En ole enää lapseton. Olen kuitenkin aina se nainen, joka eli vuosia tahattomasti lapsettomana ja jonka elämän tahaton lapsettomuus lähes lamautti. Se oli minun elämäni, se on aina osa minun elämääni. Silloin en enää jaksanut uskoa, että toisinkin voi olla. En enää uskonut siihen, missä olen nyt.
Vaikuttaahan se yhä. Tietyt sanat saavat hermostumaan. Perhesuunnittelu, lapsiluku, ikäero. Minun rakas esikoiseni, ainokaiseni. Jääkö hän ainokaiseksi?
En vertaa lapsettomuutta siihen, että kaipaan yhä. Toista lasta. Sisarusta. Ehkä kolmattakin, vaikka en liian usein saisi johdatella itseäni niin syvälle haavemaailmaan. Tapahtui mitä hyvänsä, olen äiti. Tuon ihmeellisen tytön äiti. Aina. Se kokemus on poistanut oman lapsettomuuteni suurimman surun lopullisesti. Silti minussa on jäljet lapsettomuudesta. Uskon, että ne ovat minussa ikuisesti.
Ensi lauantaina vietettävä lapsettomien lauantai tuntuu yhä omalta. En osaa sanoin ilmaista, miten koko sydämeni on jokaisen tahattomasti lapsettoman puolella. Miten kovasti heidän puolestaan toivon. Miten pahoillani olen siitä, että juuri he ovat joutuneet kohtaamaan juuri sen surun. Kyllä minä tiedän ja muistan, että toisen ihmisen sanat eivät voi milloinkaan poistaa sitä ikävää. Minä muistan, miten se ikävä on olemassa joka ikinen päivä. Ja minä muistan, miltä se ikävä tuntui minussa juuri tähän aikaan keväästä.
Toukokuun toinen sunnuntai ja helvettiin koko maailma. Siltä minusta tuntui silloin.
tiistai 5. toukokuuta 2015
lauantai 25. huhtikuuta 2015
Äitienpäivä
Taas jossain värähti jokin pieni impulssi. Sen ei tarvitse olla kovin kummoinen. Tuttu tuoksu, ajatus, mainos, kävelyreitti. Kohta, jossa minuun sattui ehkä tavallista lujempaa.
Vuosi vuodelta kasvava särö asvaltissa, siinä kohdassa, jossa mietin, että mitä jos vain heittäytyisin maahan makaamaan ja itkisin kaiken pois. Jos itkisin tarpeeksi, niin lähtisikö se pois? Olisinko silloin vapaa? Lakkaisinko suremasta, jos vain jaksaisin valuttaa jokaisen kyyneleen juuri siihen paikkaan, kadulle, viemäriin?
Tahaton lapsettomuus satutti. Olin lopulta käsittämättömän ahdistunut ja samalla tein kaikkeni, ettei ahdistukseni näkyisi muille. Vaikka lapsettomuuden aiheuttamaa surua en juuri välittänytkään peitellä, en kuitenkaan osannut elää sen kanssa. En halunnut, että ahdistukseni todellista voimaa tietäisi kukaan.
Äitienpäivä lähestyy. Ehkä se oli joku mainos, jonka näin. Joku, joka muistutti, miten ennen oli toisin. Ja miten paljon minulla on nyt. Viime äitienpäivänä olin pienen vauvan äiti. Sain olla pienen vauvan äiti. Kaksi vuotta sitten raskauteni oli ihan aluillaan. Olin äiti jo silloin. Kolme vuotta sitten olin varma, että tukehdun.
Kolme vuotta sitten kuljin yhä syvemmälle paikkaan, jota luulin umpikujaksi. Kadulla kävellessäni se saattoi iskeä milloin vain, varoittamatta. Halu heittäytyä maahan makaamaan ja itkeä kaikki pois. Tarve itkeä kaikki pois.
Minä en tehnyt niin. Itkin kotona salaa. Ahdistuin lisää.
Nyt en ole varma, miten minun pitäisi olla. Viime kertainen äitienpäivä meni vauvakuplassa. Nyt tuntuu, etten saisi enää elää niin syvällä kuplassani, mutta en tahdo sieltä uloskaan. Tahdon katsella lastani, olla hänen kanssaan, kuunnella häntä, suukottaa, halata, rakastaa. Tahdon jaksaa elää tämän aivot muhjuisiksi tekevän väsymyksen kanssa, sillä vihdoin väsymyksen syy ei ole pimeys. Olen väsynyt, koska pääsin valoon. Koska en kulkenutkaan umpikujaan. Koska olin onnekas.
En halua hössöttää äitienpäivää. En oikein tiedä, miten suhtautua siihen nyt. Se on kuitenkin tärkeä minulle, koska saan vihdoin olla äiti. Mutta se satuttaa yhä. Toisten puolesta ja omien muistojeni puolesta. Minä olin onnekas. Tuntuu, että olisin onnestani velkaa. Miksi joku saa tämän onnen ja toinen jää ilman?
Vuosi vuodelta kasvava särö asvaltissa, siinä kohdassa, jossa mietin, että mitä jos vain heittäytyisin maahan makaamaan ja itkisin kaiken pois. Jos itkisin tarpeeksi, niin lähtisikö se pois? Olisinko silloin vapaa? Lakkaisinko suremasta, jos vain jaksaisin valuttaa jokaisen kyyneleen juuri siihen paikkaan, kadulle, viemäriin?
Tahaton lapsettomuus satutti. Olin lopulta käsittämättömän ahdistunut ja samalla tein kaikkeni, ettei ahdistukseni näkyisi muille. Vaikka lapsettomuuden aiheuttamaa surua en juuri välittänytkään peitellä, en kuitenkaan osannut elää sen kanssa. En halunnut, että ahdistukseni todellista voimaa tietäisi kukaan.
Äitienpäivä lähestyy. Ehkä se oli joku mainos, jonka näin. Joku, joka muistutti, miten ennen oli toisin. Ja miten paljon minulla on nyt. Viime äitienpäivänä olin pienen vauvan äiti. Sain olla pienen vauvan äiti. Kaksi vuotta sitten raskauteni oli ihan aluillaan. Olin äiti jo silloin. Kolme vuotta sitten olin varma, että tukehdun.
Kolme vuotta sitten kuljin yhä syvemmälle paikkaan, jota luulin umpikujaksi. Kadulla kävellessäni se saattoi iskeä milloin vain, varoittamatta. Halu heittäytyä maahan makaamaan ja itkeä kaikki pois. Tarve itkeä kaikki pois.
Minä en tehnyt niin. Itkin kotona salaa. Ahdistuin lisää.
Nyt en ole varma, miten minun pitäisi olla. Viime kertainen äitienpäivä meni vauvakuplassa. Nyt tuntuu, etten saisi enää elää niin syvällä kuplassani, mutta en tahdo sieltä uloskaan. Tahdon katsella lastani, olla hänen kanssaan, kuunnella häntä, suukottaa, halata, rakastaa. Tahdon jaksaa elää tämän aivot muhjuisiksi tekevän väsymyksen kanssa, sillä vihdoin väsymyksen syy ei ole pimeys. Olen väsynyt, koska pääsin valoon. Koska en kulkenutkaan umpikujaan. Koska olin onnekas.
En halua hössöttää äitienpäivää. En oikein tiedä, miten suhtautua siihen nyt. Se on kuitenkin tärkeä minulle, koska saan vihdoin olla äiti. Mutta se satuttaa yhä. Toisten puolesta ja omien muistojeni puolesta. Minä olin onnekas. Tuntuu, että olisin onnestani velkaa. Miksi joku saa tämän onnen ja toinen jää ilman?
torstai 16. huhtikuuta 2015
Kateellinen nainen
Voi miten minä vihaan lapsettomuutta.
Vaikka se on tuonut äitiyteeni hyviäkin asioita. Se on auttanut jaksamaan tiettyjen vaikeuksien läpi. Ja niin kurjaa kuin se toisaalta onkin, lapsettomuuden myötä olin äidiksi tullessani oikeasti paljon valmiimpi ja kypsempi kuin olisin ollut silloin ennen. Yhtään epäilemättä sitä, ettenkö jo nuorempana olisi ollut hyvä äiti lapselleni silloinkin.
