sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Vihreä muovikassi

Avasin tänään vaatekaappini ylähyllyn. En yllä sinne muuten kuin kiipeämällä tuolille.

Kaapin perällä lojui vihreä muovikassi. Sen kassin tungin kaappiin kerran sydän surusta sirpaleina ja vannoin, ettei koskaan enää. Sen kassin sisällä on tyhjiä lääkepakkauksia, ylimääräisiä ruiskuja ja neuloja, vajaita injektiokyniä, apteekin kuitteja. Koeputkihedelmöityksestäni jäänyttä roskaa.

Jostain syystä tungin silloin lääkkeiden pahvipakkauksetkin pussiin. Kaiken, paitsi käytetyt neulat. Ne, jotka käsi täristen olen yksi kerrallaan työntänyt ihoni läpi, suoraan sieluuni saakka. Ne minä purkitin kiltisti ja hävitin pois silmistäni. Mutta vihreän muovikassin piilotin kaappiin ja yritin unohtaa sen kaiken.

Yritin unohtaa kaiken. Silloin olin jo niin lopussa, etten jaksanut odottaa yhtään mitään. Mitään muuta kuin että olisipa tämä kaikki jo ohi.

Nyt minua hävettää. Hävettää se, miten en uskonut. Nyt se tuntuu niin ilmeiseltä. Tottakai sen oli tarkoitus mennä näin. Tottakai kaikki lopulta kääntyi hyväksi.

Ei, se ei ole ilmeistä, se ei ole tottakai. Se on ihme.

Minulle sattui se ihme, että kaikki kääntyi hyväksi. Minulle sattui se ihme, että nyt olen raskaana. Siinä on jo ihmettä kylliksi. Juuri näin on hyvä, juuri nyt. Paitsi vihreä muovikassi vaatekaappini ylähyllyllä. Siitä on päästävä eroon.

Kiipesin tuolille ja jalat meinasivat pettää alta, kun kurottauduin kohti pussia.

Kaiken sen näkeminen nosti pimeyden pintaan. Ne pakkaukset, niiden tuoksu. Se, miltä injektiokynä tuntuu kättäni vasten. Se, miten kynän mittari naksahtelee, kun säädän annosta oikeaan mittaansa. Se, miten lääkeampulla rasahtaa sormieni välissä rikki. Se, miten vedän lääkettä ruiskuun niin kuin monta kertaa aiemminkin, mutta yhtäkkiä käteni lakkaavat toimimasta. Se, miten pelkään punktiota niin, että vapisen. Se, miten kovasti minuun sattuu.

Ja vihdoin kaiken sen jälkeen se hetki, kun ymmärrän, että raskaustestin viiva on ainoa, yksin, kaiken sen jälkeen yksin.

Ei koskaan enää. Niin minä vannoin.

Ja nyt olen tässä. Käsi hakeutuu vatsalle, koskettamaan jotain niin pientä, että se tuntuu pelkältä kuvitelmalta. Mutta se ei ole. Se näkyy jo. Ja se tuntuu.

Se ei ole enää kuvitelmaa. Se on todellinen. Yhtäkkiä vihreä muovikassi on vain yksi osa sitä kaikkea. Sen sisällä on tie tähän hetkeen. Siinä paikassa minä ymmärrän.

Se ei ollutkaan vihollinen. Se oli ystävä.

16 kommenttia:

Nappi kirjoitti...

Minullakin on vielä puregon-kynä ja Pas- lääkkeitä tallessa. Mitäköhän niillä tekisi?

ulmai kirjoitti...

Koskettava kirjoitus. <3

Jadekivi kirjoitti...

Voi, tämä kuulosti taas niin tutulta. Minäkin vasta pari kuukautta takaperin kävin läpi yhden lipaston laatikon, jossa oli paljon vajaita lääkepakkauksia, käyttämättömiä neuloja, estrogeenilaastareita jne. Pakkasin ne kaikki isoon minigrip-pussiin, katselin sitä keittiömme pöydällä pari päivää ja helpotuksesta huokaillen vein sen kaiken roinan apteekkiin.

Se jos joku oli puhdistavaa. "Ei ikinä enää"-osasto poistui vihdoin meidän kodistamme ja nyt meidän elämämme keskipisteenä on tämä maha ja siellä möyrivä tyyppi.

Ainu kirjoitti...

Nappi, mäkin ihmettelen, että miksi nämä ylipäätään on pitänyt jemmata. Onpa mulla jääkaapissa yksi paketti Pregnyliäkin.

Ulmai, <3

Jadekivi, vielä en saanut vietyä noita lääkkeitä pois. Taidan tehdä kerralla kunnolla ja raivata lääkekaapista kaikki muutkin vanhentuneet pakkaukset samaan syssyyn. Tehdä tilaa uudelle jännittävälle elämänvaiheelle.

Annika kirjoitti...

