Kuilu

En ole lukenut aikoihin tuota edellistä blogiani. Sinne valutin tekstikaupalla omaa pahaa oloani. Sitä oloa, johon meinasin tukehtua, kuristua ja hukkua.

Tänä aamuna palasin. Ahdistus, epätoivo, paha mieli. Toiveikkuus, tulevaisuus, mahdollisuus. Huomasin, etten ole unohtanut siitä mitään.

Enkä halua unohtaa sitä. Kun olen täysin rehellinen itselleni, minun on pakko myöntää, että en enää pystynyt uskomaan onnelliseen loppuun. En pystynyt uskomaan raskauteen. Näin itseni tarpomassa itku kurkussa toistuvien, epäonnistuneiden hoitojen läpi ja vajoavan omaan surkeuteeni. Mutta en nähnyt onnellista loppua.

Tai eihän se ole mikään loppu. Se on vain uusi risteys, uusi tie. Matka seuraavaan paikkaan.

Ja nyt olen tässä. Kaikki on toisin, mutta samaan aikaan minä olen se sama Ainu edelleen. Ja minä muistan yhä, miltä se tuntui.

Herätä yöllä kauhuun. Nähdä unta siitä, että sylissäni on vuosia odotettu lapseni ja yhtäkkiä hän putoaa kuiluun, enkä mahda sille mitään. Vaikka haluan hypätä perään, jään kuin kahlittuna reunalle huutamaan. Kukaan ei kuule minun hätääni.

Viime yönä heräsin poltteeseen pohkeissani. Suonenvedoksikin kutsuttu lihaskramppi. Kuin joku olisi iskenyt puukon sääreeni, viiltänyt jalkani poikki. Huohotin hädissäni hetken, kunnes tajusin, ettei kipu ole sielussani, vaan jalassani. Hetkessä kipu kutistui pikkuruiseksi mitättömäksi rusinaksi. Kipu pohkeessa, ei se mitään. Samanlaiseen kipuun olen herännyt niin monena yönä aiemmin, mutta silloin se kipu on lävistänyt sydämeni.

Nyt sydämeni väpättää onnea ja kiitollisuutta. Lapseni ei ole enää kuvitelmaa. Minä tunnen hänen potkunsa ja kuperkeikkansa. Minä voin ojentaa käteni ja tunnustella hänen pikkuruista jalkapohjaansa. Kuilua ei enää ole.

Mutta sitä kuilua minä en ole unohtanut.

Nälkä

Niin. Otsikossa on viime aikojen päällimmäinen ajatus tiivistettynä. Nälkä. Koko ajan. Tekee mieli syödä ja oikeasti mahassa kurnii. En ihan hirveästi ole syömisiäni rajoittanut, ajatuksen kanssa vain lisännyt tuoreita kasviksia ja hedelmiä. Mutta olen kyllä myös herkutellut epäterveellisyyksillä aika surutta. Sitä osastoa saisin oikeasti hieman hillitä. Ja tuo mahani tuntuu niin kovin suurelta. Naurattaa pelkkä ajatuskin siitä, että luultavasti ja ennenkaikkea toivottavasti se tuossa vielä kolmisen kuukautta on ja kasvaa. Nyt jo nahka tuntuu niin kireältä, että en voinut etukäteen kuvitellakaan. Mutta silti tämä maha on ihana. En vaihtaisi mihinkään.

Ja meidän tyttö möyrii. Voi hyvänen aika sentään miten hän möyriikään. Nyt on vielä hyvin tilaa ja hän venyttelee ja kääntyilee ja oikoo jalkojaan. Joku aika sitten minulle kävi pienen pieni onnettomuus, jossa kolautin mahani oikean puolen niin, että pelästyin todella ja koin luultavasti elämäni ensimmäiset huono äiti -itsesyytökset. Mutta mitään jälkiseuraamuksia tapaus ei aiheuttanut ja lääkärikin on minut ja vauvan sen jälkeen tarkastanut ja todennut kaiken olevan kunnossa. Yksi asia vain muuttui.