Mutta se, miten lapsettomuus on muovannut minuun kateellisen ja kiukkuisen kulman, sitä inhoan. Ennen kuin tulin raskaaksi se kiukkuinen osa minua oli vaativa ja äänekäs. Sittemmin kuvittelin sen hioutuneen äitiyden mukana jonnekin pahojen muistojen viemäriin. Irti minusta. Kunnes se taas muistutti itsestään.
Yksi tuttu äiti, jolla on saman ikäinen lapsi kuin omanikin, tuli pienen tauon jälkeen minua vastaan kaupungilla. Näkyvästi raskaana.
Katsoin mahaa ja nielaisin. Puhuin kaikkea muuta, en katsonut edes kohti.
En kysynyt laskettua aikaa, en vointia.
En edes onnitellut.
Kotona tunsin itseni kovin pieneksi jälleen. En halua olla se nainen. Se, joka kadehtii muilta. Miksi kuitenkin taas tuntui siltä? Eikö se jäänyt jo taa?
Tänään törmäsimme jälleen. Hymyilin. Sanoin kaikki ne sanat, jotka viimeksi jäivät sanomatta. Ja tarkoitin niitä. Jokaista.
Se jäi kaivelemaan. Olen aina halunnut monta lasta. Nyt olen vihdoin saanut yhden. Eikö se riitä? Miksi se ei riitä? Miksi sen pitäisi riittää?
Annan itseni haaveilla. Sisaruksesta, sisaruksista. Sitten joskus. Vielä on aikaa. Mutta en aio antaa kateelliselle naiselle enää tilaa myllertää elämääni. En ole sellainen. En halua olla. Minulla on jo niin paljon. Aion haaveilla vielä, mutta hiljaa ja varoen.
Vaikka se on tuonut äitiyteeni hyviäkin asioita. Se on auttanut jaksamaan tiettyjen vaikeuksien läpi. Ja niin kurjaa kuin se toisaalta onkin, lapsettomuuden myötä olin äidiksi tullessani oikeasti paljon valmiimpi ja kypsempi kuin olisin ollut silloin ennen. Yhtään epäilemättä sitä, ettenkö jo nuorempana olisi ollut hyvä äiti lapselleni silloinkin.
Mutta se, miten lapsettomuus on muovannut minuun kateellisen ja kiukkuisen kulman, sitä inhoan. Ennen kuin tulin raskaaksi se kiukkuinen osa minua oli vaativa ja äänekäs. Sittemmin kuvittelin sen hioutuneen äitiyden mukana jonnekin pahojen muistojen viemäriin. Irti minusta. Kunnes se taas muistutti itsestään.
Yksi tuttu äiti, jolla on saman ikäinen lapsi kuin omanikin, tuli pienen tauon jälkeen minua vastaan kaupungilla. Näkyvästi raskaana.
Katsoin mahaa ja nielaisin. Puhuin kaikkea muuta, en katsonut edes kohti.
En kysynyt laskettua aikaa, en vointia.
En edes onnitellut.
Kotona tunsin itseni kovin pieneksi jälleen. En halua olla se nainen. Se, joka kadehtii muilta. Miksi kuitenkin taas tuntui siltä? Eikö se jäänyt jo taa?
Tänään törmäsimme jälleen. Hymyilin. Sanoin kaikki ne sanat, jotka viimeksi jäivät sanomatta. Ja tarkoitin niitä. Jokaista.
Se jäi kaivelemaan. Olen aina halunnut monta lasta. Nyt olen vihdoin saanut yhden. Eikö se riitä? Miksi se ei riitä? Miksi sen pitäisi riittää?
Annan itseni haaveilla. Sisaruksesta, sisaruksista. Sitten joskus. Vielä on aikaa. Mutta en aio antaa kateelliselle naiselle enää tilaa myllertää elämääni. En ole sellainen. En halua olla. Minulla on jo niin paljon. Aion haaveilla vielä, mutta hiljaa ja varoen.
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
Aivan kuin nuo toiset
Olen aina luokitellut itseni epämääräisen lapsirakas-käsitteen alle. Olen lapsirakas. Niin olen ajatellut. Minun oli todella vaikea myöntää itselleni, että vuosien varrella aloin vieroksua lapsia. Tahattoman lapsettomuuden myötä lapset alkoivat tehdä oloni vaikeaksi. Mitä niille sanoa? Miten niitä edes katsoa? Alkoi vain itkettää.
Jossain vaiheessa huomasin, että osaan olla luontevasti vain yhden lapsen seurassa. Yhden. Sen, joka oli minulle kaikkein rakkain, kaikkein läheisin. Muut lapset saivat minut kiemurtelemaan.
Raskauden ja oman lapsen syntymän myötä ajattelin, että epämääräinen vaivautuneisuuteni ja suoranainen lapsikammoisuuteni on historiaa. Ettei enää tarvitse väistellä äitejä ja lapsia, sillä vihdoin saan olla yksi muiden joukossa, äiti itsekin.
Vauvakerhoon meno oli yllättävän hankalaa. Matkaa oli fyysisesti puolisen kilometriä, henkisesti jotain ihan muuta. Tyttö oli parikuinen, kun lopulta uskalsin. Tyttö itki ja minä olin lukossa. Istuin lattialla ja yritin imettää. Tyttö ei saanut otetta ja itki lisää. Minä menin enemmän lukkoon, enkä uskaltanut edes nousta kävelläkseni muutamaa askelta kahvipannun luokse, vaikka mieli teki.
Muut äidit näyttivät siltä, että he tietävät, mitä tekevät. Juttelevat keskenään minulle tuntemattomalla äiti-kielellä, näkevät lävitseni ja samalla katsovat ohitseni. Huomaavat heti, miten kovasti ja miten kauan olen heitä kyräillyt ja kadehtinut, vieroksunut ja pahimpina hetkinä jopa vihannut.
Ja vauvat sitten. Miten suhtautua nyt, kun kivun piti olla jo poissa? Mitä niille sanoa? Miten niitä edes katsoa? En ymmärtänyt, miksi minua alkoi vain itkettää.
En tietenkään itkenyt. Mutta en osannut olla rento, en luonteva. Sulkeuduin ja tunsin oloni tukalaksi.
Lupasin itselleni, että menen uudestaan. Ja menin. Uudelleen ja uudelleen. Lopulta hymyni ei ollut väkinäinen. Vanha taakka suli pienemmäksi kunnes se ei kahlinnut minua enää. Hengitin vapaasti ja hymyilin.
Yhä menen samaan kerhoon. Olen muuttunut yhdeksi vakituisia. Istun lattialla ja nauran. Jos vieras lapsi kiipeää jalkani yli, en hätkähdä enää, en pelkää enää. Otan lattialta lelun, ojennan eteenpäin. En yritä vajota piiloon, en jähmettyä paikalleni ollakseni näkymätön. Juttelen lapsille, juttelen aikuisille, tunnen olevani oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Tunnen oloni aidosti mukavaksi. Nyt tiedän, että eivät he minua katsoneet koskaan kummeksuen. Eivät he minua vieroksuneet. Ei ollut mitään salattua äiti-kieltä. Kaikki se oli vain sisälläni, osa lapsettomuusvuosien luomaa kuormaa. Minun täytyi itseni käydä se läpi ja päästää irti. Jokaisella on oma historiansa eikä minun ole yhtään sen kummallisempi kuin toisillakaan.
En olisi uskonut. Vuosi sitten, jos joku olisi sanonut minulle, en olisi uskonut. Että pohjimmiltaan, kuitenkin, olen aivan kuin nuo toiset.
Jossain vaiheessa huomasin, että osaan olla luontevasti vain yhden lapsen seurassa. Yhden. Sen, joka oli minulle kaikkein rakkain, kaikkein läheisin. Muut lapset saivat minut kiemurtelemaan.
