Kiinni minussa

Minä ja hän. Pieni tyttäreni. Olemme tiiviisti yhtä. En voi mennä kovin kauas, hän huomaa. Ja kaipaa. Pelästyy, että hylkään.

Vaikka enhän minä. En koskaan. En koskaan hylkää häntä. Vielä joskus hän oppii luottamaan siihen. Äiti tulee kyllä, jos ei ihan heti, niin pian. On aina jossain ja rakastaa.

Pieni pää alkaa kääntyillä, ääntely muuttuu hätääntyneeksi. Äiti. Minä. Jos minua ei näy, minut on kutsuttava lähemmäs. Joskus riittää, että näkee. Joskus on päästävä iholle. Joskus porauduttava ihon alle, kaikkien muurien ja kuorten läpi sinne, missä on vain minä. Sinne hän tulee kanssani ja minä annan hänen tulla.

Vaikka välillä tuntuu, että en ehdi mitään muuta, niin aikaa on oikeasti kyllä. Tahtoisin yhä kirjoittaa, purkaa, jakaa, siitä tuli lapsettomuuden myötä tapani ajatella. Mutta en muka ehdi. Muka. Ehtisin kyllä, kunhan vain päättäisin. Yritän enemmän.

Vauvan syntymä ja äidiksi tuleminen oli monelta osalta sen suuntaista kuin olin haaveillut ja kuvitellut. En siltikään osannut aavistaa, miltä tuntuu, kun toinen on niin kiinni minussa.

Pidän siitä. Tahdon olla näin. Maailman tärkeintä pienelle ihmiselle, hetken aikaa elämässä.

Hän kasvaa niin kovin äkkiä. Seitsemän kuukautta ja viikko. Suunnilleen. Silloin mahtui kädelle. Nyt painaa jo kymmenen kiloa ja istuu itse keinussa ja liikkuu lattialla ilman että autan ja tahtoo koskettaa ohi kulkevaa koiraa, hakeutua kaltaistensa pienten lähelle, osaa ilmaista tahtoaan, vaatia, helliä, rakastaa.

Rakastaa. Kyllä minä ennenkin olen rakastanut. Mutta tämä pieni tyttö. Hänen vuokseen tekisin oikeasti kaiken.

Arpi

Muistona sektiohaavastani vatsani poikki kulkee punainen arpi. Se ei ole suora, vaan vähän väräjävä, ei kovin leveä, yllättävän lyhyt. Se kulkee vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalle, mistäpä minä tiedän, kumpaan suuntaan haava avattiin.

Alkuun se oli kovin kipeä. Sitten se repesi. Mies hoiti haavaani huolella, vaihtoi suojateippiä vaikka kiemursin tuttujen käsien kosketuksen alla kivusta ja pelosta. Haava parani. Meni umpeen ja lakkasi särkemästä. Jäljelle jäi arpi.

Arpi on yllättävän siisti. Kireä ja punainen, toki. Sen yläpuolella iho on tunnoton, alapuoli kutakuinkin normaali. Välillä sitä kutittaa. Kutittaa niin etten pysty ajattelemaan mitään muuta. Välillä unohdan koko arven. Yleensä en. Kun aloin käydä kunnolla urheilemassa, sain huomata, ettei arpi ole unohtanut. Tietyissä liikkeissä sitä kiristää. Tietyissä liikkeissä jopa vihlaisee. Tiettyjä juttuja en pysty enää tai vielä tekemään. Kroppa ei vain tottele.

Arpi on alavatsallani. Niin alhaalla, että ei sitä kukaan näe. Paitsi julkisissa pukuhuoneissa ehkä, jos katsoo. Ja kesällä, sitten, jos lähden uimaan ja pukeudun rannalle bikineihin. Itse katselen arpea ylhäältä päin, katselen sitä myös peilistä.

