Seesteistä

Nämä viime päivät ovat olleet ihmeellisen seesteisiä. Puuhailen niitä näitä, nukun milloin nukuttaa, valvon paljon öisin. Yritän kuvitella sitä hetkeä, kun synnytys muuttuu todelliseksi. En osaa. Yritän kuvitella sitä hetkeä, kun tuomme lapsemme vihdoin kotiin. En osaa. Ajatukseni eivät yksinkertaisesti yllä tätä hetkeä kauemmas. Ehkä ihan hyvä niin.

Olen pyrkinyt asennoitumaan tietoisestikin siihen, että otan maltillisesti vastaan, mitä tuleman pitää. Se, että pitkä odotus on vielä viime metreiltäänkin venähtämässä pidemmälle ei ole päässyt kalvamaan omaa mieltä. Minun on ihan hyvä olla näin. Kunhan vauva ilmoittelee itsestään pienin potkuin ja möngerryksin, en osaa pelätä mitään. Ehkä en enää koskaan saa kokea sitä tunnetta, kun lapseni liikkuu kohdussani. Rakastan sitä, miltä se tuntuu. Olen onnekas, että saan elää sen nyt.

Emme me taida jouluksi kotiutua. Ehkä olen jouluna synnyttämässä. Ehkä odottelemme vielä. Joka tapauksessa tämä joulu on ainutkertainen ja ikimuistoinen.

Hän on joka tapauksessa luonamme jo nyt.

Kuin unta

Tuntuu kuin eläisin unta. Kaunista unta. Olen niin onnellinen, että voin melkein nähdä tunteeni, tuntea sen tuoksun ja aistia sen lämmön, katsella sen värejä ja koskettaa sen pehmoista pintaa.

Nyt odotus alkaa olla jo lähellä loppuaan. Tähän asti olen ajatellut, että ei vielä. Nyt alkaa tuntua siltä, että olisi aika. Että tänään tai huomenna voisi olla se kauan odotettu hetki.

On tämä jännittävää. En minä pelkää syntymää, mutta jännittävä se on.

Miltäköhän meidän lapsemme näyttää? Miltä hän tuoksuu? Millainen ääni hänellä on? Miltä tuntuu hänen kosketuksensa? Miltä tuntuu silittää hänen poskeaan? Miltä tuntuu hänen ihonsa omaani vasten?

Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa laittaa sormi hänen kädelleen ja tuntea hänen tarttuvan kiinni minuun?

Miltä tuntuu katsoa häntä silmiin?

Miltä tuntuu kuiskata hänen korvaansa, että rakastan?

Aika pysähtyy

Monta vuotta ehdin haaveilla elämästä vauvaperheessä. Ihan tavallisia haaveita siitä, että tulisin raskaaksi, saisimme vauvan ja elämämme muuttuisi nuoren pariskunnan elämästä nuoren vauvaperheen elämäksi.

Ajan myötä haave muuttui. Ajatus vauvasta muuttui yhä kaukaisemmaksi, saavuttamattomammaksi. Toivoin raskautta, uskalsin sulkea silmäni ja kuvitella olevani raskaana, mutta itse vauva tuntui välillä aivan liian suurelta pyynnöltä. Liian tärkeältä uskaltaa enää haaveilla.

Nyt, kun raskauteni on lopuillaan, olen saanut mahdollisuuden haaveilla ja toivoa ja kuvitella kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin uneni läpi. Olen saanut luoda omanlaiseni suhteen minussa kasvavaan pieneen elämään. Hän on osa minua, mutta silti oma itsensä. Minä olen osa häntä, mutta vain hänen äitinsä. Hän elää jo nyt omaa elämäänsä, mutta on silti täysin minusta riippuvainen. Minun elämäni ei ole enää milloinkaan sama kuin ennen häntä.

Kaikki on mennyt hyvin. Nyt elän jonkunlaista eristäytymisen vaihetta. Aika pysähtyy ympäriltämme. On vain meidän pieni perheemme ja tämä hetki. Kiirettä syntymään ei ole. Mittaamattoman rakas pieni ihmeemme mönkii ja kömpii vielä hetken minussa, sitten hän on valmis. Hän tulee, kun on valmis. Niin minä uskon. Sitä odottaessa tahdon tehdä kaikkeni sen eteen, että olisin itsekin niin valmis kuin etukäteen on mahdollista. Että olisin avoin ottamaan vastaan kaiken sen, mitä eteemme tuleekaan.