Raskauden ja oman lapsen syntymän myötä ajattelin, että epämääräinen vaivautuneisuuteni ja suoranainen lapsikammoisuuteni on historiaa. Ettei enää tarvitse väistellä äitejä ja lapsia, sillä vihdoin saan olla yksi muiden joukossa, äiti itsekin.
Vauvakerhoon meno oli yllättävän hankalaa. Matkaa oli fyysisesti puolisen kilometriä, henkisesti jotain ihan muuta. Tyttö oli parikuinen, kun lopulta uskalsin. Tyttö itki ja minä olin lukossa. Istuin lattialla ja yritin imettää. Tyttö ei saanut otetta ja itki lisää. Minä menin enemmän lukkoon, enkä uskaltanut edes nousta kävelläkseni muutamaa askelta kahvipannun luokse, vaikka mieli teki.
Muut äidit näyttivät siltä, että he tietävät, mitä tekevät. Juttelevat keskenään minulle tuntemattomalla äiti-kielellä, näkevät lävitseni ja samalla katsovat ohitseni. Huomaavat heti, miten kovasti ja miten kauan olen heitä kyräillyt ja kadehtinut, vieroksunut ja pahimpina hetkinä jopa vihannut.
Ja vauvat sitten. Miten suhtautua nyt, kun kivun piti olla jo poissa? Mitä niille sanoa? Miten niitä edes katsoa? En ymmärtänyt, miksi minua alkoi vain itkettää.
En tietenkään itkenyt. Mutta en osannut olla rento, en luonteva. Sulkeuduin ja tunsin oloni tukalaksi.
Lupasin itselleni, että menen uudestaan. Ja menin. Uudelleen ja uudelleen. Lopulta hymyni ei ollut väkinäinen. Vanha taakka suli pienemmäksi kunnes se ei kahlinnut minua enää. Hengitin vapaasti ja hymyilin.
Yhä menen samaan kerhoon. Olen muuttunut yhdeksi vakituisia. Istun lattialla ja nauran. Jos vieras lapsi kiipeää jalkani yli, en hätkähdä enää, en pelkää enää. Otan lattialta lelun, ojennan eteenpäin. En yritä vajota piiloon, en jähmettyä paikalleni ollakseni näkymätön. Juttelen lapsille, juttelen aikuisille, tunnen olevani oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Tunnen oloni aidosti mukavaksi. Nyt tiedän, että eivät he minua katsoneet koskaan kummeksuen. Eivät he minua vieroksuneet. Ei ollut mitään salattua äiti-kieltä. Kaikki se oli vain sisälläni, osa lapsettomuusvuosien luomaa kuormaa. Minun täytyi itseni käydä se läpi ja päästää irti. Jokaisella on oma historiansa eikä minun ole yhtään sen kummallisempi kuin toisillakaan.
En olisi uskonut. Vuosi sitten, jos joku olisi sanonut minulle, en olisi uskonut. Että pohjimmiltaan, kuitenkin, olen aivan kuin nuo toiset.
lauantai 24. tammikuuta 2015
Onnellisen naisen silmät
Kyllä minä sen silloinkin tiesin, että minun on paha olla. Tietenkin tiesin. Kun kuljin kotiin sairaalalta, minä itkin. Välillä kävin sairaalan vessassa pidättelemässä itkua. Yritin olla kovempi. Yritin muistaa, miksi minä halusin tehdä sen, miksi olin päättänyt jaksaa. Sitten minä jaksoin. Omasta mielestäni.
Nyt näen paremmin. Kun voi katsoa elämäänsä jälkeenpäin, näkee itsensä kauempaa ja silti selvemmin. Kun oma lapseni nukkuu päiväuntaan, niin suloisena, että yhä vielä minun sydämeni pakahtuu kun vain ajattelenkin häntä ja minun tekisi mieleni hiipiä suukottamaan rakkauttani pitkin hänen pieniä poskiaan. Siinä hetkessä on niin helppoa katsoa mennyttä ja nähdä enemmän.
En minä jaksanut. Olin aivan rikki. Ei se ole elämää, että käy töissä sydän ruvella ja itkee yöt läpeensä. Ei ainakaan hyvää elämää.
Sen näkee silmistä. Kun katson valokuvista silmiäni silloin, ne olivat surullisen ihmisen silmät. Kun katson silmiäni nyt, näen jotain aivan muuta. Melkein eri silmät.
Tämä elämä on kuitenkin saman naisen elämää. Silloin tahdoin olla äiti, enemmän kuin mitään muuta, ja pelkäsin, ettei se ehkä tule toteutumaan koskaan. Se, että minun kohdallani asiat kääntyivät lopulta näin, muutti niin paljon.
Nyt silmäni hymyilevät. Vaikka minua ei hymyilyttäisi tippaakaan, vaikka olisin kuinka väsynyt ja kyllästynyt ja kiukkuinen ja turhautunut tahansa, eivät silmäni ole enää ne silmät, jotka kaksi vuotta sitten yrittivät kaikin voimin pitää kyyneleet poissa työajalta.
Onnellisen naisen silmät.
tiistai 30. joulukuuta 2014
Vuosi
Varmuus siitä, että kaikki menee hyvin. Vaimea pelko, että entä jos ei. Hirveä säikähdys, avuton epätietoisuus. Ikuisuuden kuluttua kuitenkin niin monta vuotta odotettu hetki, jolloin hän parkaisee ensimmäisen kerran.
Juuri sellaista kuin olin kuvitellutkin. Samaan aikaan jotain sellaista, jota ei ikinä osaisi kuvitellakaan.
Tahattomasti lapsettomasta äidiksi.
Vuosi on ollut minulle lempeä. Välillä on ollut vaikeampaa, raskasta, unetonta, epävarmaa, mutta päällimmäisenä tuntuu vilpitön onni. Huonot hetket haalenevat. Hyvissä hetkissä viipyilen.
Vuosi sitten meille syntyi tytär. Vuosien harhailu päättyi kiireelliseen sektioon. Kun pääsin heräämöstä pois aamuyöstä, jäimme lopulta kaksin. Nuuhkin ja tuijotin vauvaa enkä malttanut nukkua. Silloin minä tiesin sen. Kaikki meni hyvin. Ja kaikki menee hyvin.
Juuri sellaista kuin olin kuvitellutkin. Samaan aikaan jotain sellaista, jota ei ikinä osaisi kuvitellakaan.
Tahattomasti lapsettomasta äidiksi.
Vuosi on ollut minulle lempeä. Välillä on ollut vaikeampaa, raskasta, unetonta, epävarmaa, mutta päällimmäisenä tuntuu vilpitön onni. Huonot hetket haalenevat. Hyvissä hetkissä viipyilen.
Vuosi sitten meille syntyi tytär. Vuosien harhailu päättyi kiireelliseen sektioon. Kun pääsin heräämöstä pois aamuyöstä, jäimme lopulta kaksin. Nuuhkin ja tuijotin vauvaa enkä malttanut nukkua. Silloin minä tiesin sen. Kaikki meni hyvin. Ja kaikki menee hyvin.
maanantai 22. joulukuuta 2014
Lähes vuosi
Tytön syntymästä alkaa olla pian jo vuosi. Kokonainen vuosi. Marraskuun myötä vuoden takaiset muistikuvat alkoivat nousta yhä vahvempina mieleen ja päivittäin koen tunnepuuskauksia muistoina niiltä päiviltä, jolloin laskettu päivä oli jo ohitettu, eikä vauva osoittanut mitään syntymisen merkkejä.
Se tyyni varmuus, että kaikki menee ihan hyvin. Se kamala pelko, kun ymmärsin ettei ehkä menekään. Se suunnaton helpotus, kun terve, parkuva, jättimäisiin peittoihin kääräisty ruttunaama annettiin hetkeksi rintani päälle. Se hetki, kun vastasyntynyt tuotiin lopulta vierelleni tyhjään heräämöön. Se ihmeellinen yö sairaalassa, tutulla osastolla, mutta niin täysin eri roolissa kuin aiemmin. Ei enää lapsettomuuttaan salaa itkeskelevänä kätilöopiskelijana, vaan juuri hetki sitten itse synnyttäneenä, tuoreena äitinä.
