, kuristua ja hukkua.

Tänä aamuna palasin. Ahdistus, epätoivo, paha mieli. Toiveikkuus, tulevaisuus, mahdollisuus. Huomasin, etten ole unohtanut siitä mitään.

Enkä halua unohtaa sitä. Kun olen täysin rehellinen itselleni, minun on pakko myöntää, että en enää pystynyt uskomaan onnelliseen loppuun. En pystynyt uskomaan raskauteen. Näin itseni tarpomassa itku kurkussa toistuvien, epäonnistuneiden hoitojen läpi ja vajoavan omaan surkeuteeni. Mutta en nähnyt onnellista loppua.

Tai eihän se ole mikään loppu. Se on vain uusi risteys, uusi tie. Matka seuraavaan paikkaan.

Ja nyt olen tässä. Kaikki on toisin, mutta samaan aikaan minä olen se sama Ainu edelleen. Ja minä muistan yhä, miltä se tuntui.

Herätä yöllä kauhuun. Nähdä unta siitä, että sylissäni on vuosia odotettu lapseni ja yhtäkkiä hän putoaa kuiluun, enkä mahda sille mitään. Vaikka haluan hypätä perään, jään kuin kahlittuna reunalle huutamaan. Kukaan ei kuule minun hätääni.

Viime yönä heräsin poltteeseen pohkeissani. Suonenvedoksikin kutsuttu lihaskramppi. Kuin joku olisi iskenyt puukon sääreeni, viiltänyt jalkani poikki. Huohotin hädissäni hetken, kunnes tajusin, ettei kipu ole sielussani, vaan jalassani. Hetkessä kipu kutistui pikkuruiseksi mitättömäksi rusinaksi. Kipu pohkeessa, ei se mitään. Samanlaiseen kipuun olen herännyt niin monena yönä aiemmin, mutta silloin se kipu on lävistänyt sydämeni.

Nyt sydämeni väpättää onnea ja kiitollisuutta. Lapseni ei ole enää kuvitelmaa. Minä tunnen hänen potkunsa ja kuperkeikkansa. Minä voin ojentaa käteni ja tunnustella hänen pikkuruista jalkapohjaansa. Kuilua ei enää ole.

Mutta sitä kuilua minä en ole unohtanut.

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...


Täälläkin se kuilu on yhä mielessä, sinne ei putoa enää mutta yhä se on siellä olemassa ja vaikka sitä omaa lasta on pitkään toivonut ja odottanut ja olen niin valtavan onnellinen niin yhtäkkiä kaikki se onkin pelottavaa, ajatus siitä että minusta tulee äiti, mitä jos en osaa mitä jos en ole hyvä äiti jne. ja lapsettomuus on kipeänä paikkana sielussa, sydämessä, se ei ole niin iso kuin ennen mutta siellä se on, en tiedä katoaako se koskaan.

Ajatuksissa olet <3

-Bells-

Turnip kirjoitti...

Mä en pysty vielä ollenkaan lukemaan vanhoja kirjoituksiani. Aina välillä olen miettinyt, että voisi olla ihan hyväkin käydä niitä tunteita uudelleen läpi, varsinkin nyt ennen uuden vauvan saapumista, mutta jotenkin pelkään että sitten ne tulvahtavat liian voimakkaina mieleen. Koska kuitenkin se tuska ja kipu on vieläkin tuossa ihan kulman takana ja aina välillä muistuttaa olemassa olostaan ilman lukemisiakin.

Tottahan se on että ei se eletty elämä unohdu, aika ehkä hioo terävimmät kulmat pois, mutta ei ne muistot missään nimessä katoa.

Keiju Toiveikas kirjoitti...

Onneksi kaikki on nyt tosiaan teillä toisin <3

...ja kuilu on tosiaan hyvä sana kuvaamaan tuota kaikkea.

Suvi kirjoitti...

Kiitos Ainu tästä postauksesta <3 Se kosketti :´)

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tästä postauksesta, tämä oli kauniisti kirjoitettu ja niin osuva.