Kosketan arpea. Se tuntuu sormen alla liukkaalta. Liu'utan kättäni arven viivaa pitkin. Se on sileä, samaan aikaan jotenkin pehmeä ja kova. Olen huomannut, että pidän arvestani. Aluksi en pitänyt, pelkäsin turhamaisena, miltä se oikein näyttää. Mutta ei se olekaan ruma. Ei se tehnyt minusta rumaa. Se on muuttunut osaksi minua, se on ollut osaltaan muuttamassa minua siksi, mikä juuri nyt olen. Kannan sitä ylpeänä, merkkinä siitä, mitä minulle tapahtui. Merkkinä siitä, mikä osaltaan teki minusta äidin. Se huumaava, monen väkevän tunteen sekoittama yö, jolloin jouduin ensimmäistä kertaa hetkeksi eroon pienestä kuukausia mukanani kulkeneesta ihmeestä, mutta jonka päätteeksi tyttäreni lopulta nukahti syliini.

Arpi varmaan haalenee ajan myötä. Mutta ei se kokonaan katoa. Niin varmaan myös haalenee sen talviyön muisto. Mutta ei kokonaan katoa. Ehkä suurin pelko saisi kadota. Että voisin ajatella syntymää ajattelematta, että mitä jos olisi käynyt toisin. Mitä jos. Mutta en halua unohtaa, miten hän syntyi. Tyttäreni, rakkain.

Siitä syntymästä ihooni jäi punainen arpi. Kannan sitä itsessäni, mielelläni. Merkkinä siitä, miten minusta tuli äiti.

Ensimmäinen

Ensimmäinen vaunulenkki. Ensimmäinen kylpy. Ensimmäinen hymy. Ensimmäinen nauru. Ensimmäinen kyynel. Ensimmäinen julkinen imetys. Ensimmäinen omassa sängyssä nukuttu päiväuni. Ensimmäinen kerta, kun pukeudutaan mekkoon.

Ensimmäinen junamatka. Ensimmäinen kahvilakäynti. Ensimmäinen vauvakerho. Ensimmäinen kerta ulkona ilman vauvaa. Ensimmäinen kerta, kun vauva on ulkona ilman minua.

Ensimmäinen kirja. Ensimmäinen mustikkainen jalanjälki paperilla. Ensimmäiset vaatteet, jotka jäävät pieneksi. Ensimmäinen kerta, kun käsi tarttuu kiinni leluun.

Ensimmäinen yhteinen laulu. Ensimmäinen kerta ulkona kantorepussa. Ensimmäiset aurinkolasit. Ensimmäinen oksennus sohvalla. Ensimmäistä kertaa leikatut varpaankynnet.

Tyttö on jo kolmen kuukauden ikäinen. Vähän yli. Tänään on kuitenkin tasan vuosi siitä, kun ensimmäistä kertaa elämässäni raskaustestiin ilmestyi haalean hailura viiva sen toisen, kirkkaan ja yksinäisen ystäväksi.

Ensimmäinen merkki siitä, että elämäni tulee muuttumaan.

Nyt elän sen muuttuneen elämäni ensimmäistä kevättä. Tyttäreni ensimmäinen kevät. Ensimmäinen kerta, kun aurinko paistaa näin kirkkaasti suoraan sydämeeni. Toinen aurinko loistaa tyttäreni kasvoilla. Päivät kuluvat, tyttö kasvaa ja yhä vain minä ihmettelen, miten tässä kävi näin hyvin. Olen onnellinen.

Hän hymyilee minulle

En voi lakata katselemasta häntä. Siinä hän tuhisee. Sängylläni. Minun tyttäreni. Minusta syntynyt. Niin pikkuinen siinä vierelläni. Maiskuttaa unissaan nautiskellen vielä äskeisen maidon muistoa huuliltaan.

Katselen nenän kaarta. Niin pikkuinen. Niin täydellinen hyppyri. Minun tyttäreni nenä. Ja poski. Sen silkoinen iho. Nostan varoen kättäni, etten vain havahduta pientä pois horteestaan. Nostan kättäni, ojennan sormeni ja kosketan posken silkkiä. Varoen, hellästi. Hellemmin kuin mitään ennen.