Ennen kolautusta tyttönen tykkäsi oleskella oikealla puolella mahaa. Kolauksen jälkeen hän muutti vasemmalle. Ehkä nämä asiat eivät liity toisiinsa millään tavalla, mutta minua huvittaa ajatus siitä, että tyttö hermostui ja vaihtoi paikkaa. Mutta joka tapauksessa nyt hänet tuntee mahan vasemmalta puolelta todella selvästi ja oikealla puolella saa kutitella pieniä jalkoja, joita hän oikoo kohti kylkeäni. Se on huvittavaa ja hypnotisoivaa.

Kaiken kaikkiaan olen edelleen siinä vaiheessa, että pystyn nauttimaan raskaana olemisesta ihan täysillä. Jokainen päivä on jännittävä, jokaisena päivänä hätkähdän ajatusta siitä, että meidän rakas kaivattu pikkuisemme ihan oikeasti asustaa minun sydämeni alla.

Yksinäisyydestä

Olen muuttanut opintojen perässä vieraaseen kaupunkiin yli kymmenen vuotta sitten. Silloin tunsin täältä vain mieheni, johon olin korviani myöten rakastunut ja jonka vuoksi olisin muuttanut mihin vain.

Olin kuitenkin vuosikausia jotenkin hukassa ja onneton. Syitä on varmasti monia, enkä niitä menneitä halua enää sen tarkemmin ruotia. Mutta nyt, kun mietin aiempaa aikaa, en ymmärrä omaa pahaa oloani. Silloinkin kaikki oli kuitenkin niin hyvin, loppujen lopuksi. Ehkä ne olivat vain kasvukipuja.

Olen kymmenen vuoden aikana kotiutunut tänne. En halua enää pois. Täällä me olemme rakentaneet elämäämme ja tänne meillä on suunnitteilla tulevaisuus pehmoisine pilvilinnoineen ja arkisine rahahuolineen. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Silti sama pieni tunne, joka on ehkä koko elämäni välillä voimakkaampana, välillä hiljaisempana elänyt sisälläni, muistuttelee olemassaolostaan.

Yksinäisyys. Tunnen itseni välillä kovin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Vaikka ympärillä onkin mukavia ihmisiä, silti. Vauvan odotuksen myötä se tunne on levinnyt. Ei täällä asu ketään, kenelle voisin hädän tai riemun tai tylsyyden hetkellä epäröimättä soittaa. Sellaisia ihmisiä on, mutta kaukana, matkan päässä. Vauva potkii, olen onnellinen, haluaisin jakaa jonkun kanssa, mutta istun iltaisin kotona yksin. Vaikka monesti viihdynkin, viihdyn oikein hyvin. Olisi silti joskus niin mukavaa, jos voisi vain soittaa jollekin, piipahtaa iltateelle, käydä ennalta suunnittelemattomalla kävelylenkillä.

Mitä sitten, kun vauva syntyy? En halua jäädä kaksioomme jumiin. Haluan viedä häntä paikkoihin, tutustuttaa ihmisiin, näyttää hänelle elämää. Jakaa arkea. Pelkään, että yksinäisyys leviää. Olen alkanut tutkia sillä silmällä lähiseudun aktiviteetteja vauvaelämää eläville. Mutta en oikein tiedä. Lapsettomuus on yhä niin syvällä sisimmässä, että jotenkin ajatus perhekerhoiluista tuntuu kummalliselta. Vierauden tunne läikähtelee edestakaisin, kun selailen mahdollisia tulevia ihmisten ilmoille johdattelevia harrastuksia. Ja jos johonkin liitetään sana "mamma", nousee karvani heti pystyyn. En minä ole eikä minusta tule mitään mammaa. Ei.

Pieniä vaivoja ja herkkiä hetkiä

Huomisaamuna olen menossa sokerirasituskokeeseen. Olen sen ikäinen ensisynnyttäjä, että seulontaan osallistumista suositellaan ja onhan se toki hyvä, että tutkitaan.

Mutta kyllä minua vähän hirvittää. Pahoinvointini oli jo välillä muutaman viikon tyystin poissa ja ehdin jo huokaista helpotuksesta sen osalta. Liian aikaisin. Tänä aamunakin kesken puuronkeittelyiden piti juosta vessaan yökkäilemään ja tällä kertaa oksentaminen teki erityisen kipeää. Toivottavasti huomenna olisi yksi niistä päivistä, jolloin pahoinvointi pysyy poissa ja sokerirasituskokeen tekeminen sen myötä onnistuisi.