Meillä on kaksi hoitojen avulla saatua lasta, maailmamme keskipisteet. Toinen heistä on vasta pieni vauva, muutaman viikon ikäinen. Voin sanoa kokemuksesta, ettei lapsettomuus varmaan valitettavasti koskaan katoa mielestä. Äitiyden myötä se muuttaa muotoaan, nousee ehkä erilaisissa tilanteissa mieleen (vaikkapa, kun jossakin äitien kokoontumisessa puheeksi tulee lasten sopiva ikäero. Luonnollinen juttu ja keskustelunaihe useimmille, mutta lapsettomuudesta kärsineelle/aina kärsivälle aika kaukainen aihe, kun lasta ei voi luomusti saada ja on siitä ikävän tietoinen).

Mutta samalla lapsettomuus muokkaa ihmisyyttä niin kovin syvältä, etten koe olevani minä, ellei minulla olisi noita kokemuksia. Kipeitä kokemuksia, mutta paljon opettaneita, paljon tunteita antaneita. Onnen kyyneleetkin tuntuvat ehkä pehmeämmiltä niiden katkerien kyyneleiden jälkeen, niin haluaisin ajatella.

Kaikkea hyvää odotukseesi, kiitos kauniista blogistasi.

Karo kirjoitti...

<3

Feeniks kirjoitti...

Koskettava kirjoitus, itse olen siinä tilanteessa etten vielä tiedä mihin tämä kääntyy (piinaviikot tosiaan). Ja näen tulevaisuuden kohtuullisen synkkänä...onneksi on sinun tarinasi antamassa toivoa ♡

Maija Dahlia kirjoitti...

Voi Ainu voi Ainu! Kauniisti kirjoitit. Se on niin väärin, että nämä koettelemukset eivät suojaa tulevilta. Kaikki me ihmiset elämme kuilun reunalla, mutta toisten ei tarvitse koskaan katsoa sinne päin... Ihanaa, että olet nyt matkalla "toiselle puolelle" <3

Anonyymi kirjoitti...

Ihanasti kirjoitettu.<3 Ei sitä lapsettomuuden kipua unohda koskaan..Mulla kirpoaa kyyneleet hyvin herkästi silmäkulmiin kun katson poikaani ja ajattelen menneitä koettelemuksia.Viimeksi eilen mietin kun olimme vaunulenkillä sitä,että minusta ei olisi koskaan tullut ehjää,kokonaista. Jos en olisi saanut lasta.Nyt olen onnellinen.<3

-Helmi

Pyykkivuoren Prinsessa kirjoitti...

Kiitos tästä kirjoituksesta, Ainu. <3

Ainu kirjoitti...

Bells, kyllä tässä alkaa kovasti miettiä tuota tulevaa. Kun ei silloin aiemmin oikein tiennyt, kuinka pitkälle uskaltaa tai osaa näitä asioita ajatella. Ehkä raskaustestiin asti? Ehkä ensimmäiseen ultraan asti? Nyt kun äitiys ihan todella konkretisoituu päivä päivältä, on niillekin ajatuksille ihan hyvä antaa aikaa. Että oikeasti äiti! Ei se lapsettomuus varmaan katoa, se on osa meitä. Ajatuksia sinne myös <3

Turnip, nuo omatkin vanhat tekstit oli jotenkin ahdistuneempia tunnelmaltaan kuin ajattelinkaan. Ehkä se oli ihan hyvä palata niihin hetkiin. Muistojahan ne on. Ymmärrän, että toisaalta haluat käydä omia hetkiäsi läpi ja toisaalta että ne todella voivat pelottaa. Ehkä jonain päivänä?

