Kutinaa

Ihoni on aina ollut suhteellisen herkkä. Käytän helliä nestemäisiä pesuaineita pyykätessäni, rasvailen ja öljyän ihoani ahkerasti, jottei se liikoja kuivuisi. Nyt raskaana ollessani olen erityisesti keskittynyt öljyämään mahaani ja se on tuntunut todella hyvältä.

Eilen illalla kuitenkin hätkähdin. Raavin ja raavin ja raavin sänkyyn mentyäni ympäri vartaloani jylläävää kutinaa, joka tuntui ylitsepääsemättömältä ja todella rajulta. Jalkapohjiani toisiaan vasten pakkomielteisesti hinkatessani yhtäkkiä mieleeni jysähti ajatus siitä, että tämä ei nyt välttämättä kuitenkaan ole mitään peruskutinaa. Kovasti kutiseva iho kun saattaa olla ainoa näkyvä merkki raskaushepatoosista.

Aamulla kutina jatkui ja soimasin itseäni. Miksi en ole aiemmin kiinnittänyt tähän huomiota? Onko kutina ollut aiemmin näin voimakasta? Onko jalkapohjiani kutittanut aiemmin? Miksi en tarkkaile itseäni paremmin ja ota asioita vakavammin? Olenko turhan huoleton? Ja kun kutinaa ajattelee, niin silloin vasta todellakin kutittaa.

Nyt odottelen, että neuvolani päivittäinen soittoaika alkaisi. Todennäköisestihän tämä nyt ei ole yhtään mitään ärsyttävää kutkaa kummempaa, mutta asian tarkistaminen on minun vastuullani. Huolestuttaa.

Äitiysjoogassa

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa äitiysjoogassa. Olo oli koko ajan jotenkin surrealistinen. Parisenkymmentä enemmän ja vähemmän pyöreämahaista nuorta naista pienessä tilassa avaamassa lantioitaan, venyttelemässä rintalihaksiaan ja rentouttelemassa selkiään. Ja minä mukana, yhtenä joukossa. Minä, yksi heistä.

Vaikka olenkin jo hyvin sinut sen asian kanssa, että olen ihan todellakin raskaana, että lapsettomat vuodet ovat nyt siltä osin takanapäin, silti äitiysjooga oli yllättävän suuri tunne-elämys. Vähän väliä hätkähdin kummastelemaan, että mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä. Kun aluksi ohjaaja halusi tietää, missä vaiheessa kenenkin raskaus on meneillään ja kierroksen jälkeen tajusin, että minun raskauteni on pisimmällä, olin todella hämmentynyt. Ja minä kun niin emmin, että uskaltaako tällaiseen nyt ilmoittautua.

Äitiysjoogaa on olemassa hyvin monenlaista, eihän se mikään tietty jooganmuoto olekaan. Tämä, johon minä satuin päätymään tuntui ainakin ensimmäisen kerran perusteella oikein mukavalle, sellaiselle, jota minä olin hakemassakin. Keskityimme minun mielestäni olennaiseen, eli rentouttaviin ja avaaviin liikkeisiin raskaanaolevan vartalon ehdoilla. Ei synnytyskeskeisyyttä, ei tunnekeskusteluita, ei hengitysharjoituksia. Etenkin muutama aivan taivaalliselta tuntuva rankaa venyttävä liike, joiden seurauksena olen tuntenut ylävartaloni jotenkin auenneen ja hengittämisen helpottuneen. Jo yhden kerran jälkeen. Kohta on toinen kerta, en malttaisi odottaa.

Mutta ne pallomahaiset toiset. Olenko minä todellakin nyt yksi heistä? Minä olen.

Euforiaa ja murhemieltä

Syksy on mennyt nopeaan ja yhtäkkiä havahduin siihen, että laskettu aika on enää parin kuukauden päässä, nyt jo sitäkin lähempänä. Vauva kasvaa ja mönkii entiseen malliin, minä alan hetki hetkeltä tuntea oloni yhä enemmän raskaanaolevaksi. Takana alkaa olla ne ajat, jolloin taputtelin pientä pyöreää vatsakumpuani ja ihmettelin, että tällaistako tämä raskaanaoleminen onkin, näinkö helppoa. Helppous tuli tiensä päähän, samoin kuin pieni maha vaihtui suureksi. Fyysisesti siis. Osasinhan minä sitä jo odottaakin.