Olen ollut myös viime päivinä tavallista väsyneempi. Takana on yksi onneton yö, jolloin unet jäivät parin tunnin mittaisiksi, se taisi sekoittaa unirytmiäni pahanpäiväisesti ja niitä velkoja makselen edelleen.

Muuten asiat tuntuvat olevan juuri kohdillaan. Selkäkipu on välillä kova, mutta toisaalta helpottaa välillä kokonaan ja muita kipuja ei oikeastaan ole, joten liikkuminen on vielä melko vaivatonta sekä mukavaa. Pikkuisen potkut ja kuperkeikat tuntuvat todella vahvoina, joten iltaisin olenkin nyt saanut keskittyä nautiskelemaan kynttilänvalosta ja kahdenkeskisistä seurusteluhetkistä. Tunnen hyvin voimakkaan yhteyden lapseeni näinä kallisarvoisina iltoina. Mahani heiluu ja kohoilee, pienen potkun tunteminen on jokaisella nytkähdyksellä yhtä uskomatonta ja sykähdyttävää. Oma sydän heittää volttia samaan tahtiin pienen kanssa.

Vaivoja ja himoja

Päivät kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta. Pikkuinen potkuttelee ja mönkii paljon pitkin päivää ja yötä. Omaksi ilokseni tunnen nämä liikkeet todella hyvin ja toisten iloksi ne tuntuvat myös päällepäin. Vielä toistaiseksi, kun vauva on vielä kovin pieni ja tilaa kohdussa riittää, ei liikehdintä satu lainkaan. Ainoastaan huvittaa ja on hellyttävää. Ja mieltä rauhoittaa mukavasti, kun saa tuntea viestejä siitä, että kaikki on hyvin.

Selkäni on alkanut taas kipeytyä. Olen yrittänyt varovaisesti hieroa sitä hierontapallukan avulla sekä venytellä. Kuvista kuitenkin huomaan, että olen päästänyt asentoni notkahtamaan ja vatsan painon vetämään selkää kaarelle. Minulla on ystävältä lainaksi saadut kaksi erikokoista tukivyötä, mutta niiden käyttäminen ei ainakaan vielä ole yrityksistäni huolimatta tuntunut hyvältä. Ne eivät tunnu pysyvän paikallaan siten, miten pitäisi ja saavat oloni jotenkin tukalammaksi.

Kaiken kaikkiaan raskaanaoleminen kuitenkin on aivan ihanaa. Tykkään olla tällä tavalla pyöreä. Vaatetukselle uudet muodot aiheuttavat hieman haastetta, nyt kun kesämekkoaikakin alkaa olla auttamatta takana, on pakko alkaa käyttää housuja. Tavalliset sukkahousut ja legginsit tuntuvat pahalta vatsan kohdalta ja reitenikin taitavat olla imaisseet jo kunnon siivun raskauskiloja itseensä.

Olen kehitellyt itselleni myös raskauteni ensimmäiset kaksi ruokahimoa. Tuore pulla ja kotimaiset omenat. Eikä tämä ole mitään sellaista, että tekisi vähän mieli, vaan hämmentävän kipakka sisäinen vaatimus, että molempia on saatava. Ja mieluiten paljon. Ja usein. Omenan kohdalla annan mennä, mutta pullan kanssa joudumme käymään vielä tiukkoja neuvotteluja.

Laitan tänne taas kuvan vatsastani tältä aamulta, raskausviikolta 24+4. Tässä selkäni notkoutuminen näkyy jo selvästi. Mutta maha, se on aivan ihana.

Raskausajan liikunnasta

Koen olevani aika liikunnallinen ja hyväkuntoinen. Viime vuosina olen alkanut nähdä itseni ulkoisesti uusin silmin ja olen vihdoin oppinut aidosti pitämään näkemästäni. Liikunta on ollut tässä varmasti suuri apu. Olen pystynyt hyväksymään oman vartaloni erikoisuudet ja erityisyydet osaksi omaa identiteettiäni.