Aika pysähtyy ja minä odotan. Se päivä on jo lähellä, hän saapuu aivan pian. Aika pysähtyy ja kaikki on hyvin.

Sänky

Tänään raskauteni on viikolla 36+0. Tänään raskauteni on täysiaikainen. Tänään laskettuun päivään on tasan neljä viikkoa aikaa. Nyt juuri, tänään ja huomenna, saan elää sitä hetkeä, jolloin odotan esikoistani viimeisilläni raskaana. Ei enää kauan ja hän on täällä. Ja raskaanaoleminen tuntuu yhä vain hyvältä.

Eilen meidän kotona tapahtui jotain minulle hyvin tärkeää. Ystäväperheemme toi lainaan pinnasängyn. Muistan sen hetken, kun pari vuotta sitten ymmärsin tämän ystäväni olevan raskaana. Ymmärsin sen ennen kuin asiasta varsinaisesti edes kuulin. Silloin olin omasta lapsettomuudestani kamalan kipeä. Iloni toisten puolesta ei ollut kovin suurta, oma musta kipu vei liikaa huomiotani. Vaikka toki olin onnellinen toisten onnesta, vahvin tunteeni oli kuitenkin kateus.

Nyt he tarjosivat sänkyä meille, lähes heti kuultuaan raskaudestani ja he kuulivat siitä ensimmäisten joukossa. Eilen he toivat sängyn, auttoivat kokoamaan sen. Olivat vilpittömän iloisia siitä, mihin käyttöön tuo sänky nyt pääsee. Siitä, miten niin kovasti toivottu ja kaivattu lapsi saa nukkumapaikakseen tuon sängyn, meidän kodissamme.

Kaiken sen puuhailun ja onnen keskellä muistin nuo vanhat tunteeni. Myrkytetyt ajatukseni siitä, että meidän olisi pitänyt saada lapsi ensin, ei heidän. Että me ehdittiin toivoa kauemmin. Nyt häpesin niitä ajatuksia jälleen kerran, niinkuin olen hävennyt monesti ennenkin. Häpesin sitä, miten voin päästää edes mieleni lähelle mitään sellaista.

Mutta sitten katsoin itseäni kauempaa. Taas olin antanut lapsettomuuden imaista itseni ja ajatukseni valtaansa. Annoin sen sotkea kauniin hetken. Ne ajatukset ja tunteet, joita silloin ennen koin, ne kuuluivat siihen vaiheeseen elämääni. Ne ovat inhimillisiä ja hyväksyttäviä. Minun täytyy itseni hyväksyä, että tunsin ne silloin. Hyväksyä ja päästää ne menemään.

Eilen taisin vihdoin saada vapauden. Saimme pienen sängyn lainaan ystäviltä. Olimme yhdessä iloisia käsillämme olevasta elämänmuutoksesta. Ystävät tietävät, kuinka kovasti tätä lasta on rakastettu jo kauan ennen hänen syntymäänsä. He tietävät, miten arvostan heidän olemassaoloaan. He ymmärsivät jo silloin ja ymmärtävät yhä. Lapsettomuuttani ja menneitä tunteitani minun ei tarvitse enää pyydellä anteeksi, ei muilta eikä itseltäni. En valinnut sitä itse, siitä vain tuli osa elämääni.

Nyt makuuhuoneemme näyttää toisenlaiselta. Siellä on pieni valkoinen pinnasänky, meidän oman sängyn vieressä. Nyt makuuhuoneessamme näyttää siltä, että kaikki on vihdoin kohdallaan.

Hiivin hiljaa katselemaan rakasta miestäni, joka nukkuu pinnasängyn vieressä. Sydän pakahtuu onnesta ja kiitollisuudesta. Näen jotain niin kaunista, ettei mitkään sanat riitä siitä kertomaan. Onnen kyynel poskellani kertoo ehkä jotain. Se kertoo, millaista on rakastaa niin lujaa, että haluaisi vain pysäyttää ajan ja hengittää. Elää vihdoin juuri tätä hetkeä. Ei edellistä eikä seuraavaa, vaan juuri tätä, tässä ja nyt.