Viime aikoina olen reissaillut syyslomaani aika paljon ja huomasin myös sen, että paikallaanistuminen ei ole mitenkään paras vaihtoehto. Ensimmäistä kertaa tunsin sormieni turpoavan ihan kunnolla, onneksi se turvotus tosin laski aika pian sen jälkeen, kun pääsin hieman liikkumaan. Nämä viileät ilmat taitavat olla omalla tavallaan todella hyvää aikaa olla raskauden loppuvaiheessa, ainakin turvotuksia ajatellen. Pukeutuminen toki on vähän haastavaa, mutta eipä ole kuumuutta, joka verottaisi voimia. Ja toisaalta kun vielä ei ole maakaan jäässä, ei tarvitse pelätä liukastumistakaan.

Henkiseltä puoleltani olo on ollut euforinen. Olen keskittynyt toden teolla ajattelemaan tulevaa vauvaa, synnytystä, elämänmuutosta. Katsellut onnellisena ympärilläni olevia ihmisiä, jotka ovat iloinneet avoimesti puolestamme. Mutta parina viime päivänä olo ei ole ollut ihan niin kukkea.

Olen itseasiassa ollut todella murheellinen. Pari yötä on mennyt käytännössä nukkumatta, vähän väliä itkeskellen, päivät sitten ovat olleet sen mukaisesti sumuisia ja päänsärkyisiä ja pohjattoman väsyneitä. Ja jotenkin olen alkanut ihan hysteerisesti pelätä sitä, että oma murheellisuuteni vaikuttaisi vauvaankin. Että jos hän kerran tuntee minun tunteitani hormonien kautta, niin näiltä tunteilta olisin halunnut pikkuisen vielä säästää. Jotenkin suhteeton hätä on noussut pintaan ja väsymyksen ja oman pahan mielen kanssa se kaikki kiertää omaa pientä kehäänsä paisutellen mustia möhkäleitään ihan kohtuuttomiin mittasuhteisiin.

Ehkä tämä taas tästä. Jos saisi vaikka kunnolla nukuttua.

Supistus, hikka ja talvivaatteet

Minulla on ollut jo jonkun aikaa kummallisia tuntemuksia mahassani. Aluksi ihmettelin, että tuntuupa yhtäkkiä tukalalta. Sitten tajusin, että tämä taitaakin nyt olla supistus. Sitten lakkasin kiinnittämästä aiheeseen sen suurempaa huomiota.

Eilen terveydenhoitaja ei meinannut saada edes mitattua minua, kun jokaisella kosketuksella kohtuni muuttui kivikovaksi palloksi. Lopulta hän tyytyi "supistusmitaksi" kutsumaansa tulokseen ja nauroi, että joskus se on tällaista.

En tiedä, enkö aiemmin vain ymmärtänyt supistuksiani vai alkoivatko ne vasta ihan viime aikoina. Eipä tuolla liene väliä. Nyt olen eilisen päivän ajan tarkkaillut mahaani ja se on tuntunut supistelevan yhtenään. Kivuliaita supistukset eivät varsinaisesti ole, joten pelätä niitä ei tarvitse.

Lisäksi viime viikolla tunsin jotain uutta, jota olin jo tunnustellut ja odotellutkin. Meidän pikkuiselle iski hikka. Rytmikäs, hento, naputuksenomainen tunne. Hetki oli liikuttava. Suljin silmäni ja näin lapsivettä haukkailevan, hikkailevan pienen otuksen mönkimässä pesässään. Hänen pesänsä, minun kohtuni. Annoin kyynelten tulla ja mennä menojaan.

Muutenkin olen kokenut vauvan yhä konkreettisempana ja läheisempänä. Juttelen hänelle niitä näitä, silittelen, taputtelen hellästi. Hänelle hankkimiani talvivaatteita en ole pystynyt laittamaan kaappiin asti. Ne lepäävät tarkkaan aseteltuina olohuoneemme lattialla olevan äitiyslaatikon kannella. Vitivalkoisina, unelmanpehmoisina. Lämpöinen haalari ja untuvainen, pupunkorvainen hattu. Välillä hypistelen, otan syliini, rutistan, nuuhkaisen. Tarraudun niihin onnen säikeisiin, jotka kiemurtelevat ympäri ihoani, kun vain ajattelenkin sitä, että noihin vaatteisiin toppaamme jonain päivänä pikkuisemme ja kannamme hänet kotiin. Olemme vihdoin isä ja äiti ja lapsi. Se kaikki on tuossa jo niin lähellä.