Nyt kun olen raskaana, vartaloni on muuttunut todella paljon. Rakastan uudessa olemuksessani etenkin vatsaani. Vaikka alan tuntea oloni jo ajoittain melko kömpelöksi, etenkin silloin, kun selkävaiva muistuttaa olemassaolostaan, suurimman osan ajasta hyrisen tyytyväisenä. Enkä voi ohittaa peiliä vilkaisematta ihanan turhamaisesti mahaani.

Uskon siihen, että liikunnallinen taustani auttaa minua paitsi nyt raskausaikana,  myös sekä synnytyksessä että synnytyksen jälkeen. En ole enää ihan nuori tyttönen, vaikken mikään vanhakaan toki vielä. Uskon, että hyvä peruskunto auttaa jaksamaan ja palautumaan tästä kaikesta huomattavasti paremmin kuin jos en harrastaisi juurikaan liikuntaa.

Raskausaikana liikunta on ollut erilaista kuin aiemmin. Minulle sopivimmilta ohjatuilta kuntosalitunneilta ovat tuntuneet pumppi ja spinning, ulkoillessa taas reipas peruskäveleminen. Tosin enää en kävele kovinkaan reippaasti, mutta eteenpäin kuitenkin vielä mennään. Meidän perheessä ei ole autoa, joten kaikki arkiset asiat hoidetaan kävellen tai pyöräillen. Juoksemisesta en ole yrityksistäni huolimatta oppinut ikinä pitämään, enkä ole sitä nyt raskaanaollessa edes yrittänyt.

Pumpissa on ollut totuttelemista siihen, että painoja on pitänyt heittää pois ja paljon. Olen aiemmin harrastanut sitä melko isoilla painoilla läkähtymiseen saakka treenaten. Nyt otan painoja vain vähän ja vielä vähemmän ja hissuttelen pitkin tuntia itseäni. Se on ollut jollain tasolla hyvin helpottavaa. Opin kuuntelemaan itseäni paremmin ja olemaan itseäni kohtaan pehmeämpi. Olen myös löytänyt uudella tasolla merkityksiä siitä, mitä kaikkea voi tarkoittaa liikunnan mielialaa kohentava vaikutus. Aiemmin se oli ennenkaikkea sitä tunnetta, mikä kropan valtaa kaikkensa antaneen hikisen ähellyksen jälkeen. Silloin itse liikuntasuoritus on ollut väylä sen jälkeiseen hyvänolontunteeseen. Nyt pystyn entistä intensiivisemmin nauttimaan itse liikuntahetkestä.

Olen aina ollut aika notkea ja tykännyt venyttelystä ja venytteleminen on ollut nyt raskausaikanakin minulle tärkeää. Tunnen itseni helposti hyvin tukkoiseksi, jos en venyttele. Venytellessäkin on pitänyt opetella vartalostani uusia ulottuvuuksia ja antaa rajoituksilleni myönnytyksiä. Sekä hakea asentoja uudella tavalla, varoen. Sekä yllättyä siitä, miten omat varpaat pikkuhiljaa kaikkoavat jonnekin saavuttamattomiin vatsan taakse.

Raskausajan liikunta on kaikenkaikkiaan ollut minulle oivallusten ja uusien näkökulmien aikaa. Olen oppinut sallivammaksi itseäni kohtaan ja todellakin oppinut kuuntelemaan oman kehoni viestejä. Olen oppinut pysähtymään ja hillitsemään ja hakemaan pehmeää asennetta itseäni kohtaan.

Loppusyksyksi tein vielä yhden asian, jota olisin vielä vuosi sitten kauhulla kammonnut. Ilmoittauduin äitiysjoogaan. Minä, äitiysjoogassa. Enpä olisi uskonut.

Elämäni ilo

Olen saanut osaksi elämääni muutamia erityisen tärkeitä ihmisiä ja heidän perheeseensä kuuluu noin 6-vuotias tyttö. Tämä tyttö on ollut elämäni ilo syntymästään asti, oikeastaan jo ennen sitä ja nyt hän vuorostaan iloitsee siitä, että minun vatsassani kasvaa vauva.