Keiju, kiitos. Toivottavasti säkin löydät reittisi kuilun luota pois. <3

Suvi, kiitos paljon. <3

Anonyymi, kiitos. Tuota olen ajatellut itsekin monesti, että tämä lapsettomuus on tehnyt omalla tavallaan minusta juuri minut. Vaikka olisin arvostanut varmasti raskautta ja äitiyttä ilmankin, niin ehkä kuitenkin eri tavalla. Varmasti olen oppinut vuosien varrella, hukkaan ne eivät ole menneet. Ja vaikka en haluaisi ajatella vielä asioiden edelle, kyllä väkisinkin mielessä käy se, että olen aina toivonut useampaa lasta. Ikäeroja ei meillä soviteta sopiviksi ja mukaviksi, mutta ehkä ne haaveet toisesta kaivellaan jonain päivänä esiin. Nyt on aika keskittyä tähän ja sen todellakin teen. Kaikkea hyvää teidän perheenne arkeen!

Karo, <3

Feeniks, olen jännityksessäsi mukana. Jos tarinastani saa toivoa, olen onnellinen. Ja ihan oikeasti, näinkin voi käydä. Hoidot voivat onnistua. <3 Toivon sulle parasta.

Maija Dahlia, sulle myös toivon koko ajan sitä, että kaikki onnistuu ja menee parhain päin. <3

Helmi, ei sitä varmasti unohda. <3 Se, että kaikki on mulla vielä edessäpäin, tuntuu niin käsittämättömän kutkuttelevalta. Ensimmäinen kotiintulo, ensimmäinen vaunulenkki, ensimmäiset kaikki. Sekä omaan, meidännäköiseen arkeen kasvaminen. En lakkaa ihmettelemästä, että se kaikki on tässä näin.

Pyykkis, oot ihana. <3

Anonyymi kirjoitti...

Meillä on kaksi lasta, molemmat IVF ihmeitä, toinen vasta reilun kuukauden ikäinen. Työntelen leikkipuistoa kohti tuplarattaita ja mietin joka päivä, että olenko tässä todella minä. Että saanko tosiaan elää tällaista unelmaa.
Mutta ei lapsettomuus katoa. Koen yhä olevani lapseton. Emme edelleenkään voi saada lapsia ilman hoitoja. Tähän pisteeseen on rämmitty niin kipeä tie, ettei se kokemus poistu. Muisto kaikesta on pehmentynyt ja loputon eksynyt ja surullinen olo poistunut, mutta yhä joskus joku tilanne tuo kivun vähän lähemmäksi. Lapsettomuus jättää pysyvän jäljen.
Mutta tavallaan olen lapsettomuuden kokemuksesta kiitollinen. Ilman sitä en olisi se, kuka olen nyt. Mikään elämässä ei ole niin pahaa, ettei siinä olisi edes hitunen hyvää. Lapsettomuus on tehnyt minusta nöyremmän ja kiitollisemman ihmisen. Siitä olen iloinen.
Ja olen aivan äärettömän iloinen, että aivan pian Ainu olet äiti <3
-S

Ainu kirjoitti...

S, juuri niin. Mäkin ajattelen, että lapsettomuus on tuonut mukanaan myös hyvää. Eikä nämä vuodet ole menneet hukkaan, vaikka toisinkin olisi voinut mennä ja se olisi varmasti ollut hyvä niinkin. Ja ilman lapsettomuutta en ehkä nauttisi tästä raskaudesta tällä tavalla. Nämä päivät ja pienen liikkeet ovat jotain käsittämätöntä ja haluan elää täysillä jokaisen ainutlaatuisen hetken. Ja kiitos, kun jaat tämän iloni kanssani. Kohta minäkin työnnän vaunuja puistoon ja ihmettelen elämäni unelmaa. <3

Rowan kirjoitti...

Voi Ainu! <3

Minä tiesin, että sinä et unohda. Et sinä.

Samalla halusin tulla kertomaan, miten toivon sinulle ja kasvavalle perheellesi kaikkea hyvää.

Sinusta tulee aivan ihana äiti <3

Ainu kirjoitti...

Voi Rowan! <3 Sinustakin tulee, uskon niin. Oon monesti sua miettinyt, että miten menee. Ja nyt lukenut toki nuo uusimmat päivityksesi. Mulle oli tosi tärkeää kuulla nuo sanasi.