Vielä ei ole kiire.

Kuilu

En ole lukenut aikoihin tuota edellistä blogiani. Sinne valutin tekstikaupalla omaa pahaa oloani. Sitä oloa, johon meinasin tukehtua, kuristua ja hukkua.

Tänä aamuna palasin. Ahdistus, epätoivo, paha mieli. Toiveikkuus, tulevaisuus, mahdollisuus. Huomasin, etten ole unohtanut siitä mitään.

Enkä halua unohtaa sitä. Kun olen täysin rehellinen itselleni, minun on pakko myöntää, että en enää pystynyt uskomaan onnelliseen loppuun. En pystynyt uskomaan raskauteen. Näin itseni tarpomassa itku kurkussa toistuvien, epäonnistuneiden hoitojen läpi ja vajoavan omaan surkeuteeni. Mutta en nähnyt onnellista loppua.

Tai eihän se ole mikään loppu. Se on vain uusi risteys, uusi tie. Matka seuraavaan paikkaan.

Ja nyt olen tässä. Kaikki on toisin, mutta samaan aikaan minä olen se sama Ainu edelleen. Ja minä muistan yhä, miltä se tuntui.

Herätä yöllä kauhuun. Nähdä unta siitä, että sylissäni on vuosia odotettu lapseni ja yhtäkkiä hän putoaa kuiluun, enkä mahda sille mitään. Vaikka haluan hypätä perään, jään kuin kahlittuna reunalle huutamaan. Kukaan ei kuule minun hätääni.

Viime yönä heräsin poltteeseen pohkeissani. Suonenvedoksikin kutsuttu lihaskramppi. Kuin joku olisi iskenyt puukon sääreeni, viiltänyt jalkani poikki. Huohotin hädissäni hetken, kunnes tajusin, ettei kipu ole sielussani, vaan jalassani. Hetkessä kipu kutistui pikkuruiseksi mitättömäksi rusinaksi. Kipu pohkeessa, ei se mitään. Samanlaiseen kipuun olen herännyt niin monena yönä aiemmin, mutta silloin se kipu on lävistänyt sydämeni.

Nyt sydämeni väpättää onnea ja kiitollisuutta. Lapseni ei ole enää kuvitelmaa. Minä tunnen hänen potkunsa ja kuperkeikkansa. Minä voin ojentaa käteni ja tunnustella hänen pikkuruista jalkapohjaansa. Kuilua ei enää ole.

Mutta sitä kuilua minä en ole unohtanut.

Nälkä

Niin. Otsikossa on viime aikojen päällimmäinen ajatus tiivistettynä. Nälkä. Koko ajan. Tekee mieli syödä ja oikeasti mahassa kurnii. En ihan hirveästi ole syömisiäni rajoittanut, ajatuksen kanssa vain lisännyt tuoreita kasviksia ja hedelmiä. Mutta olen kyllä myös herkutellut epäterveellisyyksillä aika surutta. Sitä osastoa saisin oikeasti hieman hillitä. Ja tuo mahani tuntuu niin kovin suurelta. Naurattaa pelkkä ajatuskin siitä, että luultavasti ja ennenkaikkea toivottavasti se tuossa vielä kolmisen kuukautta on ja kasvaa. Nyt jo nahka tuntuu niin kireältä, että en voinut etukäteen kuvitellakaan. Mutta silti tämä maha on ihana. En vaihtaisi mihinkään.

Ja meidän tyttö möyrii. Voi hyvänen aika sentään miten hän möyriikään. Nyt on vielä hyvin tilaa ja hän venyttelee ja kääntyilee ja oikoo jalkojaan. Joku aika sitten minulle kävi pienen pieni onnettomuus, jossa kolautin mahani oikean puolen niin, että pelästyin todella ja koin luultavasti elämäni ensimmäiset huono äiti -itsesyytökset. Mutta mitään jälkiseuraamuksia tapaus ei aiheuttanut ja lääkärikin on minut ja vauvan sen jälkeen tarkastanut ja todennut kaiken olevan kunnossa. Yksi asia vain muuttui.

