tiistai 8. lokakuuta 2013

Supistus, hikka ja talvivaatteet

Minulla on ollut jo jonkun aikaa kummallisia tuntemuksia mahassani. Aluksi ihmettelin, että tuntuupa yhtäkkiä tukalalta. Sitten tajusin, että tämä taitaakin nyt olla supistus. Sitten lakkasin kiinnittämästä aiheeseen sen suurempaa huomiota.

Eilen terveydenhoitaja ei meinannut saada edes mitattua minua, kun jokaisella kosketuksella kohtuni muuttui kivikovaksi palloksi. Lopulta hän tyytyi "supistusmitaksi" kutsumaansa tulokseen ja nauroi, että joskus se on tällaista.

En tiedä, enkö aiemmin vain ymmärtänyt supistuksiani vai alkoivatko ne vasta ihan viime aikoina. Eipä tuolla liene väliä. Nyt olen eilisen päivän ajan tarkkaillut mahaani ja se on tuntunut supistelevan yhtenään. Kivuliaita supistukset eivät varsinaisesti ole, joten pelätä niitä ei tarvitse.

Lisäksi viime viikolla tunsin jotain uutta, jota olin jo tunnustellut ja odotellutkin. Meidän pikkuiselle iski hikka. Rytmikäs, hento, naputuksenomainen tunne. Hetki oli liikuttava. Suljin silmäni ja näin lapsivettä haukkailevan, hikkailevan pienen otuksen mönkimässä pesässään. Hänen pesänsä, minun kohtuni. Annoin kyynelten tulla ja mennä menojaan.

Muutenkin olen kokenut vauvan yhä konkreettisempana ja läheisempänä. Juttelen hänelle niitä näitä, silittelen, taputtelen hellästi. Hänelle hankkimiani talvivaatteita en ole pystynyt laittamaan kaappiin asti. Ne lepäävät tarkkaan aseteltuina olohuoneemme lattialla olevan äitiyslaatikon kannella. Vitivalkoisina, unelmanpehmoisina. Lämpöinen haalari ja untuvainen, pupunkorvainen hattu. Välillä hypistelen, otan syliini, rutistan, nuuhkaisen. Tarraudun niihin onnen säikeisiin, jotka kiemurtelevat ympäri ihoani, kun vain ajattelenkin sitä, että noihin vaatteisiin toppaamme jonain päivänä pikkuisemme ja kannamme hänet kotiin. Olemme vihdoin isä ja äiti ja lapsi. Se kaikki on tuossa jo niin lähellä.

Vielä ei ole kiire.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kyyneliltä ei välty kun luen kirjoituksiasi. Joskus aikaisemmin kommentoin siitä, että annat toivoa minulle kirjoituksillasi. Tänä vuonna olen kohdannut keskenmenon ja kohdunulkoisen. Siksi jaksan uskoa, että mekin vielä saadaan kotiin saakka oma nyytti. Sen kaipuu on jotain sanoinkuvaamatonta.

Ihanaa odotusta sinulle.

-Rosuliina-

Ulla kirjoitti...

Niin liikuttavaa lukea näitä juttuja, Onni kohta 8kk ja silti elävästi palautuu mieleen kaikki; hikat, harjoitussupparit, potkut <3
*syyshalaus*

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa kuulla odotuksesi etenemisestä. Nauti joka hetkestä, ota paljon kuvia vatsasta. Sitä tulee ikävä ja, kun sen mahan saaminen uudelleen ei ole varmaa. Nauti, nauti ja vielä kerran nauti. Älä murehdi tai ole huolissasi. Et kuitenkaan voi sille mitään, jos jotain tapahtuu. Itse murehdin ja pelkäsin aivan liikaa. Unohdin nauttia ainutlaatuisesta hetkestä. Oma pieni ihmeeni on jo 1kk muutaman päivän päälle.
-Elina

Anonyymi kirjoitti...

Ilon kyyneleitä tääläkin virtaa. Tiedän miltä sinusta tuntuu. En uskonut itsekkää koskaan saavani pukea omaa pikkuista ostamiini vaatteisiin mutta niin vain kävi. 3 vuotta odotti äitiyspakkaus käyttäjäänsä. Tätä onnen tunnetta♥♥♥. Ja pian sinullakin on se hetki...:-)

Enkelipojan äippä

Anonyymi kirjoitti...

Miten sun odotus siellä sujuu? :)

Elina kirjoitti...

Täälläkin kaivattais kuulla tuoreita kuulumisia! :)

Ainu kirjoitti...

Kiitos, kun mua täällä ajattelette. :) Kirjoittelen kuulumisiani ihan justiinsa heti.

Ja Rosuliina, toivon puolestasi myös, olen pahoillani menetyksistä, joita olet joutunut kokemaan. <3