Poski nytkähtää. Pelästyn. Enhän herättänyt häntä hellyydenpuuskassani? Enhän häirinnyt pienen unta omassa kosketuksenkaipuussani?

Huuli värähtää. Tyttö hymyilee. Silmät kiinni, unessaan. Hän hymyilee minulle unensa läpi.

Missä ovat ne liian pitkät vuodet odottaa? Ne suruun ja sen pakahduttavuuteen uponneet unettomat yöt? En tunne niitä enää ihoni alta. Miten niin jouduin odottamaan turhan kauan? Tätä hetkeä olisin odottanut miljoona vuotta lisää. Vieläkin enemmän. Jos joku vain olisi osannut kertoa minulle, että tämä hetki on tulossa. Olisin raivannut tieni tuhat kertaa syvemmän kaipauksen läpi vain tämän hetken tähden.

Mutta enhän minä voinut sitä tietää. Enää minun ei tarvitse olla tietämättä. Nyt hän hymyilee minulle unensa läpi.

Nyt minä tiedän. Se hetki on tässä.

Elämää

Välillä tyttö itkee. Hän itkee niin, että pieni kieli väpättää suussa. Niin, että poskeen ilmestyy pikkuinen kuoppa, aina samaan kohtaan. Niin, että naama muuttuu koko voimallaan kirkkaanpunaiseksi, niin punaiseksi, etten ole tiennyt voivan punaista ollakaan. Niin, että pieni ääni lopulta särkyy ja värisee, määkii ja särisee. Pieni ääni, joka muuttuu vaivihkaa päivä päivältä isommaksi ääneksi. Hän itkee niin, että jokin sisälläni vaatii yrittämään enemmän, paremmin ja tarkemmin, yrittämään ymmärtää, mitä pieni tyttönen koittaa niin kovasti kertoa. Ja samalla jokin toinen sisälläni yrittää muistuttaa, että aina en voi tietää, minä opettelen vasta, minä voin tarjota turvallisen sylin, jossa itkeä, mutta aina en pysty ottamaan sitä itkua pois.

Välillä tyttö hymyilee. Joskus hymy tuikahtaa vain silmäkulmassa, vaihtuakseen taas tavalliseen ihmetyksen ilmeeseen. Välillä taas hymy nostaa suupieltä vinosti ylöspäin. Tyttö katsoo suoraan silmiin ja väläyttää vinon hymyn, aivan kuin kertoakseen, että tässä me nyt ollaan, samassa joukkuessa, puhalletaan yhteen hiileen, ollaan toinen seurana toisellemme. Välillä taas hymy kääntää suuret silmät sikkaralleen, suun apposen ammolleen. Sellaista hymyä en ole nähnyt ikinä missään. Se hymy on tyttäreni hymy ja sitä hymyä hän jakaa valikoidusti. Ja kun sen hymyn onnistuu joskus näkemään, on kaikki mahdollinen siinä, mitään muuta ei tarvita.

Kun pysähtyy ajattelemaan asiaa, alkaa tuntua hyvin kummalliselta, miten riippuvainen toinen voi toisesta olla. Jokainen hetkeni on pyörinyt tytön ympärillä, elämäni on ollut täysin vastasyntyneen äidin elämää. Oma puuro jäähtyy kattilaan, kun pieni tarvitsee minua toisaalla, kun hän todella tarvitsee, ehdin syödä itse hieman myöhemminkin. Toisaalta taas kun menen muualle, puuhailen omiani, ikiomassa rauhassani, saattaa minuun iskeä ikävä. Vaikka tyttö olisi isänsä kanssa vain toisessa huoneessa. Yhtäkkiä saattaa iskeä niin vahva ikävän tunne, että sen voiman ajatteleminen alkaa naurattaa ääneen. Että saan oikeasti kokea niin suurta ikävää niin pikkuruisesta erosta.