Ennen kolautusta tyttönen tykkäsi oleskella oikealla puolella mahaa. Kolauksen jälkeen hän muutti vasemmalle. Ehkä nämä asiat eivät liity toisiinsa millään tavalla, mutta minua huvittaa ajatus siitä, että tyttö hermostui ja vaihtoi paikkaa. Mutta joka tapauksessa nyt hänet tuntee mahan vasemmalta puolelta todella selvästi ja oikealla puolella saa kutitella pieniä jalkoja, joita hän oikoo kohti kylkeäni. Se on huvittavaa ja hypnotisoivaa.

Kaiken kaikkiaan olen edelleen siinä vaiheessa, että pystyn nauttimaan raskaana olemisesta ihan täysillä. Jokainen päivä on jännittävä, jokaisena päivänä hätkähdän ajatusta siitä, että meidän rakas kaivattu pikkuisemme ihan oikeasti asustaa minun sydämeni alla.

Yksinäisyydestä

Olen muuttanut opintojen perässä vieraaseen kaupunkiin yli kymmenen vuotta sitten. Silloin tunsin täältä vain mieheni, johon olin korviani myöten rakastunut ja jonka vuoksi olisin muuttanut mihin vain.

Olin kuitenkin vuosikausia jotenkin hukassa ja onneton. Syitä on varmasti monia, enkä niitä menneitä halua enää sen tarkemmin ruotia. Mutta nyt, kun mietin aiempaa aikaa, en ymmärrä omaa pahaa oloani. Silloinkin kaikki oli kuitenkin niin hyvin, loppujen lopuksi. Ehkä ne olivat vain kasvukipuja.

Olen kymmenen vuoden aikana kotiutunut tänne. En halua enää pois. Täällä me olemme rakentaneet elämäämme ja tänne meillä on suunnitteilla tulevaisuus pehmoisine pilvilinnoineen ja arkisine rahahuolineen. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Silti sama pieni tunne, joka on ehkä koko elämäni välillä voimakkaampana, välillä hiljaisempana elänyt sisälläni, muistuttelee olemassaolostaan.

Yksinäisyys. Tunnen itseni välillä kovin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Vaikka ympärillä onkin mukavia ihmisiä, silti. Vauvan odotuksen myötä se tunne on levinnyt. Ei täällä asu ketään, kenelle voisin hädän tai riemun tai tylsyyden hetkellä epäröimättä soittaa. Sellaisia ihmisiä on, mutta kaukana, matkan päässä. Vauva potkii, olen onnellinen, haluaisin jakaa jonkun kanssa, mutta istun iltaisin kotona yksin. Vaikka monesti viihdynkin, viihdyn oikein hyvin. Olisi silti joskus niin mukavaa, jos voisi vain soittaa jollekin, piipahtaa iltateelle, käydä ennalta suunnittelemattomalla kävelylenkillä.

Mitä sitten, kun vauva syntyy? En halua jäädä kaksioomme jumiin. Haluan viedä häntä paikkoihin, tutustuttaa ihmisiin, näyttää hänelle elämää. Jakaa arkea. Pelkään, että yksinäisyys leviää. Olen alkanut tutkia sillä silmällä lähiseudun aktiviteetteja vauvaelämää eläville. Mutta en oikein tiedä. Lapsettomuus on yhä niin syvällä sisimmässä, että jotenkin ajatus perhekerhoiluista tuntuu kummalliselta. Vierauden tunne läikähtelee edestakaisin, kun selailen mahdollisia tulevia ihmisten ilmoille johdattelevia harrastuksia. Ja jos johonkin liitetään sana "mamma", nousee karvani heti pystyyn. En minä ole eikä minusta tule mitään mammaa. Ei.

Pieniä vaivoja ja herkkiä hetkiä

Huomisaamuna olen menossa sokerirasituskokeeseen. Olen sen ikäinen ensisynnyttäjä, että seulontaan osallistumista suositellaan ja onhan se toki hyvä, että tutkitaan.