Pisara

Pötköttelin saunan jälkeen rentona sohvalla, öljysin pyöryläisen mahani, jonka pikkuisemme jumppatuokio sai hötkymään ja hytkymään. Taputtelin pientä takapuolta, joka törrötti vasemmalla puolen napaani ja toisella kädelläni töpsyttelin vastaan muksivaa jalkaa. Silloin huomasin taas jotain minulle uutta ja ihmeellistä.

Pisara maitoa. Selvästi näkyvä pisara maitoa. Se laajeni suuremmaksi ja pulleammaksi, kunnes valahti pois. Maitopisara.

Maitoa, minusta lähtöisin. Maitoa valmistamaan minua rakasta kaivattua vauvaamme varten. Käsittämätön ihme ja samalla niin luonnollista ja tavallista. Maitopisara, joka valui pyöreitä muotojani pitkin pois.

Niin suuri onnen tunne jälleen. Kaikki on niin uutta ja erilaista. Niin jännittävää ja salaperäistä. Niin luontevaa ja omalla painollaan kulkevaa. Ja minä saan juuri nyt elää tätä kaikkea.

Jos olisin vuosi sitten tiennyt, mikä nurkan takana odottaa, olisin ollut vahvempi. En olisi romahtanut koulun vessaan, en olisi tukehtunut omaan tuskaani. Olisin pitänyt itseni kasassa ja odottanut kärsivällisesti. Mutta eihän se mene niin. Se kaikki mennyt on nyt osa minua. Ja se kaikki mennyt tekee tästä hetkestä väkevämmän. Se kaikki mennyt saa yhden pienen pisaran maitoa muuttumaan ylitseni vyöryväksi onnellisuuden aallokoksi. Siinä aallokossa minä kellun taas tämän illan ja olen enemmän elossa kuin koskaan ennen. Tänään sen sai aikaan yksi pisara maitoa.

Sydänääniä

Olimme ystäväperheen kanssa mökillä. He odottavat kanssamme tiiviisti tätä vauvaa. Tuntuu hyvältä saada jakaa näitä onnenhetkiä tärkeiden ihmisten kanssa. Tuntuu hyvältä, kun saan nähdä oman onneni heijastuvan rakkailta kasvoilta. Tuntuu hyvältä tietää, että meidän lasta rakastetaan jo nyt niin paljon.

Askartelin ystävääni varten sydänääntenkuuntelulaitteen. Nappasin tyhjentyneen vessapaperirullan hylsyn ja kirjoitin sen kylkeen nimen, jolla lastamme kutsumme. Kirjoitin nimen ja piirsin sydämiä. Ystäväni työnsi korvansa hylsyn toiseen päähän ja painoi toisen pään alavatsalleni, sinne puolelle, jossa vauvan selkäpuoli tuntuu.

Hetken kuulostelun jälkeen ilme ystäväni naamalla nytkähti. Hän kuuli pienen sydämen nakuttavan. Se ei ollut minun pulssini, se ei ollut istukan virtauksien ääniä, se ei ollut suolistoni murinoita. Se oli pikkuisen vauvan sydämen syke. En yllä itse kuuntelemaan, en tietenkään. Mutta ystäväni kasvoilta sain lukea, miltä se kuulosti, miltä se tuntui.

Tämä hetki oli yksi monista tärkeistä. Niistä suurista pienistä hetkistä, joita tämä raskaus on tuonut elämääni. Jotka lapsettomuus on muuttanut lähes elämää suuremmiksi. Niitä hetkiä, jotka haluan tallentaa syvälle sisimpääni ja muistaa ikuisesti.

Kohti tulevaa

Kutinani otettiin vakavasti. Maksa- ja sappiarvojani on seurailtu sekä joka väliin muistutettu, että jos minulle nousee mikään huolenaihe, niin ei pidä epäröidä ottaa yhteyttä. Sappiarvo on hieman sahaillut alempaa ylemmäs, mutta hyvin maltillisesti. Näillä näkymin huolta ei tarvitse siitäkään kantaa, mutta jos huolestuttaa, niin tiedän, mihin voin soittaa ja tiedän, että siihen reagoidaan nopeasti.