Vietin kesäloman loppua tytön seurassa. Hän suukotteli ja silitteli vatsaani kovasti. Joka aamu ja ilta ja aina sopivan hetken tullen. Kadulla kävellessä pysähtyi taputtelemaan. Painoi pehmeän poskensa vasten vatsaani ja kuunteli, mitä S hänelle sanoo. Kuiskutteli, ettei S:n tarvitse pelätä mitään. Yritti kovasti, mutta malttamattomasti tunnustella pienen möyrimistä ja potkimista vatsanpeitteiden läpi.

Minut on siis hukutettu hellyyteen ja huomioon viime viikkoina. Olen todella onnellinen, että saan jakaa tämän hetken elämääni tuollaisen pienen ihmeellisen tytön kanssa. Hänen tapansa suhtautua on niin mutkaton ja vilpitön. Hän on lapsi ja iloitsee kuin lapsi. Ja samalla hän opettaa minulle paljon enemmän elämästä kuin voin itsekään edes aavistaa.

Pahimpina hetkinä olen saanut korvaamatonta voimaa siitä, että elämääni kuuluu hänen perheensä kaltainen perhe. Nyt hyvinä hetkinä oma iloni moninkertaistuu, kun saan jakaa sen rakkaiden kanssa. Kun pieni rakas tyttö kiertää kätensä ympärilleni ja hihittää minun olevan jo niin pullea, ettei hän yllä kohta kunnolla edes halaamaan, on elämä taas yhtä täydellistä hetkeä täydempää. Kun hän ihmisiä vilisevällä kadulla nostaa varoittamatta paidanhelmaani tarkistaakseen, onko S kasvanut sitten äskeisen aamiaisen, en voi kuin nauraa ääneen.

Todellisempaa

Meidän pienellä on ollut rakenneultrasta asti nimi, jolla häntä kutsumme. En tiedä, jääkö se nimi lopulliseksi, vai vaihtuuko vielä, mutta nyt hän on pikku S meidän arjessamme.

Minun vatsassani on pieni ihminen, jolla on oma nimi ja joka potkii ja mönkii paljon. Hänellä on oma hylly vaatekaapissani ja siellä on muutama pikkuinen vaate. Sohvamme reunalla retkottaa virkattu vauvanpeitto. Sen peiton tein monta vuotta sitten mieheni siskon vauvan nimiäislahjaksi. Virkkasin valkoista ja keltaista ja ruskeaa villaa ja solmin lankojen väliin hiljaisia toiveita omasta pienestä. Toivoin jo silloin niin kovasti, että saisin jonain päivänä tehdä peiton omalleni.

Nyt se peitto odottaa sohvalla meidän pientä. Pestynä, hohtavan valkeana. Lämpöisenä, pörröisenä. Kun katselen sitä, muistan joka kerta, miten kovasti olenkaan toivonut ja miten onnekas olen nyt.

Meidän arkeemme kuuluu nyt kasvava vatsa, jota ihmettelen joka päivä. Minusta se on aivan ihana.

Päivä päivältä kaikki on todellisempaa. Meille odotetaan ihan oikeasti vauvaa.

Sukupuoli

Rakenneultrassa tosiaan meidän pieni piilotteli kasvojaan, mutta tasapainon nimissä levitteli jalkojaan. Ultraaja toki muistutti, että sadan prosentin varmuutta sukupuolesta ei saa kuin kromosomeista, mutta meidän vauvan kohdalla hän uskalsi tehdä hyvin vahvan veikkauksen, koska näki niin suoraan ja hyvin monesta eri kuvakulmasta pienen jalkojen väliin. Tiedän myös, että siellä missä minä käyn ultrassa, on erittäin kokenut ja ammattitaitoinen henkilökunta.

Hän kertoi nauraen meille, että "mikäli pikkuinen ei ole teipannut pippeliään piiloon, niin kyllä täällä pieni prinsessa majailee".

Pieni tyttö. Minusta tulee pienen tytön äiti. Minä olen jo pienen tytön äiti.

En ole ollut ikinä kovin innoissani vauvojen vaatteiden sukupuolikoodaamisesta värien avulla. Mutta jokin myrsky pääni läpi pyörähti, kun ajattelin pientä tyttöä. Minun oli pakko hankkia jotain oikein perinteisen tyttömäisen vaaleanpunaista. Ihan pakko.