Äitinä.
Miten ahnaasti tyttö imi rintaa ja miten kovasti minuun sattui, miten leikkaushaava huusi kipua ja nänni oli tulessa ja se kaikki kipu oli kuitenkin toisarvoista. En malttanut irroittaa tytöstä hetkeksikään. Vain kun oli ihan pakko. Silloinkin tuli heti ikävä.
Hän oli niin kaunis. Niin täydellinen. Niin rakas.
Yhä edelleen koen lapsettomuuden oudon voimakkaana. Vasta nyt todella myös ymmärrän, millaisella voimalla lapsettomuus minua iski. Miten se lamautti minut. Miten pohjattoman surulliseksi muutuin.
Vanhemmuus on vaatinut paljon, myös itseni kanssa. Yön pisimpinä tunteina valvoessani olen käynyt läpi yhä uudelleen niitä tunteita, jotka koin niin sietämättömän kipeinä silloin. Olen myös aktiivisesti yrittänyt välttää sitä, että vaatisin tytärtäni korjaamaan lapsettomuuden aiheuttamaa haavaani. Se ei ole lapsen tehtävä. Se on minun tehtäväni. Olen oppinut jo kääntämään lapsettomuutta vahvuudekseni, löytämään sen kaiken kauheuden mukanaan tuomia voimavaroja. Ymmärtämään itseäni ja sitä, miten lapsettomuuden ansiosta olen onnistunut rakentamaan itseeni aivan erilaista voimaa ja vahvuutta. Kykyä olla myös onnen hetkissä vahvemmin läsnä.
Vuosi sitten tähän aikaan elin elämäni suurinta onnea. Silittelin mahaani, olo oli tukala ja tukalampi. Olin silti niin tyyni, niin onnellinen.
Olen yhä.
Se tyyni varmuus, että kaikki menee ihan hyvin. Se kamala pelko, kun ymmärsin ettei ehkä menekään. Se suunnaton helpotus, kun terve, parkuva, jättimäisiin peittoihin kääräisty ruttunaama annettiin hetkeksi rintani päälle. Se hetki, kun vastasyntynyt tuotiin lopulta vierelleni tyhjään heräämöön. Se ihmeellinen yö sairaalassa, tutulla osastolla, mutta niin täysin eri roolissa kuin aiemmin. Ei enää lapsettomuuttaan salaa itkeskelevänä kätilöopiskelijana, vaan juuri hetki sitten itse synnyttäneenä, tuoreena äitinä.
Äitinä.
Miten ahnaasti tyttö imi rintaa ja miten kovasti minuun sattui, miten leikkaushaava huusi kipua ja nänni oli tulessa ja se kaikki kipu oli kuitenkin toisarvoista. En malttanut irroittaa tytöstä hetkeksikään. Vain kun oli ihan pakko. Silloinkin tuli heti ikävä.
Hän oli niin kaunis. Niin täydellinen. Niin rakas.
Yhä edelleen koen lapsettomuuden oudon voimakkaana. Vasta nyt todella myös ymmärrän, millaisella voimalla lapsettomuus minua iski. Miten se lamautti minut. Miten pohjattoman surulliseksi muutuin.
Vanhemmuus on vaatinut paljon, myös itseni kanssa. Yön pisimpinä tunteina valvoessani olen käynyt läpi yhä uudelleen niitä tunteita, jotka koin niin sietämättömän kipeinä silloin. Olen myös aktiivisesti yrittänyt välttää sitä, että vaatisin tytärtäni korjaamaan lapsettomuuden aiheuttamaa haavaani. Se ei ole lapsen tehtävä. Se on minun tehtäväni. Olen oppinut jo kääntämään lapsettomuutta vahvuudekseni, löytämään sen kaiken kauheuden mukanaan tuomia voimavaroja. Ymmärtämään itseäni ja sitä, miten lapsettomuuden ansiosta olen onnistunut rakentamaan itseeni aivan erilaista voimaa ja vahvuutta. Kykyä olla myös onnen hetkissä vahvemmin läsnä.
Vuosi sitten tähän aikaan elin elämäni suurinta onnea. Silittelin mahaani, olo oli tukala ja tukalampi. Olin silti niin tyyni, niin onnellinen.
Olen yhä.
perjantai 24. lokakuuta 2014
Siunattu
Minua väsyttää. Ihan hirveästi. Tyttöä vaivaa allergia ja sen seuraukset ovat piinanneet häntä viime aikoina etenkin öisin. Öisin minulla on valtavasti aikaa kasvattaa äidinhuolta pienestä, liioitella surua siitä, etten osaa auttaa häntä. Vaikka vaiva ei ole suuri, se muuttaa mittasuhteitaan pitkinä pimeinä aamuyön tunteina.
Ne ovat niitä samoja tunteja, jolloin lapsettomuuskriisini kuristi minua kipeimmin. Niitä samoja tunteja, jolloin olin varma siitä, että kaipaukseni tukehduttaa minut siihen paikkaan. Että en selviä, en voi selvitä, en enää päivääkään.
Ja silti aina selvisin.
Minua väsyttää, koska nukun jatkuvasti pätkittäin ja liian vähän. Väsymys tekee minusta kiukkuisen. Kiukku purkaantuu ärtymyksenä. Kohteeksi joutuu mieheni, jolle jäkätän ja joka mielestäni ei huomaa minua arjessa tarpeeksi, nukkuu liian pitkään, siivoaa liian vähän ja katsoo jalkapalloa liian paljon. Puhumme toinen toisillemme rumalla äänellä ja pahoitamme toinen toisemme mielen.
Niin turhaa, niin tarpeetonta.
Eilen aurinko paistoi ja ulkona oli uskomattoman kaunista. Kävelimme tytön kanssa rantaan. Hän osoitteli pienellä kädellään kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja hymyili. Hyrisi ääneen ja hytkyi. Koska kaikki on uutta, ihmeellistä ja ihanaa. Katselimme ja kuuntelimme, miten järven ranta jäätyy. Se sama järvi, jossa kesällä uimme. Se sama järvi, jonka rannalle kesällä muutimme. Elämän ensimmäinen kesä meni ja tuli ensimmäinen syksy. Yhä vielä, päivittäin, niin monta ensimmäistä.
Kyyneleet nousivat silmiini. Olen niin onnellinen. Välillä kiittämätön, mutta annan sen itselleni anteeksi. Niin me ihmiset olemme. Muistan kuitenkin yhä uudelleen ne kaikki syyt, miksi olla kiitollinen.
Ihana mies. Ihana syksy. Ihana uusi koti.
Ihana tytär. Minun kauan kaivattu aarteeni.
Tytär nukkui viime yönä taas levottomasti. Nostin rinnalleni, niinkuin vastasyntyneenä. Rinta vasten rintaa, sydän vasten sydäntä. Taputtelin, keinuttelin, hyräilin, pidin lähellä. Tunsin, miten hän rentoutui, löysi turvapaikan ja antoi unen tulla.
En tiedä, olenko koskaan ennen käyttänyt tätä sanaa. Siunattu. Se sana on tarpeeksi väkevä kuvaamaan, mitä tunsin olevani juuri silloin.
Siunattu.
Ne ovat niitä samoja tunteja, jolloin lapsettomuuskriisini kuristi minua kipeimmin. Niitä samoja tunteja, jolloin olin varma siitä, että kaipaukseni tukehduttaa minut siihen paikkaan. Että en selviä, en voi selvitä, en enää päivääkään.
Ja silti aina selvisin.
Minua väsyttää, koska nukun jatkuvasti pätkittäin ja liian vähän. Väsymys tekee minusta kiukkuisen. Kiukku purkaantuu ärtymyksenä. Kohteeksi joutuu mieheni, jolle jäkätän ja joka mielestäni ei huomaa minua arjessa tarpeeksi, nukkuu liian pitkään, siivoaa liian vähän ja katsoo jalkapalloa liian paljon. Puhumme toinen toisillemme rumalla äänellä ja pahoitamme toinen toisemme mielen.
Niin turhaa, niin tarpeetonta.