Olo on muutenkin alkanut tässä ihan viime päivinä muuttua raskaanaolevasta yhä raskaammaksi. Jonkunlainen marraskuinen flunssa on myös päässyt yllättämään minut, entisestään huonohkot yöunet ovat nyt yhtä pissallaravaamista ja niistämistä. Niveliä on alkanut kolottaa ja olen myös havahtunut siihen, että käsiin ja jalkoihin on noussut turvotusta. Vielä kuitenkin olen mielestäni hyvin toimintakykyinen, vaikkakin väsynyt.

Ajatukset harhailevat myös yhä useammin tulevaan. Siihen, että aikanaan, ennemmin tai myöhemmin, tämä raskaus päättyy synnytykseen ja siihen, että kauan kaivattu rakas pieni ei olekaan enää haaveuni tai möyriväinen olento mahassani, vaan vauva sylissämme. Synnytykseen liittyviä ajatuksia nousee yhä enemmän mieleen. Kotikin alkaa näyttää jo siltä, että tänne todellakin odotetaan vauvaa. Valmista ei vielä ole, ei henkisesti eikä materian tasolla, mutta hyvää vauhtia olen menossa sinne päin. Kohti sitä hetkeä, jolloin voin sanoa, että minä olen valmis. Niin valmis kuin nyt näin suureen mullistukseen voi ylipäätään olla. Mieli avoimena, jännittyneenä, innostuneena. Päivä päivältä lähempänä.

Kutinaa

Ihoni on aina ollut suhteellisen herkkä. Käytän helliä nestemäisiä pesuaineita pyykätessäni, rasvailen ja öljyän ihoani ahkerasti, jottei se liikoja kuivuisi. Nyt raskaana ollessani olen erityisesti keskittynyt öljyämään mahaani ja se on tuntunut todella hyvältä.

Eilen illalla kuitenkin hätkähdin. Raavin ja raavin ja raavin sänkyyn mentyäni ympäri vartaloani jylläävää kutinaa, joka tuntui ylitsepääsemättömältä ja todella rajulta. Jalkapohjiani toisiaan vasten pakkomielteisesti hinkatessani yhtäkkiä mieleeni jysähti ajatus siitä, että tämä ei nyt välttämättä kuitenkaan ole mitään peruskutinaa. Kovasti kutiseva iho kun saattaa olla ainoa näkyvä merkki raskaushepatoosista.

Aamulla kutina jatkui ja soimasin itseäni. Miksi en ole aiemmin kiinnittänyt tähän huomiota? Onko kutina ollut aiemmin näin voimakasta? Onko jalkapohjiani kutittanut aiemmin? Miksi en tarkkaile itseäni paremmin ja ota asioita vakavammin? Olenko turhan huoleton? Ja kun kutinaa ajattelee, niin silloin vasta todellakin kutittaa.

Nyt odottelen, että neuvolani päivittäinen soittoaika alkaisi. Todennäköisestihän tämä nyt ei ole yhtään mitään ärsyttävää kutkaa kummempaa, mutta asian tarkistaminen on minun vastuullani. Huolestuttaa.

Äitiysjoogassa

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa äitiysjoogassa. Olo oli koko ajan jotenkin surrealistinen. Parisenkymmentä enemmän ja vähemmän pyöreämahaista nuorta naista pienessä tilassa avaamassa lantioitaan, venyttelemässä rintalihaksiaan ja rentouttelemassa selkiään. Ja minä mukana, yhtenä joukossa. Minä, yksi heistä.

Vaikka olenkin jo hyvin sinut sen asian kanssa, että olen ihan todellakin raskaana, että lapsettomat vuodet ovat nyt siltä osin takanapäin, silti äitiysjooga oli yllättävän suuri tunne-elämys. Vähän väliä hätkähdin kummastelemaan, että mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä. Kun aluksi ohjaaja halusi tietää, missä vaiheessa kenenkin raskaus on meneillään ja kierroksen jälkeen tajusin, että minun raskauteni on pisimmällä, olin todella hämmentynyt. Ja minä kun niin emmin, että uskaltaako tällaiseen nyt ilmoittautua.