Pieni poika olisi aivan yhtä tervetullut. Aivan yhtä. Ja olisin hänestäkin aivan yhtä onnellinen. Mutta silti minun on pakko myöntää, että menin onnesta sekaisin. Pieni tyttö. Meidän perhe. Minä, ihana mieheni ja pieni tyttö.

Mitä jos?

Maaliskuussa kohtuuni siirrettiin kaksi alkiota. IVF:ssä hedelmöitetyt, jakautumaan lähteneet alkiot pakastettiin syksyllä kolmena kahden alkion pakettina. Kuulin tästä vasta silloin, kun pakastetun alkion siirtäminen vihdoin keväällä muuttui oikeasti ajankohtaiseksi. Kuvittelin alkioiden olevan säilytyksessä yksittäin. Lääkäri suositteli joka tapauksessa vain yhden alkion siirtoa - siinäkin tapauksessa, mikäli sulatuksesta molemmat hengissä selviäisivät.

En voinut hyväksyä sitä. En vain voinut.

Silloin tällöin mieleeni on pulpahtanut kysymys, jonka yritän vaientaa. Kysymys siitä, kumpi alkio tämä nyt kantamani lapsi on. Siirretyt alkiot olivat siirron hetkellä 8-soluinen ja 10-soluinen. Kumpi jäi henkiin? Kumman lääkäri olisi valinnut siirtoon, mikäli olisin suostunut vain yhden alkion siirtämiseen? Oliko tämä lapseni se lääketieteelliseltä kannalta katsottuna parempi yksilö, vai kenties se, joka olisi huonompana heivattu roskakoriin?

Inhottavia kysymyksiä. En haluaisi ajatella näitä. Ja jälkiviisastelu on usein täysin turhaa. Mutta tämä vaivaa minua. Mitä jos olisin päättänyt toisin? Mitä jos olisi valittu väärin?

Mitä jos?

Lapsettomasta odottajaksi

Niin ihanaa kuin tämä kaikki onkin, niin erityisesti yksi asia on viime aikoina kalvanut mieltäni. Tietoisuus siitä, miten kaikkien tahaton lapsettomuus ei pääty näin. Miten osa meistä jää katselemaan, miten minä ja muut lopulta onnistuneet onnekkaat siirrymme sinne, minne olemme kurkotelleet niin kauan. Miten minä ja muut onnekkaat muutumme lapsettomista odottajiksi, mutta kaikki eivät saa kokea sitä, ei mitenkään eikä milloinkaan.

Haluaisin pystyä kiskomaan jokaisen heistä mukanani. Soisin jokaiselle sen ihmeen, jonka itse elämältä sain. Minä olen saanut etuoikeuden kokea juuri niitä asioita, joista aiemmin pala kurkussa haaveilin. Ja niin monta ihmeellistä hetkeä vielä edessäpäin, sellaisiakin, joista en osaa edes haaveillakaan. Minä olen nyt siirtynyt lapsettomasta odottajaksi ja vaikka en ikinä unohtaisi yhdenkään synkän tunteen ja mietteen sydäntä viiltävää terävyyttä, en enää koskaan ole sillä tavalla lapseton kuin ennen olin. Olen saanut jo tuntea sen, miten vauva potkii. Olen saanut laskea päiviä edestakaisin laskettuun aikaan, alkionsiirtoon, äitiyslomaan, uusiin jouluihin ja tuleviin vuosiin. Ja paljon muuta, jo nyt.

Olen kuullut monesti, miten minä ansaitsen tämän, miten juuri minä ansaitsen olla raskaana. Enpä tiedä. Niin ansaitsisi moni muukin, ihan yhtä paljon ansaitsisi. En oikein edes osaa sanoa sitä heille, vaikka haluaisin kovasti. Pelkään, että loukkaisin. Itse loukkaannuin niin helposti, niin monesta. Helppo minun on nyt mahani takaa hymistellä. Vaikka kuinka haluan ja toivon ja tahdon, tänne en voi ketään toista auttaa.

Miten juuri minä päädyin lapsettomasta odottajaksi, en tiedä. Sen kuitenkin muistan, miten pelkäsin, että minä en koskaan. Raskaus on ihme, niin minä ajattelen. Kiitollisuuttani siitä en pysty liikaa korostamaan.