Eilen aurinko paistoi ja ulkona oli uskomattoman kaunista. Kävelimme tytön kanssa rantaan. Hän osoitteli pienellä kädellään kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja hymyili. Hyrisi ääneen ja hytkyi. Koska kaikki on uutta, ihmeellistä ja ihanaa. Katselimme ja kuuntelimme, miten järven ranta jäätyy. Se sama järvi, jossa kesällä uimme. Se sama järvi, jonka rannalle kesällä muutimme. Elämän ensimmäinen kesä meni ja tuli ensimmäinen syksy. Yhä vielä, päivittäin, niin monta ensimmäistä.
Kyyneleet nousivat silmiini. Olen niin onnellinen. Välillä kiittämätön, mutta annan sen itselleni anteeksi. Niin me ihmiset olemme. Muistan kuitenkin yhä uudelleen ne kaikki syyt, miksi olla kiitollinen.
Ihana mies. Ihana syksy. Ihana uusi koti.
Ihana tytär. Minun kauan kaivattu aarteeni.
Tytär nukkui viime yönä taas levottomasti. Nostin rinnalleni, niinkuin vastasyntyneenä. Rinta vasten rintaa, sydän vasten sydäntä. Taputtelin, keinuttelin, hyräilin, pidin lähellä. Tunsin, miten hän rentoutui, löysi turvapaikan ja antoi unen tulla.
En tiedä, olenko koskaan ennen käyttänyt tätä sanaa. Siunattu. Se sana on tarpeeksi väkevä kuvaamaan, mitä tunsin olevani juuri silloin.
Siunattu.
torstai 7. elokuuta 2014
Kiinni minussa
Minä ja hän. Pieni tyttäreni. Olemme tiiviisti yhtä. En voi mennä kovin kauas, hän huomaa. Ja kaipaa. Pelästyy, että hylkään.
Vaikka enhän minä. En koskaan. En koskaan hylkää häntä. Vielä joskus hän oppii luottamaan siihen. Äiti tulee kyllä, jos ei ihan heti, niin pian. On aina jossain ja rakastaa.
Pieni pää alkaa kääntyillä, ääntely muuttuu hätääntyneeksi. Äiti. Minä. Jos minua ei näy, minut on kutsuttava lähemmäs. Joskus riittää, että näkee. Joskus on päästävä iholle. Joskus porauduttava ihon alle, kaikkien muurien ja kuorten läpi sinne, missä on vain minä. Sinne hän tulee kanssani ja minä annan hänen tulla.
Vaikka välillä tuntuu, että en ehdi mitään muuta, niin aikaa on oikeasti kyllä. Tahtoisin yhä kirjoittaa, purkaa, jakaa, siitä tuli lapsettomuuden myötä tapani ajatella. Mutta en muka ehdi. Muka. Ehtisin kyllä, kunhan vain päättäisin. Yritän enemmän.
Vauvan syntymä ja äidiksi tuleminen oli monelta osalta sen suuntaista kuin olin haaveillut ja kuvitellut. En siltikään osannut aavistaa, miltä tuntuu, kun toinen on niin kiinni minussa.
Pidän siitä. Tahdon olla näin. Maailman tärkeintä pienelle ihmiselle, hetken aikaa elämässä.
Hän kasvaa niin kovin äkkiä. Seitsemän kuukautta ja viikko. Suunnilleen. Silloin mahtui kädelle. Nyt painaa jo kymmenen kiloa ja istuu itse keinussa ja liikkuu lattialla ilman että autan ja tahtoo koskettaa ohi kulkevaa koiraa, hakeutua kaltaistensa pienten lähelle, osaa ilmaista tahtoaan, vaatia, helliä, rakastaa.
Rakastaa. Kyllä minä ennenkin olen rakastanut. Mutta tämä pieni tyttö. Hänen vuokseen tekisin oikeasti kaiken.
Vaikka enhän minä. En koskaan. En koskaan hylkää häntä. Vielä joskus hän oppii luottamaan siihen. Äiti tulee kyllä, jos ei ihan heti, niin pian. On aina jossain ja rakastaa.
Pieni pää alkaa kääntyillä, ääntely muuttuu hätääntyneeksi. Äiti. Minä. Jos minua ei näy, minut on kutsuttava lähemmäs. Joskus riittää, että näkee. Joskus on päästävä iholle. Joskus porauduttava ihon alle, kaikkien muurien ja kuorten läpi sinne, missä on vain minä. Sinne hän tulee kanssani ja minä annan hänen tulla.
Vaikka välillä tuntuu, että en ehdi mitään muuta, niin aikaa on oikeasti kyllä. Tahtoisin yhä kirjoittaa, purkaa, jakaa, siitä tuli lapsettomuuden myötä tapani ajatella. Mutta en muka ehdi. Muka. Ehtisin kyllä, kunhan vain päättäisin. Yritän enemmän.
Vauvan syntymä ja äidiksi tuleminen oli monelta osalta sen suuntaista kuin olin haaveillut ja kuvitellut. En siltikään osannut aavistaa, miltä tuntuu, kun toinen on niin kiinni minussa.
Pidän siitä. Tahdon olla näin. Maailman tärkeintä pienelle ihmiselle, hetken aikaa elämässä.
Hän kasvaa niin kovin äkkiä. Seitsemän kuukautta ja viikko. Suunnilleen. Silloin mahtui kädelle. Nyt painaa jo kymmenen kiloa ja istuu itse keinussa ja liikkuu lattialla ilman että autan ja tahtoo koskettaa ohi kulkevaa koiraa, hakeutua kaltaistensa pienten lähelle, osaa ilmaista tahtoaan, vaatia, helliä, rakastaa.
Rakastaa. Kyllä minä ennenkin olen rakastanut. Mutta tämä pieni tyttö. Hänen vuokseen tekisin oikeasti kaiken.
tiistai 20. toukokuuta 2014
Arpi
Muistona sektiohaavastani vatsani poikki kulkee punainen arpi. Se ei ole suora, vaan vähän väräjävä, ei kovin leveä, yllättävän lyhyt. Se kulkee vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalle, mistäpä minä tiedän, kumpaan suuntaan haava avattiin.
Alkuun se oli kovin kipeä. Sitten se repesi. Mies hoiti haavaani huolella, vaihtoi suojateippiä vaikka kiemursin tuttujen käsien kosketuksen alla kivusta ja pelosta. Haava parani. Meni umpeen ja lakkasi särkemästä. Jäljelle jäi arpi.
Arpi on yllättävän siisti. Kireä ja punainen, toki. Sen yläpuolella iho on tunnoton, alapuoli kutakuinkin normaali. Välillä sitä kutittaa. Kutittaa niin etten pysty ajattelemaan mitään muuta. Välillä unohdan koko arven. Yleensä en. Kun aloin käydä kunnolla urheilemassa, sain huomata, ettei arpi ole unohtanut. Tietyissä liikkeissä sitä kiristää. Tietyissä liikkeissä jopa vihlaisee. Tiettyjä juttuja en pysty enää tai vielä tekemään. Kroppa ei vain tottele.
Arpi on alavatsallani. Niin alhaalla, että ei sitä kukaan näe. Paitsi julkisissa pukuhuoneissa ehkä, jos katsoo. Ja kesällä, sitten, jos lähden uimaan ja pukeudun rannalle bikineihin. Itse katselen arpea ylhäältä päin, katselen sitä myös peilistä.
Kosketan arpea. Se tuntuu sormen alla liukkaalta. Liu'utan kättäni arven viivaa pitkin. Se on sileä, samaan aikaan jotenkin pehmeä ja kova. Olen huomannut, että pidän arvestani. Aluksi en pitänyt, pelkäsin turhamaisena, miltä se oikein näyttää. Mutta ei se olekaan ruma. Ei se tehnyt minusta rumaa. Se on muuttunut osaksi minua, se on ollut osaltaan muuttamassa minua siksi, mikä juuri nyt olen. Kannan sitä ylpeänä, merkkinä siitä, mitä minulle tapahtui. Merkkinä siitä, mikä osaltaan teki minusta äidin. Se huumaava, monen väkevän tunteen sekoittama yö, jolloin jouduin ensimmäistä kertaa hetkeksi eroon pienestä kuukausia mukanani kulkeneesta ihmeestä, mutta jonka päätteeksi tyttäreni lopulta nukahti syliini.