Nyt tyttönen alkaa olla jo kovin erilainen kuin vastasyntynyt on. Nyt hän etsii äänellään uusia sävyjä, viihtyy hetkiä vain ympärilleen tuijotellen, ei enää tauotta vaadi syliä välittömään läheisyyteensä. Hän on tiputtanut syntymähiuksensa, mutta uusi tukka kasvaa jo kovaa vauhtia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun hoidin tytön napaa ja odotimme vain, että putoaisi mokoma pois. Hän seuraa katsellaan tarkkaavaisena, kuuntelee puhetta, musiikkia, pesukonetta, ympäristönsä ääniä. Tyttö kasvaa koko ajan, joka päivä jokin muuttuu.

Ei elämä vaihtunut vaaleanpunaiseksi hattarapilveksi. Ei, enkä sitä kuvitellutkaan. Elämä muuttui vauvaperhe-elämäksi. Itkua ja naurua. Syömistä, vaipanvaihtoa, uloslähtemistä, kypärämyssyn aiheuttamaa suuttumusta, vaunun keinumisen herättämää nautintoa. Välillä vähän väsyttää, mutta siinä suhteessa olemme säästyneet aika helpolla. Tämä kaikki on kuitenkin juuri sitä, mitä olen odottanut niin kauan. Elämää pienen ihmeen äitinä.

Äiti

Aluksi tuntui kummalliselta sanoa sitä ääneen. Siksi kutsuin itseäni etunimelläni vauvalle leperrellessäni. En osannut sanoa äiti. Mikä äiti? Äiti on minulle oma äitini. Äiti on minulle sana, joka muuhun kuin omaan äitiini kohdistettuna on aiheuttanut vain vilunväristyksen selkärangassani. Se on kuopaissut pohjalta asti sitä vanhaa pimeää kaipausta, sitä katkeruuttakin, jossa lapsettomuustaipaleellani velloin ja jota olen yrittänyt haudata jonnekin menneisyyden muistojen joukkoon.

Sillä se on nyt menneisyyttä. Nyt on toisin. Nyt on niin täydellisen toisin.

Aluksi se oli vaikeaa. Äiti. Minä. Tyttäreni. Nyt se tuntuu siltä niin kuin olisi ollut aina. Aina hän on ollut juuri se lapsi, jota minä odotin. Juuri hänen peräänsä minä itkin, juuri hänen vuokseen minä romahdin, juuri hänen takiaan minä jaksoin nousta aina uudelleen. Ei se olisi voinut olla kukaan muu kuin juuri hän.

Eikä hän olisi voinut tulla mihinkään toiseen aikaan, ei toiseen paikkaan.

Eikä minulla ollut muuta reittiä äidiksi kuin tämä. Siihen minä haluan omalla kohdallani uskoa ja siihen minä nyt uskon.

Eikä minun tarvitse enää kavahtaa sitä sanaa. Äiti. En enää edes kuiskaa sitä vain hiljaa. Sanon sen ääneen, se ei enää riko minua. Kaunis kuvitelma ei enää hajoa pieniksi pirstaleiksi, jos uskallan puhua siitä liian lujaa. Enää ei haittaa, vaikka joku toinen kuulisi. Se ei ole enää kuvitelmaa, se on tämä hetki juuri tässä näin.

Juuri nyt minä olen äiti. Vihdoin minä olen äiti. Olen rakkaan tyttäreni äiti.

Kaksiviikkoinen

Lapsemme on nyt kahden viikon ikäinen. Nämä kaksi viikkoa ovat olleet jokseenkin taianomaisia. Ajatukset eivät yllä mihinkään muuhun kuin syntymään ja siihen, mitä saimme tuoda kaiken odotuksen jälkeen sairaalasta kotiin. Pieni ihmeemme. Tuossa hän nyt nukkuu ja ähkii unissaan, isänsä sylissä, meidän sohvallamme.

