perjantai 25. lokakuuta 2013

Euforiaa ja murhemieltä

Syksy on mennyt nopeaan ja yhtäkkiä havahduin siihen, että laskettu aika on enää parin kuukauden päässä, nyt jo sitäkin lähempänä. Vauva kasvaa ja mönkii entiseen malliin, minä alan hetki hetkeltä tuntea oloni yhä enemmän raskaanaolevaksi. Takana alkaa olla ne ajat, jolloin taputtelin pientä pyöreää vatsakumpuani ja ihmettelin, että tällaistako tämä raskaanaoleminen onkin, näinkö helppoa. Helppous tuli tiensä päähän, samoin kuin pieni maha vaihtui suureksi. Fyysisesti siis. Osasinhan minä sitä jo odottaakin.

Viime aikoina olen reissaillut syyslomaani aika paljon ja huomasin myös sen, että paikallaanistuminen ei ole mitenkään paras vaihtoehto. Ensimmäistä kertaa tunsin sormieni turpoavan ihan kunnolla, onneksi se turvotus tosin laski aika pian sen jälkeen, kun pääsin hieman liikkumaan. Nämä viileät ilmat taitavat olla omalla tavallaan todella hyvää aikaa olla raskauden loppuvaiheessa, ainakin turvotuksia ajatellen. Pukeutuminen toki on vähän haastavaa, mutta eipä ole kuumuutta, joka verottaisi voimia. Ja toisaalta kun vielä ei ole maakaan jäässä, ei tarvitse pelätä liukastumistakaan.

Henkiseltä puoleltani olo on ollut euforinen. Olen keskittynyt toden teolla ajattelemaan tulevaa vauvaa, synnytystä, elämänmuutosta. Katsellut onnellisena ympärilläni olevia ihmisiä, jotka ovat iloinneet avoimesti puolestamme. Mutta parina viime päivänä olo ei ole ollut ihan niin kukkea.

Olen itseasiassa ollut todella murheellinen. Pari yötä on mennyt käytännössä nukkumatta, vähän väliä itkeskellen, päivät sitten ovat olleet sen mukaisesti sumuisia ja päänsärkyisiä ja pohjattoman väsyneitä. Ja jotenkin olen alkanut ihan hysteerisesti pelätä sitä, että oma murheellisuuteni vaikuttaisi vauvaankin. Että jos hän kerran tuntee minun tunteitani hormonien kautta, niin näiltä tunteilta olisin halunnut pikkuisen vielä säästää. Jotenkin suhteeton hätä on noussut pintaan ja väsymyksen ja oman pahan mielen kanssa se kaikki kiertää omaa pientä kehäänsä paisutellen mustia möhkäleitään ihan kohtuuttomiin mittasuhteisiin.

Ehkä tämä taas tästä. Jos saisi vaikka kunnolla nukuttua.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Noita pohjattoman murheen tunteita on helposti vauva-aikanakin. Se on vain tunne, ja menee ohi. Kaikki on hyvin. Tunteen sietämiseen voi etsiä jonkun oman keinon. Itse tykkäsin kuunnella Samuli Edelmannin virsilevyjä. "Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan..."

Kolmen äippä

infertilitasprimaria kirjoitti...

Suuria tunteita suuren muutoksen edessä. Mulla on vähän samat huolet siitä, josko tuntemuksillani kuormitan vauvaa, mutta olen yrittänyt miettiä, että nämä tunnemyrskyt ovat aika tavallisia raskausaikana.

Anonyymi kirjoitti...

Heips Ainu! Mulla oli myös henkisesti sekä fyysisesti aika raskas loppuraskaus.Rv 32 muistan että olo alkoi olla aika hankala,vaikka hirmusti vauvaa odotinkin. Viimeisiin viikkoihin en nukkunut käytännössä just ollenkaan,mikä johti siihen että alusta saakka erittäin hyvänä pysynyt verenpaineeni kohosi lopulta niin,että neuvolalääkäri kirjoitti mulle unilääkettä.Ei auttanut.Olin tautisen väsynyt.Jouduin päivää ennen lapseni syntymää synnyttäneiden osastolle nukkumattomuuteni vuoksi. Sain sielläkin unilääkettä kaksi kertaa..ei mitään tehoa.Kroppa ilmeisesti valmistautui jo synnytykseen eivätkä lääkkeet tehonneet.(lääkäri vakuutti ettei unilääkkeistä ole haittaa vauvalle tässä vaiheessa)Kun vauva syntyi,olivat unihuolet tipotiessään. Sain nukuttua hyvin,aina kun vauvakin nukkui.:)

Paljon jaksamista loppumetreille Ainu. <3

-Helmi

tyttöankka kirjoitti...

Voi Ainu <3. Varmasti vauvallasi on ihan hyvä olla, vaikka sinulla olisi murheellinen olo. Ja varmasti sinulla on ajoittain myös hyvä olla, eikö niin? Ihan varmasti, aivan taatusti, jokaisella odottajalla on välillä paha olla ja toisilla paljon enemmänkin. Silti syntyy aivan terveitä ja onnellisia vauvoja :).

Kuulostaa kyllä kovin tutulta. Minä saan kyllä nukuttua, mutta hormonit tuntuvat heittelevän mielialoja kummallisesti ja olen myös jotenkin alavireinen ollut ja unesta huolimatta väsynyt ja päänsärkyinen. Vauva silti liikuskelee samaan malliin, kuten sinullakin. Ja yritän vain ajatella, että vauva siellä iloisena leikkii ja se tekee myös minut iloisemmaksi.

Älä pelkää Ainu <3. Kyllä saat olla väsynyt ja myös murheellinen, jos siltä tuntuu. Kyllä se menee ohitse ajallaan.

Ei hätää. <3

Anonyymi kirjoitti...

Valmistaudut äitiyteen ja kehosi ja mielesi tekee sitä myös. Tunteet, mitä käyt läpi, on ihan normaaleja, eivätkä vahingoita lasta millään tavalla :)

T. Myymmeli

Ainu kirjoitti...

Voi kiitos paljon ymmärryksestä ja kannustuksesta kaikille. <3 Viime yöntä nukuin käsittämättömät kymmenen tuntia ja vain yhdellä vessareissulla (aamulla oli kyllä olokin senmukainen :D ) ja nyt on ihanan levännyt mieli. Kyllä tämä siis taas tästä, tänään taidan olla ihan täysin oma onnellinen itseni, seuraavaan surkeaan olooni osaan ehkä jo suhtautua hieman ymmärtäväisemmin. :) Ja vauva potkii, niin hirmuisesti taas. Ei voi kuin nauraa.