Arpi varmaan haalenee ajan myötä. Mutta ei se kokonaan katoa. Niin varmaan myös haalenee sen talviyön muisto. Mutta ei kokonaan katoa. Ehkä suurin pelko saisi kadota. Että voisin ajatella syntymää ajattelematta, että mitä jos olisi käynyt toisin. Mitä jos. Mutta en halua unohtaa, miten hän syntyi. Tyttäreni, rakkain.
Siitä syntymästä ihooni jäi punainen arpi. Kannan sitä itsessäni, mielelläni. Merkkinä siitä, miten minusta tuli äiti.
Alkuun se oli kovin kipeä. Sitten se repesi. Mies hoiti haavaani huolella, vaihtoi suojateippiä vaikka kiemursin tuttujen käsien kosketuksen alla kivusta ja pelosta. Haava parani. Meni umpeen ja lakkasi särkemästä. Jäljelle jäi arpi.
Arpi on yllättävän siisti. Kireä ja punainen, toki. Sen yläpuolella iho on tunnoton, alapuoli kutakuinkin normaali. Välillä sitä kutittaa. Kutittaa niin etten pysty ajattelemaan mitään muuta. Välillä unohdan koko arven. Yleensä en. Kun aloin käydä kunnolla urheilemassa, sain huomata, ettei arpi ole unohtanut. Tietyissä liikkeissä sitä kiristää. Tietyissä liikkeissä jopa vihlaisee. Tiettyjä juttuja en pysty enää tai vielä tekemään. Kroppa ei vain tottele.
Arpi on alavatsallani. Niin alhaalla, että ei sitä kukaan näe. Paitsi julkisissa pukuhuoneissa ehkä, jos katsoo. Ja kesällä, sitten, jos lähden uimaan ja pukeudun rannalle bikineihin. Itse katselen arpea ylhäältä päin, katselen sitä myös peilistä.
Kosketan arpea. Se tuntuu sormen alla liukkaalta. Liu'utan kättäni arven viivaa pitkin. Se on sileä, samaan aikaan jotenkin pehmeä ja kova. Olen huomannut, että pidän arvestani. Aluksi en pitänyt, pelkäsin turhamaisena, miltä se oikein näyttää. Mutta ei se olekaan ruma. Ei se tehnyt minusta rumaa. Se on muuttunut osaksi minua, se on ollut osaltaan muuttamassa minua siksi, mikä juuri nyt olen. Kannan sitä ylpeänä, merkkinä siitä, mitä minulle tapahtui. Merkkinä siitä, mikä osaltaan teki minusta äidin. Se huumaava, monen väkevän tunteen sekoittama yö, jolloin jouduin ensimmäistä kertaa hetkeksi eroon pienestä kuukausia mukanani kulkeneesta ihmeestä, mutta jonka päätteeksi tyttäreni lopulta nukahti syliini.
Arpi varmaan haalenee ajan myötä. Mutta ei se kokonaan katoa. Niin varmaan myös haalenee sen talviyön muisto. Mutta ei kokonaan katoa. Ehkä suurin pelko saisi kadota. Että voisin ajatella syntymää ajattelematta, että mitä jos olisi käynyt toisin. Mitä jos. Mutta en halua unohtaa, miten hän syntyi. Tyttäreni, rakkain.
Siitä syntymästä ihooni jäi punainen arpi. Kannan sitä itsessäni, mielelläni. Merkkinä siitä, miten minusta tuli äiti.
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Ensimmäinen
Ensimmäinen vaunulenkki. Ensimmäinen kylpy. Ensimmäinen hymy. Ensimmäinen nauru. Ensimmäinen kyynel. Ensimmäinen julkinen imetys. Ensimmäinen omassa sängyssä nukuttu päiväuni. Ensimmäinen kerta, kun pukeudutaan mekkoon.
Ensimmäinen junamatka. Ensimmäinen kahvilakäynti. Ensimmäinen vauvakerho. Ensimmäinen kerta ulkona ilman vauvaa. Ensimmäinen kerta, kun vauva on ulkona ilman minua.
Ensimmäinen kirja. Ensimmäinen mustikkainen jalanjälki paperilla. Ensimmäiset vaatteet, jotka jäävät pieneksi. Ensimmäinen kerta, kun käsi tarttuu kiinni leluun.
Ensimmäinen yhteinen laulu. Ensimmäinen kerta ulkona kantorepussa. Ensimmäiset aurinkolasit. Ensimmäinen oksennus sohvalla. Ensimmäistä kertaa leikatut varpaankynnet.
Tyttö on jo kolmen kuukauden ikäinen. Vähän yli. Tänään on kuitenkin tasan vuosi siitä, kun ensimmäistä kertaa elämässäni raskaustestiin ilmestyi haalean hailura viiva sen toisen, kirkkaan ja yksinäisen ystäväksi.
Ensimmäinen merkki siitä, että elämäni tulee muuttumaan.
Nyt elän sen muuttuneen elämäni ensimmäistä kevättä. Tyttäreni ensimmäinen kevät. Ensimmäinen kerta, kun aurinko paistaa näin kirkkaasti suoraan sydämeeni. Toinen aurinko loistaa tyttäreni kasvoilla. Päivät kuluvat, tyttö kasvaa ja yhä vain minä ihmettelen, miten tässä kävi näin hyvin. Olen onnellinen.
Ensimmäinen junamatka. Ensimmäinen kahvilakäynti. Ensimmäinen vauvakerho. Ensimmäinen kerta ulkona ilman vauvaa. Ensimmäinen kerta, kun vauva on ulkona ilman minua.
Ensimmäinen kirja. Ensimmäinen mustikkainen jalanjälki paperilla. Ensimmäiset vaatteet, jotka jäävät pieneksi. Ensimmäinen kerta, kun käsi tarttuu kiinni leluun.
Ensimmäinen yhteinen laulu. Ensimmäinen kerta ulkona kantorepussa. Ensimmäiset aurinkolasit. Ensimmäinen oksennus sohvalla. Ensimmäistä kertaa leikatut varpaankynnet.
Tyttö on jo kolmen kuukauden ikäinen. Vähän yli. Tänään on kuitenkin tasan vuosi siitä, kun ensimmäistä kertaa elämässäni raskaustestiin ilmestyi haalean hailura viiva sen toisen, kirkkaan ja yksinäisen ystäväksi.
Ensimmäinen merkki siitä, että elämäni tulee muuttumaan.
Nyt elän sen muuttuneen elämäni ensimmäistä kevättä. Tyttäreni ensimmäinen kevät. Ensimmäinen kerta, kun aurinko paistaa näin kirkkaasti suoraan sydämeeni. Toinen aurinko loistaa tyttäreni kasvoilla. Päivät kuluvat, tyttö kasvaa ja yhä vain minä ihmettelen, miten tässä kävi näin hyvin. Olen onnellinen.
tiistai 25. helmikuuta 2014
Hän hymyilee minulle
En voi lakata katselemasta häntä. Siinä hän tuhisee. Sängylläni. Minun tyttäreni. Minusta syntynyt. Niin pikkuinen siinä vierelläni. Maiskuttaa unissaan nautiskellen vielä äskeisen maidon muistoa huuliltaan.
Katselen nenän kaarta. Niin pikkuinen. Niin täydellinen hyppyri. Minun tyttäreni nenä. Ja poski. Sen silkoinen iho. Nostan varoen kättäni, etten vain havahduta pientä pois horteestaan. Nostan kättäni, ojennan sormeni ja kosketan posken silkkiä. Varoen, hellästi. Hellemmin kuin mitään ennen.
Poski nytkähtää. Pelästyn. Enhän herättänyt häntä hellyydenpuuskassani? Enhän häirinnyt pienen unta omassa kosketuksenkaipuussani?
Huuli värähtää. Tyttö hymyilee. Silmät kiinni, unessaan. Hän hymyilee minulle unensa läpi.