Olen yrittänyt kirjoittaa auki synnytystäni. En ole pystynyt. Vaikka laitokselta kotiin lähtiessäni vakuuttelin, ettei tapahtumista jäänyt minulle mitään traumoja ja vaikka vakuuttelin niin ihan vilpittömin mielin, on ajan kuluminen osoittanut, että niin helpolla en tapahtuneista selvinnyt. Vielä en pysty siitä edes kirjoittamaan. En, vaikka kaikki meni ihan oikeasti lopulta kuitenkin aika hyvin. Silti, kun vain päästänkin mieleeni ajatuksen siitä, että lapsemme oli koko ajan vaarassa, jota kukaan ei huomannut eikä voinut huomatakaan, en pysty menemään sen pidemmälle. Annan itselleni nyt aikaa. Käsittelen asiaa pikkuhiljaa, enkä aio jättää sitä mieleeni keskeneräisenä kaivelemaan.

Muuten olen onnellinen. Aika on menettänyt merkityksensä. Elän hetken kerrallaan ja yritän ymmärtää, että tässä hän nyt on. Meidän rakas tyttäremme. Ja miten ihmeellinen hän onkaan. Niin suloinen, niin kaunis.

Kiitos kaikille onnitteluista. Jokaisen olen tallettanut mieleeni, antanut jokaisen onnentoivotuksen kasvattaa oman onneni määrää. Ja se onni on aivan suunnaton. Sydän täynnä kiitollisuutta.

Kauan kaivattu

Kauan kaivattu tyttäremme syntyi jännittävien vaiheiden jälkeen kiireellisellä sektiolla 29.12. hieman ennen puoltayötä. Sekä äiti että tytär voivat hyvin. Väsyneitä, mutta onnellisia.

Kiitos kaikille, jotka ovat meitä ajatelleet. Palaan kertomaan enemmän, myöhemmin, sitten kun on sen aika.

Nyt annan sydämen pakahtua.

Seesteistä

Nämä viime päivät ovat olleet ihmeellisen seesteisiä. Puuhailen niitä näitä, nukun milloin nukuttaa, valvon paljon öisin. Yritän kuvitella sitä hetkeä, kun synnytys muuttuu todelliseksi. En osaa. Yritän kuvitella sitä hetkeä, kun tuomme lapsemme vihdoin kotiin. En osaa. Ajatukseni eivät yksinkertaisesti yllä tätä hetkeä kauemmas. Ehkä ihan hyvä niin.

Olen pyrkinyt asennoitumaan tietoisestikin siihen, että otan maltillisesti vastaan, mitä tuleman pitää. Se, että pitkä odotus on vielä viime metreiltäänkin venähtämässä pidemmälle ei ole päässyt kalvamaan omaa mieltä. Minun on ihan hyvä olla näin. Kunhan vauva ilmoittelee itsestään pienin potkuin ja möngerryksin, en osaa pelätä mitään. Ehkä en enää koskaan saa kokea sitä tunnetta, kun lapseni liikkuu kohdussani. Rakastan sitä, miltä se tuntuu. Olen onnekas, että saan elää sen nyt.

Emme me taida jouluksi kotiutua. Ehkä olen jouluna synnyttämässä. Ehkä odottelemme vielä. Joka tapauksessa tämä joulu on ainutkertainen ja ikimuistoinen.

Hän on joka tapauksessa luonamme jo nyt.

Kuin unta

Tuntuu kuin eläisin unta. Kaunista unta. Olen niin onnellinen, että voin melkein nähdä tunteeni, tuntea sen tuoksun ja aistia sen lämmön, katsella sen värejä ja koskettaa sen pehmoista pintaa.

Nyt odotus alkaa olla jo lähellä loppuaan. Tähän asti olen ajatellut, että ei vielä. Nyt alkaa tuntua siltä, että olisi aika. Että tänään tai huomenna voisi olla se kauan odotettu hetki.

On tämä jännittävää. En minä pelkää syntymää, mutta jännittävä se on.

Miltäköhän meidän lapsemme näyttää? Miltä hän tuoksuu? Millainen ääni hänellä on? Miltä tuntuu hänen kosketuksensa? Miltä tuntuu silittää hänen poskeaan? Miltä tuntuu hänen ihonsa omaani vasten?

Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa laittaa sormi hänen kädelleen ja tuntea hänen tarttuvan kiinni minuun?

Miltä tuntuu katsoa häntä silmiin?

Miltä tuntuu kuiskata hänen korvaansa, että rakastan?

Aika pysähtyy

Monta vuotta ehdin haaveilla elämästä vauvaperheessä. Ihan tavallisia haaveita siitä, että tulisin raskaaksi, saisimme vauvan ja elämämme muuttuisi nuoren pariskunnan elämästä nuoren vauvaperheen elämäksi.

Ajan myötä haave muuttui. Ajatus vauvasta muuttui yhä kaukaisemmaksi, saavuttamattomammaksi. Toivoin raskautta, uskalsin sulkea silmäni ja kuvitella olevani raskaana, mutta itse vauva tuntui välillä aivan liian suurelta pyynnöltä. Liian tärkeältä uskaltaa enää haaveilla.

Nyt, kun raskauteni on lopuillaan, olen saanut mahdollisuuden haaveilla ja toivoa ja kuvitella kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin uneni läpi. Olen saanut luoda omanlaiseni suhteen minussa kasvavaan pieneen elämään. Hän on osa minua, mutta silti oma itsensä. Minä olen osa häntä, mutta vain hänen äitinsä. Hän elää jo nyt omaa elämäänsä, mutta on silti täysin minusta riippuvainen. Minun elämäni ei ole enää milloinkaan sama kuin ennen häntä.

Kaikki on mennyt hyvin. Nyt elän jonkunlaista eristäytymisen vaihetta. Aika pysähtyy ympäriltämme. On vain meidän pieni perheemme ja tämä hetki. Kiirettä syntymään ei ole. Mittaamattoman rakas pieni ihmeemme mönkii ja kömpii vielä hetken minussa, sitten hän on valmis. Hän tulee, kun on valmis. Niin minä uskon. Sitä odottaessa tahdon tehdä kaikkeni sen eteen, että olisin itsekin niin valmis kuin etukäteen on mahdollista. Että olisin avoin ottamaan vastaan kaiken sen, mitä eteemme tuleekaan.

Aika pysähtyy ja minä odotan. Se päivä on jo lähellä, hän saapuu aivan pian. Aika pysähtyy ja kaikki on hyvin.

Sänky

Tänään raskauteni on viikolla 36+0. Tänään raskauteni on täysiaikainen. Tänään laskettuun päivään on tasan neljä viikkoa aikaa. Nyt juuri, tänään ja huomenna, saan elää sitä hetkeä, jolloin odotan esikoistani viimeisilläni raskaana. Ei enää kauan ja hän on täällä. Ja raskaanaoleminen tuntuu yhä vain hyvältä.

Eilen meidän kotona tapahtui jotain minulle hyvin tärkeää. Ystäväperheemme toi lainaan pinnasängyn. Muistan sen hetken, kun pari vuotta sitten ymmärsin tämän ystäväni olevan raskaana. Ymmärsin sen ennen kuin asiasta varsinaisesti edes kuulin. Silloin olin omasta lapsettomuudestani kamalan kipeä. Iloni toisten puolesta ei ollut kovin suurta, oma musta kipu vei liikaa huomiotani. Vaikka toki olin onnellinen toisten onnesta, vahvin tunteeni oli kuitenkin kateus.

Nyt he tarjosivat sänkyä meille, lähes heti kuultuaan raskaudestani ja he kuulivat siitä ensimmäisten joukossa. Eilen he toivat sängyn, auttoivat kokoamaan sen. Olivat vilpittömän iloisia siitä, mihin käyttöön tuo sänky nyt pääsee. Siitä, miten niin kovasti toivottu ja kaivattu lapsi saa nukkumapaikakseen tuon sängyn, meidän kodissamme.

