lauantai 6. heinäkuuta 2013

Jotain takaisinkin

Pääsin tapaamaan ystävälleni kesän aikana syntynyttä vauvaa. Hänkin on ivf-ihme, vuosien kaipauksen kohde ja pitkän matkan takaa löydetty onni.

Ensimmäistä kertaa sain pitää sylissäni pikkuista ihmisenalkua ilman sitä mustaa onttoa huminaa, jonka oma lapsettomuusmörkö sisuksiini aiheutti. Pieni oli sylissäni ja tuijotin häntä ja tunsin sisälläni pelkkää keveyttä. Onnea toisten onnesta, iloa hymystä ystävän kasvoilla, riemua siitä, että sain mahdollisuuden tavata juuri tämän uuden ihmisen, jonka toivon kuuluvan jollain tasolla elämääni aina, niin kuin hyvän ystävän lapsi voi kuulua.

Poissa oli kuristava ote kaulalta. Ei tarvinnut nieleskellä terävää möykkyä. Ei ollut sitä tunnetta, että vatsassa on kourallinen röpelöistä särkynyttä lasia. Ei tehnyt mieli juosta kulman taakse haukkomaan henkeä. Ei joutunut taistelemaan silmissä happona kirveleviä kyyneleitä vastaan. Ei jäykkää naamiota kasvoilla, ei nykivää hymyä ja hieman liian nopeaa vakuuttelua vauvan ihanuudesta.

Pala taakkaa on poissa. Se ei tukehduta minua enää. Se on osa minua, mutta se ei liiskaa alleen. Se auttaa näkemään enemmän, eri suunnasta. Sen ansiosta katsoin tänään ystävääni lähempää kuin ilman olisin pystynyt koskaan katsomaan. Pitelin sylissäni pientä ihmettä ja siinä hetkessä me ystävämme kanssa ymmärsimme toistemme ajatuksista kaiken tärkeän. Ilman tahatonta lapsettomuutta olisimme kumpikin toisenlaisia. Se on särkenyt paljon, mutta jotain se antaa myös takaisin. Tänään on kevyt hengittää.

2 kommenttia:

ulmai kirjoitti...

:) <3 Ajatuksissa olet!

Ainu kirjoitti...

<3 Samoin, Ulmai!