Äitiysjoogaa on olemassa hyvin monenlaista, eihän se mikään tietty jooganmuoto olekaan. Tämä, johon minä satuin päätymään tuntui ainakin ensimmäisen kerran perusteella oikein mukavalle, sellaiselle, jota minä olin hakemassakin. Keskityimme minun mielestäni olennaiseen, eli rentouttaviin ja avaaviin liikkeisiin raskaanaolevan vartalon ehdoilla. Ei synnytyskeskeisyyttä, ei tunnekeskusteluita, ei hengitysharjoituksia. Etenkin muutama aivan taivaalliselta tuntuva rankaa venyttävä liike, joiden seurauksena olen tuntenut ylävartaloni jotenkin auenneen ja hengittämisen helpottuneen. Jo yhden kerran jälkeen. Kohta on toinen kerta, en malttaisi odottaa.

Mutta ne pallomahaiset toiset. Olenko minä todellakin nyt yksi heistä? Minä olen.

Euforiaa ja murhemieltä

Syksy on mennyt nopeaan ja yhtäkkiä havahduin siihen, että laskettu aika on enää parin kuukauden päässä, nyt jo sitäkin lähempänä. Vauva kasvaa ja mönkii entiseen malliin, minä alan hetki hetkeltä tuntea oloni yhä enemmän raskaanaolevaksi. Takana alkaa olla ne ajat, jolloin taputtelin pientä pyöreää vatsakumpuani ja ihmettelin, että tällaistako tämä raskaanaoleminen onkin, näinkö helppoa. Helppous tuli tiensä päähän, samoin kuin pieni maha vaihtui suureksi. Fyysisesti siis. Osasinhan minä sitä jo odottaakin.

Viime aikoina olen reissaillut syyslomaani aika paljon ja huomasin myös sen, että paikallaanistuminen ei ole mitenkään paras vaihtoehto. Ensimmäistä kertaa tunsin sormieni turpoavan ihan kunnolla, onneksi se turvotus tosin laski aika pian sen jälkeen, kun pääsin hieman liikkumaan. Nämä viileät ilmat taitavat olla omalla tavallaan todella hyvää aikaa olla raskauden loppuvaiheessa, ainakin turvotuksia ajatellen. Pukeutuminen toki on vähän haastavaa, mutta eipä ole kuumuutta, joka verottaisi voimia. Ja toisaalta kun vielä ei ole maakaan jäässä, ei tarvitse pelätä liukastumistakaan.

Henkiseltä puoleltani olo on ollut euforinen. Olen keskittynyt toden teolla ajattelemaan tulevaa vauvaa, synnytystä, elämänmuutosta. Katsellut onnellisena ympärilläni olevia ihmisiä, jotka ovat iloinneet avoimesti puolestamme. Mutta parina viime päivänä olo ei ole ollut ihan niin kukkea.

Olen itseasiassa ollut todella murheellinen. Pari yötä on mennyt käytännössä nukkumatta, vähän väliä itkeskellen, päivät sitten ovat olleet sen mukaisesti sumuisia ja päänsärkyisiä ja pohjattoman väsyneitä. Ja jotenkin olen alkanut ihan hysteerisesti pelätä sitä, että oma murheellisuuteni vaikuttaisi vauvaankin. Että jos hän kerran tuntee minun tunteitani hormonien kautta, niin näiltä tunteilta olisin halunnut pikkuisen vielä säästää. Jotenkin suhteeton hätä on noussut pintaan ja väsymyksen ja oman pahan mielen kanssa se kaikki kiertää omaa pientä kehäänsä paisutellen mustia möhkäleitään ihan kohtuuttomiin mittasuhteisiin.

Ehkä tämä taas tästä. Jos saisi vaikka kunnolla nukuttua.

Supistus, hikka ja talvivaatteet

Minulla on ollut jo jonkun aikaa kummallisia tuntemuksia mahassani. Aluksi ihmettelin, että tuntuupa yhtäkkiä tukalalta. Sitten tajusin, että tämä taitaakin nyt olla supistus. Sitten lakkasin kiinnittämästä aiheeseen sen suurempaa huomiota.

Eilen terveydenhoitaja ei meinannut saada edes mitattua minua, kun jokaisella kosketuksella kohtuni muuttui kivikovaksi palloksi. Lopulta hän tyytyi "supistusmitaksi" kutsumaansa tulokseen ja nauroi, että joskus se on tällaista.

