torstai 30. toukokuuta 2013

Jäästä lämpöön

Miltä tuntuu kohdata vauva, kun itseä jäytää vuosien pelko siitä, että itse ei koskaan saa pidellä sylissä omaansa?

Vauva katselee uteliaana. Silmät eivät kiertele, eivät ujostele, vaan tuijottavat suoraan kohti. Suu sulaa hampaattomaan hymyyn, ventovieraallekin. Olemuksesta huokuu luottamus elämää kohtaan. Luottamus siihen, että tuo toinen tuossa, aivan vieras, tahtoo varmasti pelkkää hyvää. Vauva katselee ja hymyilee, ei, hän nauraa.

Omassa sydämessä jäinen möhkäle. Vaikka kuinka haluaisin yhtyä tuohon nauruun, ottaa osaa hymyyn, en pysty, en varauksetta kokonaan. Jäinen möhkäle tekee suupielistänikin raskaat. Se kääntää hymystä väkinäisen, teennäisen. Sellaisen, joka täytyy pakolla vääntää kasvoille.

Vaikka minä kovasti haluaisin. Haluaisin tarttua tuon vauvan luottamukseen, olla sen arvoinen. Hymyillä, nauraa, puhua lempeästi. Sen sijaan minä vain hymyilen kireästi, katson hieman ohi. Sanat jäävät jonnekin matkan varrelle, ne kuuluvat toisten elämään, ei minun. Minun sisälläni on jäinen möhkäle. Minun suuni ei lepertele vieraille vauvoille. Se jähmettyy oman tuskansa ympärille, sanat eivät tule aidosti sydämestä, vaan ovat onttoja ja vieraita.

Nyt samoja kohtaamisia, vieraita vauvoja hymyilemässä kaupan tiskin takana. Jää sisältäni on poissa. Nyt minua sen sijaan itkettää. Hämilläni pyyhin silmäkulmastani kosteaa pois, en halua, että vieraat ihmiset huomaavat, en halua, että tututkaan. Vauva katselee kohti, niin kuin moni sitä ennen. Suu äänettömässä naurussa hän katselee minua kysyen. Katson takaisin ja ymmärrän taas kerran, että kaikki on niin erilaista. Että jäätävä kipu sisältäni on poissa. Entiseen ei ole paluuta, tulevasta en voi tietää. Mutta sisälläni ei ole enää jäätä, siellä tuikkii lämpö.

Edelleenkään en pysty kiusaantumatta kuuntelemaan, kuinka äidit jauhavat lapsimaailmastaan. Olen niin ulkopuolinen tuosta maailmasta, että en halua siihen edes yrittää. Vastaan kyllä mielelläni kysymyksiin tulevista ultrista ja raskauden kulusta, mutta en osaa olla niin kuin olisin nyt yhtäkkiä vain tavallisesti raskaana. Haluaisin kertoa kaikille, että pyöristyvä vatsani ei ole itsestäänselvyys. Että lapseni on ollut pakastimessa. Että siellä on neljä muutakin. Miten kaksi lensi tähdeksi taivaalle ja olin niin uskomattoman onnekas, että olen nyt tässä. Miten kaikki kävi kuitenkin lopulta jälkeenpäin ajatellen niin helposti ja hyvin.

Miten jokaisen pahoinvointikohtauksen jälkeen tunnen kiitollisuuden pakahduttavan koko mieleni. Miten jää on sulanut sisältäni ja pystyn nyt katsomaan vierasta vauvaa suoraan silmiin ja hymyilemään. Miten kaikki on kääntynyt ylösalaisin, mutta silti vihdoin oikein päin.

4 kommenttia:

ulmai kirjoitti...

<3 Olet ajatuksissa!

Anonyymi kirjoitti...

Eksyn aina blogiisi, vaikka meidän matka on vasta alussa. 1. pas luonnolliseen kiertoon tapahtuu ennen juhannusta, mikäli kaikki menee niin kuin pitää. Tuoresiirtoon ei päästy hyperin takia. Silti sinun tarinasi ei satuta kuten muiden. Koska sinä tiedät mitä tämä on ja kerrot sen juuri niinkuin ajattelen. Aiempaa blogia lukiessa annoit ymmärrystä, joku muukin ajattelee samalla tavoin. Nyt olen helpottunut, että annat toivoa siitä, että nämä tunteet voi myös jäädä jollain tavalla taakse. Annat toivoa, että mekin voimme onnistua. Luen tarinaasi jatkossakin vaikka sylini on tyhjä. Toivon että tulen perässäsi jonain päivänä.
-Siivetön-

Anonyymi kirjoitti...

Aivan ihanasti sanottu tuo, että vaikka kaikki on kääntynyt ylösalaisin, on kaikki nyt oikein päin. :)

Ps. Pääsykokeet oli eilen.

Riitta

Ainu kirjoitti...

Ulmai, samoin! <3

Siivetön, kiitos sanoistasi, ne merkitsevät mulle paljon. Onnea matkaan sulle tuleviin hoitoihin, mäkin toivon, että tulet perässäni ja meidän kummankin syli muuttuu siihen, mitä olemme kaivanneetkin. Vaikka oma varsinainen hoitohistoria ei kovin pitkä olekaan, niin välillä ehdin jo tuntea täydellistä epätoivoa. Nyt haluan muistuttaa (myös itseäni), että niin monen kohdalla hoidot kuitenkin lopulta tuovat lapsen syliin saakka. Voimia sille matkallesi, toivon, ettei siitä kovin pitkä enää tulisi.

Riitta, oho! Nyt alkoi jännittää puolestasi. :D Kävin kurkkaamassa, että aika äkkiä niistä näköjään tuloksetkin tulee. Toivon parasta mahdollista. Ja niin, juuri siltä musta nyt tuntuu. Että näin päin kaiken pitää ollakin. :)