Mutta kyllä minua vähän hirvittää. Pahoinvointini oli jo välillä muutaman viikon tyystin poissa ja ehdin jo huokaista helpotuksesta sen osalta. Liian aikaisin. Tänä aamunakin kesken puuronkeittelyiden piti juosta vessaan yökkäilemään ja tällä kertaa oksentaminen teki erityisen kipeää. Toivottavasti huomenna olisi yksi niistä päivistä, jolloin pahoinvointi pysyy poissa ja sokerirasituskokeen tekeminen sen myötä onnistuisi.

Olen ollut myös viime päivinä tavallista väsyneempi. Takana on yksi onneton yö, jolloin unet jäivät parin tunnin mittaisiksi, se taisi sekoittaa unirytmiäni pahanpäiväisesti ja niitä velkoja makselen edelleen.

Muuten asiat tuntuvat olevan juuri kohdillaan. Selkäkipu on välillä kova, mutta toisaalta helpottaa välillä kokonaan ja muita kipuja ei oikeastaan ole, joten liikkuminen on vielä melko vaivatonta sekä mukavaa. Pikkuisen potkut ja kuperkeikat tuntuvat todella vahvoina, joten iltaisin olenkin nyt saanut keskittyä nautiskelemaan kynttilänvalosta ja kahdenkeskisistä seurusteluhetkistä. Tunnen hyvin voimakkaan yhteyden lapseeni näinä kallisarvoisina iltoina. Mahani heiluu ja kohoilee, pienen potkun tunteminen on jokaisella nytkähdyksellä yhtä uskomatonta ja sykähdyttävää. Oma sydän heittää volttia samaan tahtiin pienen kanssa.

Vaivoja ja himoja

Päivät kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta. Pikkuinen potkuttelee ja mönkii paljon pitkin päivää ja yötä. Omaksi ilokseni tunnen nämä liikkeet todella hyvin ja toisten iloksi ne tuntuvat myös päällepäin. Vielä toistaiseksi, kun vauva on vielä kovin pieni ja tilaa kohdussa riittää, ei liikehdintä satu lainkaan. Ainoastaan huvittaa ja on hellyttävää. Ja mieltä rauhoittaa mukavasti, kun saa tuntea viestejä siitä, että kaikki on hyvin.

Selkäni on alkanut taas kipeytyä. Olen yrittänyt varovaisesti hieroa sitä hierontapallukan avulla sekä venytellä. Kuvista kuitenkin huomaan, että olen päästänyt asentoni notkahtamaan ja vatsan painon vetämään selkää kaarelle. Minulla on ystävältä lainaksi saadut kaksi erikokoista tukivyötä, mutta niiden käyttäminen ei ainakaan vielä ole yrityksistäni huolimatta tuntunut hyvältä. Ne eivät tunnu pysyvän paikallaan siten, miten pitäisi ja saavat oloni jotenkin tukalammaksi.

Kaiken kaikkiaan raskaanaoleminen kuitenkin on aivan ihanaa. Tykkään olla tällä tavalla pyöreä. Vaatetukselle uudet muodot aiheuttavat hieman haastetta, nyt kun kesämekkoaikakin alkaa olla auttamatta takana, on pakko alkaa käyttää housuja. Tavalliset sukkahousut ja legginsit tuntuvat pahalta vatsan kohdalta ja reitenikin taitavat olla imaisseet jo kunnon siivun raskauskiloja itseensä.

Olen kehitellyt itselleni myös raskauteni ensimmäiset kaksi ruokahimoa. Tuore pulla ja kotimaiset omenat. Eikä tämä ole mitään sellaista, että tekisi vähän mieli, vaan hämmentävän kipakka sisäinen vaatimus, että molempia on saatava. Ja mieluiten paljon. Ja usein. Omenan kohdalla annan mennä, mutta pullan kanssa joudumme käymään vielä tiukkoja neuvotteluja.

Laitan tänne taas kuvan vatsastani tältä aamulta, raskausviikolta 24+4. Tässä selkäni notkoutuminen näkyy jo selvästi. Mutta maha, se on aivan ihana.

Raskausajan liikunnasta

Koen olevani aika liikunnallinen ja hyväkuntoinen. Viime vuosina olen alkanut nähdä itseni ulkoisesti uusin silmin ja olen vihdoin oppinut aidosti pitämään näkemästäni. Liikunta on ollut tässä varmasti suuri apu. Olen pystynyt hyväksymään oman vartaloni erikoisuudet ja erityisyydet osaksi omaa identiteettiäni.

