sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Niitä näitä

Aika kuluu hiljalleen, omalla painollaan. Joka maanantai ihmettelen, miten uusi raskausviikko taas vaihtuu ja vähä vähältä kaikki tuntuu yhä todellisemmalta ja konkreettisemmalta.

Jollain tasolla minua arastuttaa sanoa ääneen raskauteen liittyviä varjopuolia. Pahoinvointini on kuitenkin edelleen niin voimakasta, että siitä en voi olla mainitsematta, kun vointiani kysellään. Todella harvassa ovat ne vuorokaudet, jolloin en ole oksentanut kertaakaan. Pahoinvoinnin aika ja voimakkuus vaihtelee. Silloin tällöin olen herännyt kesken yöunien oksentamaan, silloin tällöin olen voihkinut pää pöntössä aamusta iltaan. Tällä hetkellä huono olo valtaa lähinnä aamuisin ja se on huomattavasti helpompaa kuin iltapäiväpahoinvointi. Kasvoni ovat höperön punapilkulliset, koska raju yökkääminen katkoo pintaverisuonia naamastani. Tämä ongelma minulla on ollut aina ennenkin voidessani erityisen pahoin. Olen kuitenkin pystynyt syömään ja juomaan riittävästi, painonikin on noussut kilon tai kaksi, eikä kuivuminen onneksi ole uhannut.

Mutta kyllä tämä oksentelukin saa aina viimeistään ohi mentyään hymyilemään. Ja käteni karkailee pyöreälle alavatsalleni tämän tästä.

En ole yrittänyt erityisesti kuulostella, tuntisinkohan jo kenties jotain liikettä. Olen ajatellut, että ei se nyt vielä minulla ensisynnyttäjällä todennäköisesti tunnu ja että ehtiihän sitä sitten vielä vaikka kuinka. Mutta muutama päivä sitten koin yllätyksen. Ne pienten ilmakuplien puhkeamiset, joista olen niin monesti kuullut puhuttavan, mutta joita en ole varsinaisesti pystynyt ymmärtämään. Jotain sellaista minä tunsin. Juuri niin sitä kuvailisin. Enkä ole ikinä ennen tuntenut sellaista.

Olen myös alkanut yksin kotona ollessani laulaa pienelle. Ehkä kropan resonointi tuntuu lapsiveden keskellekin. Ja vaikkei tuntuisikaan, se saa minut tuntemaan syvää onnellisuutta. Jonkunlaisia alkuvaiheen vuorovaikutushetkiä oman lapseni kanssa. Hetkiä, jotka minä, äiti saan jakaa lapseni kanssa. Ja taas kerran kiitollisuuden aalto vyöryy sydämeni läpi. Olen uskomattoman onnellinen.

5 kommenttia:

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

<3 Sait minut itkemään. Taas. Olet ihana, edelleen.

tyttöankka kirjoitti...

Kuulostaa ihanalta kaikki. Paitsi se pahoinvointi. Toivottavasti helpottaa pian :).

Mutta laulut ja pienet kuplinnat. <3 Ihanaa.

Olen kovasti onnellinen puolestasi.

Anonyymi kirjoitti...

oi ihanat ensimmäiset liikkeet ja oikein paljon onnea odotukseen! <3

Minä ja lapseni isä yritettiin puolitoistavuotta ennen kuin tärppäsi. olin jo ihan varma ettei luomuna onnistu. :D onnistuipa sitten kuitenki! mietiskelin sillon blogiasi lukiessa että kun on kärsinyt lapsettomuudesta useita vuosia pelkääkö sitä keskenmenoa, kohtukuolemaa, listeriaa, kätkytkuolemaa yms? Itse siis pelkään kaikkea mahdollista ja mahdotonta :D joskus kamalat ajatukset valtaavat mielen ja itku ei ole kaukana. Raskaana olin _heti_ aivan paniikissa jos oli liikkeissä hiljaisempi päivä. Tuoko se monen vuoden odotus siis jollakin tapaa helpotusta tällaisten asioiden käsittelyyn? Osaako sitä ottaa rauhallisemmin ja luottaa että kaikki on aivan hyvin. Osaako nauttia raskaudesta ilman hirveää huolta pienestä?

Toivottavasti kysymykseni eivät loukanneet sinua tai ketään muutakaan! :)

Anonyymi kirjoitti...

Ainu,minäkin "kärsin" pahoinvoinnista rv 5+ lähtien aina viikolle 16-17..jossain vaiheessa se kumminkin loppuu..lohdutan sua.:)Sitten pääset nauttimaan kunnolla raskaudesta.:) Minä lohduttelin itseäni silloin kun olin "pää pöntössä",sillä että vauvalla on kaikki hyvin,koska oireet ovat hyvin voimakkaat ja niin olikin.:)
Ensimmäiset selvät pienet potkut tunsin rv 19,sitä ennen pientä hivelyä..Ne on uskomattoman ihania tuntemuksia. <3 Sitten kun olet aivan loppusuoralla voit tuntea kaikki vauvan liikkeet,se on ihanaa!!!<3 Nauti Ainu!<3 Terv.nyt 5kk Ivf-pojan äiti :)

Ainu kirjoitti...

Tuulen kuiskaus, säkin olet ihana ja tippa silmässä oon lukenut myös sun kirjoituksia. <3 Voisinpa halata.

Tyttöankka, kiitos, ja samoin. :) On nämä hetket ihania.

Anonyymi, kiitos kysymyksistä, ne ei missään nimessä loukkaa. Onneksi olkoon sullekin ja toivottavasti kaiken keskellä löydät niitä nautinnon hetkiäkin. :) En tiedä, vaikuttaako se, että olen niin monta vuotta odottanut millä tavalla näihin nykyisiin tuntemuksiini. Omalta osaltani voisin ehkä vastata niin, että ehkä olen pohjimmiltani niin luottavainen, että jostain syvältä kumpuaa voimaa ottaa nämä päivät vastaan turvallisin mielin. Ymmärrän kyllä oikein hyvin niitä, joita pelottaa ja hirvittää enemmän. Puhumattakaan siitä, jos taustalla on surullisia menetyksiä, siitä en voi edes kuvitella mitään. Ehkä olen kuitenkin ehtinyt jo niin perinpohjaisesti miettiä ja analysoida vaikka mitä, että nyt jotenkin ihmeellisesti se tarve ei enää nouse pintaan. Ja voihan se olla, että jossain vaiheessa suhtautumiseni ja tunteeni muuttuvat. Onnekseni kuitenkin olen saanut nauttia tästä nyt.

Ivf-pojan äiti, mä olen todella odotellut, että milloin tämä yrjötys loppuu. Sillä lopulta se loppuu, ennemmin tai myöhemmin. Jotenkin hassusti tästäkin tosiaan pystyy ottamaan hyvän irti, jotenkin noin mäkin ajattelen, että ainakin pahoinvointi muistuttaa mua konkreettisesti siitä, että raskaana tässä ollaan. :D Niitä oikeita potkuja odotellessa... <3 Kivoja päiviä teille!