Potkuttelua

Vauva potkuttelee silloin, kun minä pötköttelen. Tänä aamuna kävin syötyäni hetkeksi maate odottelemaan, tuntuisiko kohta jo tutuksi tulleita pieniä muksauksia. Hetken mielijohteesta nykäisin paitani helman ylöspäin ja katselin mahaani. Silloin yllätyin.

Liike näkyy jo päällepäin. En tiennyt, luulin, että toistaiseksi vain minä voin aistia vauvan möyrinnän. Mutta omin silmin tuijotin, miten tumpsauksen tahtiin navanalusta kohoili, täysin tahdostani riippumatta.

Se oli veikeä tunne.

Rakenneultra

Rakenneultra on nyt takana. Vauvan potkut tuntuvat selvästi. Pahin pahoinvointi on pysynyt sairaalareissun jälkeen poissa, pieniä oksetuksia ei edes riesaksi huomaa. Jossain vaiheessa minua piinannutta selkäsärkyäkään en ole enää edes muistanut koskaan olleenkaan. Kaikki on nyt käsittämättömän hyvin.

Rakenneultrassa oli mielenkiintoista seurata ja kuunnella perinpohjaista rakenteiden tarkkailua. Kaikki oli juuri niin kuin pitääkin ja vauvan mitat vastasivat sopusuhtaisesti viikkoja. Pieni köllötteli pää alaspäin, naama selkärankaani kohti, joten kasvojen kuvaaminen oli hieman haastavaa, vaikka mukava ultraaja yritti jopa erikseen vartavasten ottaa meille kolmiulotteisen potretin pikkuisen kasvonpiirteistä. Mutta niitä me kyllä ehdimme vielä varmasti tuijottaa ja ihailla ja piirtää eteemme loputtomasti.

Jos pientä pystynenäänsä piilottelikin, sukupuolensa suhteen ei meidän vauva ollut kovin kaino. Levitteli jalkojaan ja tarjosi kyllä niin suoran näkymän haaroväliinsä, ettei suoremmasta väliä. Hyvin vahva lupaus siis saatiin meidän pikkuisen sukupuolesta. Minä olin etukäteen sitä mieltä, että on tässä matkan varrelle sen verran ehtinyt jännitystä karttua, että sukupuolta en välittäisi enää jännitellä, jos toisenlainen mahdollisuus tarjotaan. Mies ei olisi välttämättä halunnut tietää, mutta ei hän ollut toisaalta vastaankaan. Joten minun toiveideni mukaan mentiin tässä asiassa. Kyllä minä sen varmasti tännekin vielä paljastan, mutta en ihan vielä. Saa heittää arvauksen, jos huvittaa.

Juuri tälläkin hetkellä meidän pieni koputtelee alavatsaani. Kuin kertoakseen, että siellä hän on. Jo nyt niin iso osa meidän elämäämme. Ja minä saan olla juuri hänen äitinsä.

Puoliväli

Raskauteni on tänään puolivälissä. Aika on kulunut suhteellisen äkkiä. Joka päivä raskaus pyörii mielessä. Siitä huolimatta emme ole vielä alkaneet varustautua uuden perheenjäsenemme vastaanottamisen materiaaliseen puoleen sen kummoisemmin. Olen ostanut kirpputorilta vähän vaatteita sekä neulonut jotain itse. Olemme miettineet, mihin pienessä asunnossamme saisimme sullottua pinnasängyn ja mitä muita huonekalujen uudelleenjärjestelyitä meidän kannattaisi tehdä. Vaunuja olen tutkinut ja tiedän suunnilleen, mitä haluaisin. Mutta aikaa meillä on vielä. Aikaa haaveilla ja suunnitella.

Päätin uskaltautua puolivälin kunniaksi laittamaan tänne vielä yhden kuvan. Tänä aamuna otettu, raskausviikkoja kasassa 20+0. Ei vielä mikään suuren suuri, mutta meille sitäkin tärkeämpi.