Nyt kun olen raskaana, vartaloni on muuttunut todella paljon. Rakastan uudessa olemuksessani etenkin vatsaani. Vaikka alan tuntea oloni jo ajoittain melko kömpelöksi, etenkin silloin, kun selkävaiva muistuttaa olemassaolostaan, suurimman osan ajasta hyrisen tyytyväisenä. Enkä voi ohittaa peiliä vilkaisematta ihanan turhamaisesti mahaani.

Uskon siihen, että liikunnallinen taustani auttaa minua paitsi nyt raskausaikana,  myös sekä synnytyksessä että synnytyksen jälkeen. En ole enää ihan nuori tyttönen, vaikken mikään vanhakaan toki vielä. Uskon, että hyvä peruskunto auttaa jaksamaan ja palautumaan tästä kaikesta huomattavasti paremmin kuin jos en harrastaisi juurikaan liikuntaa.

Raskausaikana liikunta on ollut erilaista kuin aiemmin. Minulle sopivimmilta ohjatuilta kuntosalitunneilta ovat tuntuneet pumppi ja spinning, ulkoillessa taas reipas peruskäveleminen. Tosin enää en kävele kovinkaan reippaasti, mutta eteenpäin kuitenkin vielä mennään. Meidän perheessä ei ole autoa, joten kaikki arkiset asiat hoidetaan kävellen tai pyöräillen. Juoksemisesta en ole yrityksistäni huolimatta oppinut ikinä pitämään, enkä ole sitä nyt raskaanaollessa edes yrittänyt.

Pumpissa on ollut totuttelemista siihen, että painoja on pitänyt heittää pois ja paljon. Olen aiemmin harrastanut sitä melko isoilla painoilla läkähtymiseen saakka treenaten. Nyt otan painoja vain vähän ja vielä vähemmän ja hissuttelen pitkin tuntia itseäni. Se on ollut jollain tasolla hyvin helpottavaa. Opin kuuntelemaan itseäni paremmin ja olemaan itseäni kohtaan pehmeämpi. Olen myös löytänyt uudella tasolla merkityksiä siitä, mitä kaikkea voi tarkoittaa liikunnan mielialaa kohentava vaikutus. Aiemmin se oli ennenkaikkea sitä tunnetta, mikä kropan valtaa kaikkensa antaneen hikisen ähellyksen jälkeen. Silloin itse liikuntasuoritus on ollut väylä sen jälkeiseen hyvänolontunteeseen. Nyt pystyn entistä intensiivisemmin nauttimaan itse liikuntahetkestä.

Olen aina ollut aika notkea ja tykännyt venyttelystä ja venytteleminen on ollut nyt raskausaikanakin minulle tärkeää. Tunnen itseni helposti hyvin tukkoiseksi, jos en venyttele. Venytellessäkin on pitänyt opetella vartalostani uusia ulottuvuuksia ja antaa rajoituksilleni myönnytyksiä. Sekä hakea asentoja uudella tavalla, varoen. Sekä yllättyä siitä, miten omat varpaat pikkuhiljaa kaikkoavat jonnekin saavuttamattomiin vatsan taakse.

Raskausajan liikunta on kaikenkaikkiaan ollut minulle oivallusten ja uusien näkökulmien aikaa. Olen oppinut sallivammaksi itseäni kohtaan ja todellakin oppinut kuuntelemaan oman kehoni viestejä. Olen oppinut pysähtymään ja hillitsemään ja hakemaan pehmeää asennetta itseäni kohtaan.

Loppusyksyksi tein vielä yhden asian, jota olisin vielä vuosi sitten kauhulla kammonnut. Ilmoittauduin äitiysjoogaan. Minä, äitiysjoogassa. Enpä olisi uskonut.

Elämäni ilo

Olen saanut osaksi elämääni muutamia erityisen tärkeitä ihmisiä ja heidän perheeseensä kuuluu noin 6-vuotias tyttö. Tämä tyttö on ollut elämäni ilo syntymästään asti, oikeastaan jo ennen sitä ja nyt hän vuorostaan iloitsee siitä, että minun vatsassani kasvaa vauva.