Missä ovat ne liian pitkät vuodet odottaa? Ne suruun ja sen pakahduttavuuteen uponneet unettomat yöt? En tunne niitä enää ihoni alta. Miten niin jouduin odottamaan turhan kauan? Tätä hetkeä olisin odottanut miljoona vuotta lisää. Vieläkin enemmän. Jos joku vain olisi osannut kertoa minulle, että tämä hetki on tulossa. Olisin raivannut tieni tuhat kertaa syvemmän kaipauksen läpi vain tämän hetken tähden.
Mutta enhän minä voinut sitä tietää. Enää minun ei tarvitse olla tietämättä. Nyt hän hymyilee minulle unensa läpi.
Nyt minä tiedän. Se hetki on tässä.
Katselen nenän kaarta. Niin pikkuinen. Niin täydellinen hyppyri. Minun tyttäreni nenä. Ja poski. Sen silkoinen iho. Nostan varoen kättäni, etten vain havahduta pientä pois horteestaan. Nostan kättäni, ojennan sormeni ja kosketan posken silkkiä. Varoen, hellästi. Hellemmin kuin mitään ennen.
Poski nytkähtää. Pelästyn. Enhän herättänyt häntä hellyydenpuuskassani? Enhän häirinnyt pienen unta omassa kosketuksenkaipuussani?
Huuli värähtää. Tyttö hymyilee. Silmät kiinni, unessaan. Hän hymyilee minulle unensa läpi.
Missä ovat ne liian pitkät vuodet odottaa? Ne suruun ja sen pakahduttavuuteen uponneet unettomat yöt? En tunne niitä enää ihoni alta. Miten niin jouduin odottamaan turhan kauan? Tätä hetkeä olisin odottanut miljoona vuotta lisää. Vieläkin enemmän. Jos joku vain olisi osannut kertoa minulle, että tämä hetki on tulossa. Olisin raivannut tieni tuhat kertaa syvemmän kaipauksen läpi vain tämän hetken tähden.
Mutta enhän minä voinut sitä tietää. Enää minun ei tarvitse olla tietämättä. Nyt hän hymyilee minulle unensa läpi.
Nyt minä tiedän. Se hetki on tässä.
tiistai 18. helmikuuta 2014
Elämää
Välillä tyttö itkee. Hän itkee niin, että pieni kieli väpättää suussa. Niin, että poskeen ilmestyy pikkuinen kuoppa, aina samaan kohtaan. Niin, että naama muuttuu koko voimallaan kirkkaanpunaiseksi, niin punaiseksi, etten ole tiennyt voivan punaista ollakaan. Niin, että pieni ääni lopulta särkyy ja värisee, määkii ja särisee. Pieni ääni, joka muuttuu vaivihkaa päivä päivältä isommaksi ääneksi. Hän itkee niin, että jokin sisälläni vaatii yrittämään enemmän, paremmin ja tarkemmin, yrittämään ymmärtää, mitä pieni tyttönen koittaa niin kovasti kertoa. Ja samalla jokin toinen sisälläni yrittää muistuttaa, että aina en voi tietää, minä opettelen vasta, minä voin tarjota turvallisen sylin, jossa itkeä, mutta aina en pysty ottamaan sitä itkua pois.
Välillä tyttö hymyilee. Joskus hymy tuikahtaa vain silmäkulmassa, vaihtuakseen taas tavalliseen ihmetyksen ilmeeseen. Välillä taas hymy nostaa suupieltä vinosti ylöspäin. Tyttö katsoo suoraan silmiin ja väläyttää vinon hymyn, aivan kuin kertoakseen, että tässä me nyt ollaan, samassa joukkuessa, puhalletaan yhteen hiileen, ollaan toinen seurana toisellemme. Välillä taas hymy kääntää suuret silmät sikkaralleen, suun apposen ammolleen. Sellaista hymyä en ole nähnyt ikinä missään. Se hymy on tyttäreni hymy ja sitä hymyä hän jakaa valikoidusti. Ja kun sen hymyn onnistuu joskus näkemään, on kaikki mahdollinen siinä, mitään muuta ei tarvita.
Kun pysähtyy ajattelemaan asiaa, alkaa tuntua hyvin kummalliselta, miten riippuvainen toinen voi toisesta olla. Jokainen hetkeni on pyörinyt tytön ympärillä, elämäni on ollut täysin vastasyntyneen äidin elämää. Oma puuro jäähtyy kattilaan, kun pieni tarvitsee minua toisaalla, kun hän todella tarvitsee, ehdin syödä itse hieman myöhemminkin. Toisaalta taas kun menen muualle, puuhailen omiani, ikiomassa rauhassani, saattaa minuun iskeä ikävä. Vaikka tyttö olisi isänsä kanssa vain toisessa huoneessa. Yhtäkkiä saattaa iskeä niin vahva ikävän tunne, että sen voiman ajatteleminen alkaa naurattaa ääneen. Että saan oikeasti kokea niin suurta ikävää niin pikkuruisesta erosta.
Nyt tyttönen alkaa olla jo kovin erilainen kuin vastasyntynyt on. Nyt hän etsii äänellään uusia sävyjä, viihtyy hetkiä vain ympärilleen tuijotellen, ei enää tauotta vaadi syliä välittömään läheisyyteensä. Hän on tiputtanut syntymähiuksensa, mutta uusi tukka kasvaa jo kovaa vauhtia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun hoidin tytön napaa ja odotimme vain, että putoaisi mokoma pois. Hän seuraa katsellaan tarkkaavaisena, kuuntelee puhetta, musiikkia, pesukonetta, ympäristönsä ääniä. Tyttö kasvaa koko ajan, joka päivä jokin muuttuu.
Ei elämä vaihtunut vaaleanpunaiseksi hattarapilveksi. Ei, enkä sitä kuvitellutkaan. Elämä muuttui vauvaperhe-elämäksi. Itkua ja naurua. Syömistä, vaipanvaihtoa, uloslähtemistä, kypärämyssyn aiheuttamaa suuttumusta, vaunun keinumisen herättämää nautintoa. Välillä vähän väsyttää, mutta siinä suhteessa olemme säästyneet aika helpolla. Tämä kaikki on kuitenkin juuri sitä, mitä olen odottanut niin kauan. Elämää pienen ihmeen äitinä.
Välillä tyttö hymyilee. Joskus hymy tuikahtaa vain silmäkulmassa, vaihtuakseen taas tavalliseen ihmetyksen ilmeeseen. Välillä taas hymy nostaa suupieltä vinosti ylöspäin. Tyttö katsoo suoraan silmiin ja väläyttää vinon hymyn, aivan kuin kertoakseen, että tässä me nyt ollaan, samassa joukkuessa, puhalletaan yhteen hiileen, ollaan toinen seurana toisellemme. Välillä taas hymy kääntää suuret silmät sikkaralleen, suun apposen ammolleen. Sellaista hymyä en ole nähnyt ikinä missään. Se hymy on tyttäreni hymy ja sitä hymyä hän jakaa valikoidusti. Ja kun sen hymyn onnistuu joskus näkemään, on kaikki mahdollinen siinä, mitään muuta ei tarvita.
Kun pysähtyy ajattelemaan asiaa, alkaa tuntua hyvin kummalliselta, miten riippuvainen toinen voi toisesta olla. Jokainen hetkeni on pyörinyt tytön ympärillä, elämäni on ollut täysin vastasyntyneen äidin elämää. Oma puuro jäähtyy kattilaan, kun pieni tarvitsee minua toisaalla, kun hän todella tarvitsee, ehdin syödä itse hieman myöhemminkin. Toisaalta taas kun menen muualle, puuhailen omiani, ikiomassa rauhassani, saattaa minuun iskeä ikävä. Vaikka tyttö olisi isänsä kanssa vain toisessa huoneessa. Yhtäkkiä saattaa iskeä niin vahva ikävän tunne, että sen voiman ajatteleminen alkaa naurattaa ääneen. Että saan oikeasti kokea niin suurta ikävää niin pikkuruisesta erosta.