En tiedä, enkö aiemmin vain ymmärtänyt supistuksiani vai alkoivatko ne vasta ihan viime aikoina. Eipä tuolla liene väliä. Nyt olen eilisen päivän ajan tarkkaillut mahaani ja se on tuntunut supistelevan yhtenään. Kivuliaita supistukset eivät varsinaisesti ole, joten pelätä niitä ei tarvitse.

Lisäksi viime viikolla tunsin jotain uutta, jota olin jo tunnustellut ja odotellutkin. Meidän pikkuiselle iski hikka. Rytmikäs, hento, naputuksenomainen tunne. Hetki oli liikuttava. Suljin silmäni ja näin lapsivettä haukkailevan, hikkailevan pienen otuksen mönkimässä pesässään. Hänen pesänsä, minun kohtuni. Annoin kyynelten tulla ja mennä menojaan.

Muutenkin olen kokenut vauvan yhä konkreettisempana ja läheisempänä. Juttelen hänelle niitä näitä, silittelen, taputtelen hellästi. Hänelle hankkimiani talvivaatteita en ole pystynyt laittamaan kaappiin asti. Ne lepäävät tarkkaan aseteltuina olohuoneemme lattialla olevan äitiyslaatikon kannella. Vitivalkoisina, unelmanpehmoisina. Lämpöinen haalari ja untuvainen, pupunkorvainen hattu. Välillä hypistelen, otan syliini, rutistan, nuuhkaisen. Tarraudun niihin onnen säikeisiin, jotka kiemurtelevat ympäri ihoani, kun vain ajattelenkin sitä, että noihin vaatteisiin toppaamme jonain päivänä pikkuisemme ja kannamme hänet kotiin. Olemme vihdoin isä ja äiti ja lapsi. Se kaikki on tuossa jo niin lähellä.

Vielä ei ole kiire.

Kuilu

En ole lukenut aikoihin tuota edellistä blogiani. Sinne valutin tekstikaupalla omaa pahaa oloani. Sitä oloa, johon meinasin tukehtua, kuristua ja hukkua.

Tänä aamuna palasin. Ahdistus, epätoivo, paha mieli. Toiveikkuus, tulevaisuus, mahdollisuus. Huomasin, etten ole unohtanut siitä mitään.

Enkä halua unohtaa sitä. Kun olen täysin rehellinen itselleni, minun on pakko myöntää, että en enää pystynyt uskomaan onnelliseen loppuun. En pystynyt uskomaan raskauteen. Näin itseni tarpomassa itku kurkussa toistuvien, epäonnistuneiden hoitojen läpi ja vajoavan omaan surkeuteeni. Mutta en nähnyt onnellista loppua.

Tai eihän se ole mikään loppu. Se on vain uusi risteys, uusi tie. Matka seuraavaan paikkaan.

Ja nyt olen tässä. Kaikki on toisin, mutta samaan aikaan minä olen se sama Ainu edelleen. Ja minä muistan yhä, miltä se tuntui.

Herätä yöllä kauhuun. Nähdä unta siitä, että sylissäni on vuosia odotettu lapseni ja yhtäkkiä hän putoaa kuiluun, enkä mahda sille mitään. Vaikka haluan hypätä perään, jään kuin kahlittuna reunalle huutamaan. Kukaan ei kuule minun hätääni.

Viime yönä heräsin poltteeseen pohkeissani. Suonenvedoksikin kutsuttu lihaskramppi. Kuin joku olisi iskenyt puukon sääreeni, viiltänyt jalkani poikki. Huohotin hädissäni hetken, kunnes tajusin, ettei kipu ole sielussani, vaan jalassani. Hetkessä kipu kutistui pikkuruiseksi mitättömäksi rusinaksi. Kipu pohkeessa, ei se mitään. Samanlaiseen kipuun olen herännyt niin monena yönä aiemmin, mutta silloin se kipu on lävistänyt sydämeni.

Nyt sydämeni väpättää onnea ja kiitollisuutta. Lapseni ei ole enää kuvitelmaa. Minä tunnen hänen potkunsa ja kuperkeikkansa. Minä voin ojentaa käteni ja tunnustella hänen pikkuruista jalkapohjaansa. Kuilua ei enää ole.