Vietin kesäloman loppua tytön seurassa. Hän suukotteli ja silitteli vatsaani kovasti. Joka aamu ja ilta ja aina sopivan hetken tullen. Kadulla kävellessä pysähtyi taputtelemaan. Painoi pehmeän poskensa vasten vatsaani ja kuunteli, mitä S hänelle sanoo. Kuiskutteli, ettei S:n tarvitse pelätä mitään. Yritti kovasti, mutta malttamattomasti tunnustella pienen möyrimistä ja potkimista vatsanpeitteiden läpi.

Minut on siis hukutettu hellyyteen ja huomioon viime viikkoina. Olen todella onnellinen, että saan jakaa tämän hetken elämääni tuollaisen pienen ihmeellisen tytön kanssa. Hänen tapansa suhtautua on niin mutkaton ja vilpitön. Hän on lapsi ja iloitsee kuin lapsi. Ja samalla hän opettaa minulle paljon enemmän elämästä kuin voin itsekään edes aavistaa.

Pahimpina hetkinä olen saanut korvaamatonta voimaa siitä, että elämääni kuuluu hänen perheensä kaltainen perhe. Nyt hyvinä hetkinä oma iloni moninkertaistuu, kun saan jakaa sen rakkaiden kanssa. Kun pieni rakas tyttö kiertää kätensä ympärilleni ja hihittää minun olevan jo niin pullea, ettei hän yllä kohta kunnolla edes halaamaan, on elämä taas yhtä täydellistä hetkeä täydempää. Kun hän ihmisiä vilisevällä kadulla nostaa varoittamatta paidanhelmaani tarkistaakseen, onko S kasvanut sitten äskeisen aamiaisen, en voi kuin nauraa ääneen.

Todellisempaa

Meidän pienellä on ollut rakenneultrasta asti nimi, jolla häntä kutsumme. En tiedä, jääkö se nimi lopulliseksi, vai vaihtuuko vielä, mutta nyt hän on pikku S meidän arjessamme.

Minun vatsassani on pieni ihminen, jolla on oma nimi ja joka potkii ja mönkii paljon. Hänellä on oma hylly vaatekaapissani ja siellä on muutama pikkuinen vaate. Sohvamme reunalla retkottaa virkattu vauvanpeitto. Sen peiton tein monta vuotta sitten mieheni siskon vauvan nimiäislahjaksi. Virkkasin valkoista ja keltaista ja ruskeaa villaa ja solmin lankojen väliin hiljaisia toiveita omasta pienestä. Toivoin jo silloin niin kovasti, että saisin jonain päivänä tehdä peiton omalleni.

Nyt se peitto odottaa sohvalla meidän pientä. Pestynä, hohtavan valkeana. Lämpöisenä, pörröisenä. Kun katselen sitä, muistan joka kerta, miten kovasti olenkaan toivonut ja miten onnekas olen nyt.

Meidän arkeemme kuuluu nyt kasvava vatsa, jota ihmettelen joka päivä. Minusta se on aivan ihana.

Päivä päivältä kaikki on todellisempaa. Meille odotetaan ihan oikeasti vauvaa.

Sukupuoli

Rakenneultrassa tosiaan meidän pieni piilotteli kasvojaan, mutta tasapainon nimissä levitteli jalkojaan. Ultraaja toki muistutti, että sadan prosentin varmuutta sukupuolesta ei saa kuin kromosomeista, mutta meidän vauvan kohdalla hän uskalsi tehdä hyvin vahvan veikkauksen, koska näki niin suoraan ja hyvin monesta eri kuvakulmasta pienen jalkojen väliin. Tiedän myös, että siellä missä minä käyn ultrassa, on erittäin kokenut ja ammattitaitoinen henkilökunta.

Hän kertoi nauraen meille, että "mikäli pikkuinen ei ole teipannut pippeliään piiloon, niin kyllä täällä pieni prinsessa majailee".

Pieni tyttö. Minusta tulee pienen tytön äiti. Minä olen jo pienen tytön äiti.

En ole ollut ikinä kovin innoissani vauvojen vaatteiden sukupuolikoodaamisesta värien avulla. Mutta jokin myrsky pääni läpi pyörähti, kun ajattelin pientä tyttöä. Minun oli pakko hankkia jotain oikein perinteisen tyttömäisen vaaleanpunaista. Ihan pakko.

