maanantai 3. kesäkuuta 2013

Pieniä ajatuksia

Minun on jostain syystä ollut hirveän vaikea keskustella raskaudestani ääneen mieheni kanssa. Kysyä mieheltäni tavallisia, tulevaan viittaavia kysymyksiä. Kysymyksiä vaikkapa siitä, haluaako hän etukäteen tietää tulokin sukupuolta, tahtooko hän pitää jonkunlaiset nimenantojuhlat tai minkätyyppisiä vähäisiä hankintoja kenties tulevaisuudessa aiomme tehdä vauvaa varten.

Olen pelännyt herättää eloon näitä pieniä ajatuksiani. Olen pelännyt puhaltaa niihin elämää ja päästää vapaaksi toisen korvien kuultaviksi. Ikäänkuin ääneen sanoessani kaikki muuttuisi jotenkin hauraammaksi. Alttiimmaksi kolhuille ja säröille. Olen pelännyt paljastaa, että ajattelen niin kovasti tätä pientä sisälläni kasvavaa ihmettä.

Vaikka se on ihan itsestäänselvää. Että tottakai minä ajattelen. Minä saan ajatella ja minun jopa oletetaan ajattelevan. Sisälläni kasvaa vuosia odotettu lapsi, tietenkin minun ajatukseni kiertävät kehää vain palatakseen häneen. Hänen tulevaisuuteensa. Meidän tulevaisuuteemme. Siihen, että jonain päivänä hän syntyy tähän maailmaan ja meidän täytyy pitää hänestä parasta mahdollista huolta. Me saamme pitää hänestä parasta mahdollista huolta.

Mies osti minulle mekon. Sellaisen, joka menee ylleni nyt ja joka antaa tilaa myös kasvavalle vatsalle. Mekko on ihana. Ja minun vatsani näkyy jo. Kohtuni on hyvin edessä ja se tuntuu vielä nojaavan eteenpäin. Pieni terävä kumpu alavatsallani ei jätä minua rauhaan. Tahdon koskettaa sitä, katsella sitä, korostaa sitä.

Silti pelkään sanoa rakkaimmalleni ääneen pieniä, mutta niin suuria ajatuksiani. Ei minun tarvitsisi pelätä niitä. Eivät ne riko maailmaani. Minun maailmani oli rikki monta vuotta. Nyt se kuitenkin tuntuu vihdoin ehjältä. Ja nämä ajatukseni ovat osa sitä. Osa sitä, että olen kasvamassa äidiksi. Tietenkin se ajatus valtaa mieleni. Ja juuri niin sen kuuluukin tehdä.

3 kommenttia:

NAPPI kirjoitti...

Meillä oli aivan sama juttu. Me ei miehen kanssa osattu oikein puhua vauvasta tai raskaudesta kun olin raskaana ja vauva tulossa. Aina kun puhuimme, oli molemmilla selkeästi vähän vaivaantunut olo. Tilanne korjaantui, mitä lähemmäksi laskettua aikaa pääsimme. Kun laskettu aika oli käsillä, vauvasta tuli arkipäiväinen keskustelunaihe. Tulkitsin sen peloksi. Kumpikaan ei ääneen voinut sanoa sitä asiaa, mikä molempia pelotti: mitä jos me ei saadakkaan tätä lasta?

SS kirjoitti...

<3 juurikin näin. Meille oli pitkään vaikea puhua mistään vauvaan liittyvästä ja hankinnoista, kun olimme saaneet niin monta vuotta kokea pettymyksiä.

Olen nyt raskausviikolla 32 ja mieheni on nostanut ystäviltä saadun auton turvaistuimen keskelle olohuoneen lattiaa, jotta hän muistaisi, että meille on tulossa vauva. Hän sanoo unohtavansa sen heti jos emme päivään tai pariin näe ja mahani ei ole siitä musituttamassa.

Minulla kun on pienokaisen liikkeet koko ajan tulevasta muistuttamassa, niin en samalla lailla enää koe. Eilen haimme pinnasängyn ja sen tönöttäminen keskellä olohuonetta oli kieltämättä omituista. Saammeko me sinne todella tuhisijan nukkumaan?

Ajan kanssa, virstanpylväs virstanpylväältä haavat parantuvat ja uskaltaa yhä enemmän. Uskon, että loput haavat parantuvat sitten kun nyytti on sylissä. Joskin muistot säilyvät aina.

Ainu kirjoitti...

Jotain pelkoja tässä varmasti on. Tuntuu oudolta puhua hänestä ääneen. Nimiä en uskalla vielä edes omassa mielessäni miettiä, saati miehelleni aihetta tarjota. Pikkuhiljaa. Aikaa meillä on.