Nyt tyttönen alkaa olla jo kovin erilainen kuin vastasyntynyt on. Nyt hän etsii äänellään uusia sävyjä, viihtyy hetkiä vain ympärilleen tuijotellen, ei enää tauotta vaadi syliä välittömään läheisyyteensä. Hän on tiputtanut syntymähiuksensa, mutta uusi tukka kasvaa jo kovaa vauhtia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun hoidin tytön napaa ja odotimme vain, että putoaisi mokoma pois. Hän seuraa katsellaan tarkkaavaisena, kuuntelee puhetta, musiikkia, pesukonetta, ympäristönsä ääniä. Tyttö kasvaa koko ajan, joka päivä jokin muuttuu.
Ei elämä vaihtunut vaaleanpunaiseksi hattarapilveksi. Ei, enkä sitä kuvitellutkaan. Elämä muuttui vauvaperhe-elämäksi. Itkua ja naurua. Syömistä, vaipanvaihtoa, uloslähtemistä, kypärämyssyn aiheuttamaa suuttumusta, vaunun keinumisen herättämää nautintoa. Välillä vähän väsyttää, mutta siinä suhteessa olemme säästyneet aika helpolla. Tämä kaikki on kuitenkin juuri sitä, mitä olen odottanut niin kauan. Elämää pienen ihmeen äitinä.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Äiti
Aluksi tuntui kummalliselta sanoa sitä ääneen. Siksi kutsuin itseäni etunimelläni vauvalle leperrellessäni. En osannut sanoa äiti. Mikä äiti? Äiti on minulle oma äitini. Äiti on minulle sana, joka muuhun kuin omaan äitiini kohdistettuna on aiheuttanut vain vilunväristyksen selkärangassani. Se on kuopaissut pohjalta asti sitä vanhaa pimeää kaipausta, sitä katkeruuttakin, jossa lapsettomuustaipaleellani velloin ja jota olen yrittänyt haudata jonnekin menneisyyden muistojen joukkoon.
Sillä se on nyt menneisyyttä. Nyt on toisin. Nyt on niin täydellisen toisin.
Aluksi se oli vaikeaa. Äiti. Minä. Tyttäreni. Nyt se tuntuu siltä niin kuin olisi ollut aina. Aina hän on ollut juuri se lapsi, jota minä odotin. Juuri hänen peräänsä minä itkin, juuri hänen vuokseen minä romahdin, juuri hänen takiaan minä jaksoin nousta aina uudelleen. Ei se olisi voinut olla kukaan muu kuin juuri hän.
Eikä hän olisi voinut tulla mihinkään toiseen aikaan, ei toiseen paikkaan.
Eikä minulla ollut muuta reittiä äidiksi kuin tämä. Siihen minä haluan omalla kohdallani uskoa ja siihen minä nyt uskon.
Eikä minun tarvitse enää kavahtaa sitä sanaa. Äiti. En enää edes kuiskaa sitä vain hiljaa. Sanon sen ääneen, se ei enää riko minua. Kaunis kuvitelma ei enää hajoa pieniksi pirstaleiksi, jos uskallan puhua siitä liian lujaa. Enää ei haittaa, vaikka joku toinen kuulisi. Se ei ole enää kuvitelmaa, se on tämä hetki juuri tässä näin.
Juuri nyt minä olen äiti. Vihdoin minä olen äiti. Olen rakkaan tyttäreni äiti.
Sillä se on nyt menneisyyttä. Nyt on toisin. Nyt on niin täydellisen toisin.
Aluksi se oli vaikeaa. Äiti. Minä. Tyttäreni. Nyt se tuntuu siltä niin kuin olisi ollut aina. Aina hän on ollut juuri se lapsi, jota minä odotin. Juuri hänen peräänsä minä itkin, juuri hänen vuokseen minä romahdin, juuri hänen takiaan minä jaksoin nousta aina uudelleen. Ei se olisi voinut olla kukaan muu kuin juuri hän.
Eikä hän olisi voinut tulla mihinkään toiseen aikaan, ei toiseen paikkaan.
Eikä minulla ollut muuta reittiä äidiksi kuin tämä. Siihen minä haluan omalla kohdallani uskoa ja siihen minä nyt uskon.
Eikä minun tarvitse enää kavahtaa sitä sanaa. Äiti. En enää edes kuiskaa sitä vain hiljaa. Sanon sen ääneen, se ei enää riko minua. Kaunis kuvitelma ei enää hajoa pieniksi pirstaleiksi, jos uskallan puhua siitä liian lujaa. Enää ei haittaa, vaikka joku toinen kuulisi. Se ei ole enää kuvitelmaa, se on tämä hetki juuri tässä näin.
Juuri nyt minä olen äiti. Vihdoin minä olen äiti. Olen rakkaan tyttäreni äiti.
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Kaksiviikkoinen
Lapsemme on nyt kahden viikon ikäinen. Nämä kaksi viikkoa ovat olleet jokseenkin taianomaisia. Ajatukset eivät yllä mihinkään muuhun kuin syntymään ja siihen, mitä saimme tuoda kaiken odotuksen jälkeen sairaalasta kotiin. Pieni ihmeemme. Tuossa hän nyt nukkuu ja ähkii unissaan, isänsä sylissä, meidän sohvallamme.
Olen yrittänyt kirjoittaa auki synnytystäni. En ole pystynyt. Vaikka laitokselta kotiin lähtiessäni vakuuttelin, ettei tapahtumista jäänyt minulle mitään traumoja ja vaikka vakuuttelin niin ihan vilpittömin mielin, on ajan kuluminen osoittanut, että niin helpolla en tapahtuneista selvinnyt. Vielä en pysty siitä edes kirjoittamaan. En, vaikka kaikki meni ihan oikeasti lopulta kuitenkin aika hyvin. Silti, kun vain päästänkin mieleeni ajatuksen siitä, että lapsemme oli koko ajan vaarassa, jota kukaan ei huomannut eikä voinut huomatakaan, en pysty menemään sen pidemmälle. Annan itselleni nyt aikaa. Käsittelen asiaa pikkuhiljaa, enkä aio jättää sitä mieleeni keskeneräisenä kaivelemaan.
Muuten olen onnellinen. Aika on menettänyt merkityksensä. Elän hetken kerrallaan ja yritän ymmärtää, että tässä hän nyt on. Meidän rakas tyttäremme. Ja miten ihmeellinen hän onkaan. Niin suloinen, niin kaunis.
Kiitos kaikille onnitteluista. Jokaisen olen tallettanut mieleeni, antanut jokaisen onnentoivotuksen kasvattaa oman onneni määrää. Ja se onni on aivan suunnaton. Sydän täynnä kiitollisuutta.
Olen yrittänyt kirjoittaa auki synnytystäni. En ole pystynyt. Vaikka laitokselta kotiin lähtiessäni vakuuttelin, ettei tapahtumista jäänyt minulle mitään traumoja ja vaikka vakuuttelin niin ihan vilpittömin mielin, on ajan kuluminen osoittanut, että niin helpolla en tapahtuneista selvinnyt. Vielä en pysty siitä edes kirjoittamaan. En, vaikka kaikki meni ihan oikeasti lopulta kuitenkin aika hyvin. Silti, kun vain päästänkin mieleeni ajatuksen siitä, että lapsemme oli koko ajan vaarassa, jota kukaan ei huomannut eikä voinut huomatakaan, en pysty menemään sen pidemmälle. Annan itselleni nyt aikaa. Käsittelen asiaa pikkuhiljaa, enkä aio jättää sitä mieleeni keskeneräisenä kaivelemaan.
Muuten olen onnellinen. Aika on menettänyt merkityksensä. Elän hetken kerrallaan ja yritän ymmärtää, että tässä hän nyt on. Meidän rakas tyttäremme. Ja miten ihmeellinen hän onkaan. Niin suloinen, niin kaunis.
Kiitos kaikille onnitteluista. Jokaisen olen tallettanut mieleeni, antanut jokaisen onnentoivotuksen kasvattaa oman onneni määrää. Ja se onni on aivan suunnaton. Sydän täynnä kiitollisuutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)