Pieni poika olisi aivan yhtä tervetullut. Aivan yhtä. Ja olisin hänestäkin aivan yhtä onnellinen. Mutta silti minun on pakko myöntää, että menin onnesta sekaisin. Pieni tyttö. Meidän perhe. Minä, ihana mieheni ja pieni tyttö.

Mitä jos?

Maaliskuussa kohtuuni siirrettiin kaksi alkiota. IVF:ssä hedelmöitetyt, jakautumaan lähteneet alkiot pakastettiin syksyllä kolmena kahden alkion pakettina. Kuulin tästä vasta silloin, kun pakastetun alkion siirtäminen vihdoin keväällä muuttui oikeasti ajankohtaiseksi. Kuvittelin alkioiden olevan säilytyksessä yksittäin. Lääkäri suositteli joka tapauksessa vain yhden alkion siirtoa - siinäkin tapauksessa, mikäli sulatuksesta molemmat hengissä selviäisivät.

En voinut hyväksyä sitä. En vain voinut.

Silloin tällöin mieleeni on pulpahtanut kysymys, jonka yritän vaientaa. Kysymys siitä, kumpi alkio tämä nyt kantamani lapsi on. Siirretyt alkiot olivat siirron hetkellä 8-soluinen ja 10-soluinen. Kumpi jäi henkiin? Kumman lääkäri olisi valinnut siirtoon, mikäli olisin suostunut vain yhden alkion siirtämiseen? Oliko tämä lapseni se lääketieteelliseltä kannalta katsottuna parempi yksilö, vai kenties se, joka olisi huonompana heivattu roskakoriin?

Inhottavia kysymyksiä. En haluaisi ajatella näitä. Ja jälkiviisastelu on usein täysin turhaa. Mutta tämä vaivaa minua. Mitä jos olisin päättänyt toisin? Mitä jos olisi valittu väärin?

Mitä jos?

Lapsettomasta odottajaksi

Niin ihanaa kuin tämä kaikki onkin, niin erityisesti yksi asia on viime aikoina kalvanut mieltäni. Tietoisuus siitä, miten kaikkien tahaton lapsettomuus ei pääty näin. Miten osa meistä jää katselemaan, miten minä ja muut lopulta onnistuneet onnekkaat siirrymme sinne, minne olemme kurkotelleet niin kauan. Miten minä ja muut onnekkaat muutumme lapsettomista odottajiksi, mutta kaikki eivät saa kokea sitä, ei mitenkään eikä milloinkaan.

Haluaisin pystyä kiskomaan jokaisen heistä mukanani. Soisin jokaiselle sen ihmeen, jonka itse elämältä sain. Minä olen saanut etuoikeuden kokea juuri niitä asioita, joista aiemmin pala kurkussa haaveilin. Ja niin monta ihmeellistä hetkeä vielä edessäpäin, sellaisiakin, joista en osaa edes haaveillakaan. Minä olen nyt siirtynyt lapsettomasta odottajaksi ja vaikka en ikinä unohtaisi yhdenkään synkän tunteen ja mietteen sydäntä viiltävää terävyyttä, en enää koskaan ole sillä tavalla lapseton kuin ennen olin. Olen saanut jo tuntea sen, miten vauva potkii. Olen saanut laskea päiviä edestakaisin laskettuun aikaan, alkionsiirtoon, äitiyslomaan, uusiin jouluihin ja tuleviin vuosiin. Ja paljon muuta, jo nyt.

Olen kuullut monesti, miten minä ansaitsen tämän, miten juuri minä ansaitsen olla raskaana. Enpä tiedä. Niin ansaitsisi moni muukin, ihan yhtä paljon ansaitsisi. En oikein edes osaa sanoa sitä heille, vaikka haluaisin kovasti. Pelkään, että loukkaisin. Itse loukkaannuin niin helposti, niin monesta. Helppo minun on nyt mahani takaa hymistellä. Vaikka kuinka haluan ja toivon ja tahdon, tänne en voi ketään toista auttaa.

Miten juuri minä päädyin lapsettomasta odottajaksi, en tiedä. Sen kuitenkin muistan, miten pelkäsin, että minä en koskaan. Raskaus on ihme, niin minä ajattelen. Kiitollisuuttani siitä en pysty liikaa korostamaan.