ISCI-ihmeemme täyttää sunnuntaina vuoden, mutta en ole vielä käynyt läpi lääkepussukkaani. Neularoskiksen vein aikoinaan äitiysneuvolaan.

Menin aivan kananlihalle, kun luin postauksen viimeisen rivin.

Tänään eräs äiti sanoi että "äitiyskortti kannattaa sitten säilyttää toista raskautta varten". Ai toista... Voi kunpa joskus...

Annika kirjoitti...

Ja tietysti ICSI. :D

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

Niin kovin tsemppaava viesti, tätä toivon meille kaikille. Voi hyvin, voi paremmin kuin minä nyt ja hymyile. <3

Anonyymi kirjoitti...

Voi että kirjoitat hyvin kipeästä aiheesta. Aivan liikutun. Aion tulla seuraamaan uutta blogiasi myös. Olen seurannut matkaanne ja olen niin onnellinen teidän puolesta! Blogisi antaa toivoa, jospa meilläkin joskus. Tänään oli punktio ja huomenna saadaan tietää, onko hedelmöittyneitä munasoluja. Toivotaan, toivotaan.

Anonyymi kirjoitti...

Niin kauniisti kirjoitat, mikset kirjoittaisi kokemuksiasi kirjaksi?

Ainu kirjoitti...

Annika, niitä käytettyjä neuloja ei tosiaan oikein tehnyt mieli jemmata, niistä halusi vain mahdollisimman äkkiä eroon, mutta tuo muu roina jotenkin on pitänyt kiinni. Äitiyskortti toista raskautta varten talteen, voi miten ihmeellinen ajatus. :D Nyt vasta totuttelen siihen, että lipastossa on moinen kortti ja siinä lukee mun nimeni ja siihen on merkitty mun lapseni laskettu aika.

Tuulen kuiskaus, voi kuinka minä toivon tätä samaa sinullekin. Ja kaikille niille, jotka kaipaavat. <3

Anonyymi, toivon vilpittömästi sun matkaan sitä samaa onnea, joka muutti lopulta mun elämän suunnan. Kaikkea hyvää ja kiitos onnentoivotuksista ja tervetuloa vilkuilemaan myös tätä vaihetta elämästäni. :)

Anonyymi, kiitos, tuo ajatus kirjasta merkitsee mulle todella paljon. :)

Anonyymi kirjoitti...

Niin se aina on, jokainen vaikeus on ystävä, kun sen kanss avaan jaksaa kulkea koko matkan. Vähän samantapaisia olen tänään ajatellut, kun olen kirjoittanut opiskelutehtäviä lasten kaltoinkohtelun tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta ja seksuaalisesti hyväksikäytetyn naisen tukemisesta raskausaikana. Vaikka vaikeuksia ei ottaisi, jos valita saisi, niin jossain menee se viiva, jonka ylittäessään näkee sen, mitä niiden kautta myös on saanut. Ja mitä niiden kautta voi antaa muille. Hoitajana, ihmisena.

Riitta (tarkoituksella näin, koska en halua tämän yhdistyvän profiiliini. Tietänet kumminkin kuka olen.:))

Feeniks kirjoitti...

Hieno kirjoitus. Jokseenkin toivoa antava minulle.

tuuba kirjoitti...

Ilolla jään seuraamaan kulkuasi tällä polulla Ainu. Paljon onnea ja ihana kun jatkoit blogikertomuksiaksi täälläkin toisaalla.

Omat vastaavat tavarat ovat peilikaapissa, josta ne aika-ajoin muistuttavat. Vielä suljen oven aika vikkelästi kun ne sieltä sattumalta löydän. Vielä ei ole aika tehdä niille yhtikäs mitään.

Onnellinen olen puolestasi <3

Ainu kirjoitti...

Riitta, niinpä se menee. Silloin, kun ne vaikeat hetket on akuutisti päällä, ei vain oikein osaa katsoa eteenpäin. Kyllä nyt, kun oon tässä, niin tuntuu, että loppujen lopuksi kuitenkin aika helpolla mä olen selvinnyt. :)

Feeniks, jos tästä mun tarinasta saa toivoa omaan kamppailuun, oon tosi onnellinen. Toivon sun puolesta myös!

Tuuba, kiitos paljon kun olet puolellani. <3 Ja kiva kuulla, että oot siellä edelleen. Kyllä ne tavarat sieltä joskus jonnekin saa vietyä. Ehkä käyttöön, ehkä pois. Sitten, kun on aika. Iso rutistus!

Hyrsky Myrskynen kirjoitti...

Mulla taitaa olla Pregnyl-kotelo jääkaapissa edelleen :D (Neljännestä inssistä poika s. 8/2012)

Ainu kirjoitti...

Yksi Pregnyl tuolla meidänkin jääkaapissa majailee. Taitaapi mennä vanhaksi tulevana keväänä... :)