Kaiken sen puuhailun ja onnen keskellä muistin nuo vanhat tunteeni. Myrkytetyt ajatukseni siitä, että meidän olisi pitänyt saada lapsi ensin, ei heidän. Että me ehdittiin toivoa kauemmin. Nyt häpesin niitä ajatuksia jälleen kerran, niinkuin olen hävennyt monesti ennenkin. Häpesin sitä, miten voin päästää edes mieleni lähelle mitään sellaista.

Mutta sitten katsoin itseäni kauempaa. Taas olin antanut lapsettomuuden imaista itseni ja ajatukseni valtaansa. Annoin sen sotkea kauniin hetken. Ne ajatukset ja tunteet, joita silloin ennen koin, ne kuuluivat siihen vaiheeseen elämääni. Ne ovat inhimillisiä ja hyväksyttäviä. Minun täytyy itseni hyväksyä, että tunsin ne silloin. Hyväksyä ja päästää ne menemään.

Eilen taisin vihdoin saada vapauden. Saimme pienen sängyn lainaan ystäviltä. Olimme yhdessä iloisia käsillämme olevasta elämänmuutoksesta. Ystävät tietävät, kuinka kovasti tätä lasta on rakastettu jo kauan ennen hänen syntymäänsä. He tietävät, miten arvostan heidän olemassaoloaan. He ymmärsivät jo silloin ja ymmärtävät yhä. Lapsettomuuttani ja menneitä tunteitani minun ei tarvitse enää pyydellä anteeksi, ei muilta eikä itseltäni. En valinnut sitä itse, siitä vain tuli osa elämääni.

Nyt makuuhuoneemme näyttää toisenlaiselta. Siellä on pieni valkoinen pinnasänky, meidän oman sängyn vieressä. Nyt makuuhuoneessamme näyttää siltä, että kaikki on vihdoin kohdallaan.

Hiivin hiljaa katselemaan rakasta miestäni, joka nukkuu pinnasängyn vieressä. Sydän pakahtuu onnesta ja kiitollisuudesta. Näen jotain niin kaunista, ettei mitkään sanat riitä siitä kertomaan. Onnen kyynel poskellani kertoo ehkä jotain. Se kertoo, millaista on rakastaa niin lujaa, että haluaisi vain pysäyttää ajan ja hengittää. Elää vihdoin juuri tätä hetkeä. Ei edellistä eikä seuraavaa, vaan juuri tätä, tässä ja nyt.

Pisara

Pötköttelin saunan jälkeen rentona sohvalla, öljysin pyöryläisen mahani, jonka pikkuisemme jumppatuokio sai hötkymään ja hytkymään. Taputtelin pientä takapuolta, joka törrötti vasemmalla puolen napaani ja toisella kädelläni töpsyttelin vastaan muksivaa jalkaa. Silloin huomasin taas jotain minulle uutta ja ihmeellistä.

Pisara maitoa. Selvästi näkyvä pisara maitoa. Se laajeni suuremmaksi ja pulleammaksi, kunnes valahti pois. Maitopisara.

Maitoa, minusta lähtöisin. Maitoa valmistamaan minua rakasta kaivattua vauvaamme varten. Käsittämätön ihme ja samalla niin luonnollista ja tavallista. Maitopisara, joka valui pyöreitä muotojani pitkin pois.

Niin suuri onnen tunne jälleen. Kaikki on niin uutta ja erilaista. Niin jännittävää ja salaperäistä. Niin luontevaa ja omalla painollaan kulkevaa. Ja minä saan juuri nyt elää tätä kaikkea.

Jos olisin vuosi sitten tiennyt, mikä nurkan takana odottaa, olisin ollut vahvempi. En olisi romahtanut koulun vessaan, en olisi tukehtunut omaan tuskaani. Olisin pitänyt itseni kasassa ja odottanut kärsivällisesti. Mutta eihän se mene niin. Se kaikki mennyt on nyt osa minua. Ja se kaikki mennyt tekee tästä hetkestä väkevämmän. Se kaikki mennyt saa yhden pienen pisaran maitoa muuttumaan ylitseni vyöryväksi onnellisuuden aallokoksi. Siinä aallokossa minä kellun taas tämän illan ja olen enemmän elossa kuin koskaan ennen. Tänään sen sai aikaan yksi pisara maitoa.