Älä stressaa

Avoimen lapsettomuuteni aikana olen törmännyt monenlaisiin, toki aina hyvää tarkoittaviin neuvoihin ja kannustuksiin. Aika harvoin ne toimivat siten, miten on vilpittömästi aiottu. Ennemminkin ne ovat saaneet minut vaikenemaan ja pakenemaan omiin ajatuksiini. Silti sydämessäni arvostan sitä, miten ihmiset haluavat ilmaista myötätuntoaan ja tukeaan, vaikka kömpelöstikin ja vaikka he sanoillaan saattavat tahtomattaan satuttaa vain lisää.

Yksi yleisimmistä kannustimista, joita tahattomasti lapseton saa kuulla lienee kaikkien tuntema tarina siitä yhdestä pariskunnasta, joka yritti lasta monta vuotta, mutta sitten he lopettivatkin stressaamisen ja - hupsista keikkaa - olivat käden käänteessä raskaana. Älä stressaa, siinä avain onneen.

Minä haluan kertoa toisenlaisen tarinan. Sitä saa vapaasti käyttää, kertoa eteenpäin tarinaa Ainusta, joka stressasi, mutta tuli silti lopulta raskaaksi. Miten kaikesta elämään liittyvästä stressistä huolimatta on aivan mahdollista, että se voi onnistua.

Keväällä minun täytyi työskennellä neljän kuukauden aikana viidessä eri työpaikassa. Aina eri ihmiset, eri käytännöt, eri kuviot, eri ympäristöt. Aina sopeutuminen siihen, keitä ympärillä olevat ihmiset ovat, miten he minuun suhtautuvat, minkälaisia asioita oma työnkuva oikein pitääkään sisällään, mitenpäin täytyy missäkin olla. Jatkuva uuteen opettelemisen stressi ja aina, kun aloin tuntea oloni pikkuisen kotoisammaksi ja mukavammaksi, tuli aika siirtyä uuteen paikkaan. Ja sama rumba alusta. Stressaavaa siis.

Jouduin muun muassa yhdessä vaiheessa työskentelemään päivittäin sekä keskenmenon juuri kokeneiden että raskauden keskeyttämiseen päätyneiden kanssa. Erilaisten raskausvaivojen kanssa. Nämä teemat eivät antaneet minun hetkeksikään unohtaa sitä, missä oman elämäni solmut ja kipupisteet sijaitsivat. Stressaavaa siis.

Aloin epäillä jo koko uravalintaani. Lapseton kätilö, se oli aluksi tuntunut itsestäänselvältä ratkaisulta, mutta pikkuhiljaa tunsin ahdistuksen kasvavan. Vuodesta toiseen raskauksia ja syntymiä ja vauvoja. Muille, ei minulle. Ei hetkenkään rauhaa. Stressaavaa siis.

Opinnoissani minulle pääsi kasautumaan kirjallisia tehtäviä. Siinä ne olivat, edessäni ja takanani ja vaativat huomiota ja keskittymistä ja lukemista ja kirjoittamista. Ja koko ajan minusta tuntui siltä, että pääni räjähtää, enkä selviä ajoissa mistään. Että en saa tehtyä lopulta yhtään mitään ja epäonnistun tässäkin, tälläkin kertaa. Stressaavaa siis.

Alkionsiirtoon liittyvä aikataulutus meni kerta toisensa jälkeen eri syistä mönkään. Milloin oli itsenäisyyspäivää, milloin joulua, milloin ovulaatio jäikin tulematta. Kuukausi toisensa perään ei mikään näyttänyt loksahtavan edes vahingossa kohdalleen. Aloin olla epätoivoinen ikuiselta tuntuvaan odottamiseen ja aina uuden pettymyksen vastaanottamiseen. Odotukseni hoitoja kohtaan olivat nollassa ja välillä jopa toivoin vain, että kaikki olisi jo ohi. Että pääsisin irti tästä helvetistä ja voisin alkaa rakentaa elämääni uusista palasista. Stressaavaa siis.

Kaiken tämän keskellä rakkaan läheiseni kunto romahti yhtäkkiä. Hän teki pari viikkoa kivuliasta kuolemaa, kunnes nukkui pois. Samana päivänä, kun sain tiedon hänen kuolemastaan, tein elämäni ensimmäisen hailean positiivista lupailevan raskaustestin.

Kaiken tämän keskellä tulin raskaaksi.