Sydänääniä

Olimme ystäväperheen kanssa mökillä. He odottavat kanssamme tiiviisti tätä vauvaa. Tuntuu hyvältä saada jakaa näitä onnenhetkiä tärkeiden ihmisten kanssa. Tuntuu hyvältä, kun saan nähdä oman onneni heijastuvan rakkailta kasvoilta. Tuntuu hyvältä tietää, että meidän lasta rakastetaan jo nyt niin paljon.

Askartelin ystävääni varten sydänääntenkuuntelulaitteen. Nappasin tyhjentyneen vessapaperirullan hylsyn ja kirjoitin sen kylkeen nimen, jolla lastamme kutsumme. Kirjoitin nimen ja piirsin sydämiä. Ystäväni työnsi korvansa hylsyn toiseen päähän ja painoi toisen pään alavatsalleni, sinne puolelle, jossa vauvan selkäpuoli tuntuu.

Hetken kuulostelun jälkeen ilme ystäväni naamalla nytkähti. Hän kuuli pienen sydämen nakuttavan. Se ei ollut minun pulssini, se ei ollut istukan virtauksien ääniä, se ei ollut suolistoni murinoita. Se oli pikkuisen vauvan sydämen syke. En yllä itse kuuntelemaan, en tietenkään. Mutta ystäväni kasvoilta sain lukea, miltä se kuulosti, miltä se tuntui.

Tämä hetki oli yksi monista tärkeistä. Niistä suurista pienistä hetkistä, joita tämä raskaus on tuonut elämääni. Jotka lapsettomuus on muuttanut lähes elämää suuremmiksi. Niitä hetkiä, jotka haluan tallentaa syvälle sisimpääni ja muistaa ikuisesti.

Kohti tulevaa

Kutinani otettiin vakavasti. Maksa- ja sappiarvojani on seurailtu sekä joka väliin muistutettu, että jos minulle nousee mikään huolenaihe, niin ei pidä epäröidä ottaa yhteyttä. Sappiarvo on hieman sahaillut alempaa ylemmäs, mutta hyvin maltillisesti. Näillä näkymin huolta ei tarvitse siitäkään kantaa, mutta jos huolestuttaa, niin tiedän, mihin voin soittaa ja tiedän, että siihen reagoidaan nopeasti.

Olo on muutenkin alkanut tässä ihan viime päivinä muuttua raskaanaolevasta yhä raskaammaksi. Jonkunlainen marraskuinen flunssa on myös päässyt yllättämään minut, entisestään huonohkot yöunet ovat nyt yhtä pissallaravaamista ja niistämistä. Niveliä on alkanut kolottaa ja olen myös havahtunut siihen, että käsiin ja jalkoihin on noussut turvotusta. Vielä kuitenkin olen mielestäni hyvin toimintakykyinen, vaikkakin väsynyt.

Ajatukset harhailevat myös yhä useammin tulevaan. Siihen, että aikanaan, ennemmin tai myöhemmin, tämä raskaus päättyy synnytykseen ja siihen, että kauan kaivattu rakas pieni ei olekaan enää haaveuni tai möyriväinen olento mahassani, vaan vauva sylissämme. Synnytykseen liittyviä ajatuksia nousee yhä enemmän mieleen. Kotikin alkaa näyttää jo siltä, että tänne todellakin odotetaan vauvaa. Valmista ei vielä ole, ei henkisesti eikä materian tasolla, mutta hyvää vauhtia olen menossa sinne päin. Kohti sitä hetkeä, jolloin voin sanoa, että minä olen valmis. Niin valmis kuin nyt näin suureen mullistukseen voi ylipäätään olla. Mieli avoimena, jännittyneenä, innostuneena. Päivä päivältä lähempänä.