Mutta sitä kuilua minä en ole unohtanut.

Nälkä

Niin. Otsikossa on viime aikojen päällimmäinen ajatus tiivistettynä. Nälkä. Koko ajan. Tekee mieli syödä ja oikeasti mahassa kurnii. En ihan hirveästi ole syömisiäni rajoittanut, ajatuksen kanssa vain lisännyt tuoreita kasviksia ja hedelmiä. Mutta olen kyllä myös herkutellut epäterveellisyyksillä aika surutta. Sitä osastoa saisin oikeasti hieman hillitä. Ja tuo mahani tuntuu niin kovin suurelta. Naurattaa pelkkä ajatuskin siitä, että luultavasti ja ennenkaikkea toivottavasti se tuossa vielä kolmisen kuukautta on ja kasvaa. Nyt jo nahka tuntuu niin kireältä, että en voinut etukäteen kuvitellakaan. Mutta silti tämä maha on ihana. En vaihtaisi mihinkään.

Ja meidän tyttö möyrii. Voi hyvänen aika sentään miten hän möyriikään. Nyt on vielä hyvin tilaa ja hän venyttelee ja kääntyilee ja oikoo jalkojaan. Joku aika sitten minulle kävi pienen pieni onnettomuus, jossa kolautin mahani oikean puolen niin, että pelästyin todella ja koin luultavasti elämäni ensimmäiset huono äiti -itsesyytökset. Mutta mitään jälkiseuraamuksia tapaus ei aiheuttanut ja lääkärikin on minut ja vauvan sen jälkeen tarkastanut ja todennut kaiken olevan kunnossa. Yksi asia vain muuttui.

Ennen kolautusta tyttönen tykkäsi oleskella oikealla puolella mahaa. Kolauksen jälkeen hän muutti vasemmalle. Ehkä nämä asiat eivät liity toisiinsa millään tavalla, mutta minua huvittaa ajatus siitä, että tyttö hermostui ja vaihtoi paikkaa. Mutta joka tapauksessa nyt hänet tuntee mahan vasemmalta puolelta todella selvästi ja oikealla puolella saa kutitella pieniä jalkoja, joita hän oikoo kohti kylkeäni. Se on huvittavaa ja hypnotisoivaa.

Kaiken kaikkiaan olen edelleen siinä vaiheessa, että pystyn nauttimaan raskaana olemisesta ihan täysillä. Jokainen päivä on jännittävä, jokaisena päivänä hätkähdän ajatusta siitä, että meidän rakas kaivattu pikkuisemme ihan oikeasti asustaa minun sydämeni alla.

Yksinäisyydestä

Olen muuttanut opintojen perässä vieraaseen kaupunkiin yli kymmenen vuotta sitten. Silloin tunsin täältä vain mieheni, johon olin korviani myöten rakastunut ja jonka vuoksi olisin muuttanut mihin vain.

Olin kuitenkin vuosikausia jotenkin hukassa ja onneton. Syitä on varmasti monia, enkä niitä menneitä halua enää sen tarkemmin ruotia. Mutta nyt, kun mietin aiempaa aikaa, en ymmärrä omaa pahaa oloani. Silloinkin kaikki oli kuitenkin niin hyvin, loppujen lopuksi. Ehkä ne olivat vain kasvukipuja.

Olen kymmenen vuoden aikana kotiutunut tänne. En halua enää pois. Täällä me olemme rakentaneet elämäämme ja tänne meillä on suunnitteilla tulevaisuus pehmoisine pilvilinnoineen ja arkisine rahahuolineen. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Silti sama pieni tunne, joka on ehkä koko elämäni välillä voimakkaampana, välillä hiljaisempana elänyt sisälläni, muistuttelee olemassaolostaan.

Yksinäisyys. Tunnen itseni välillä kovin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Vaikka ympärillä onkin mukavia ihmisiä, silti. Vauvan odotuksen myötä se tunne on levinnyt. Ei täällä asu ketään, kenelle voisin hädän tai riemun tai tylsyyden hetkellä epäröimättä soittaa. Sellaisia ihmisiä on, mutta kaukana, matkan päässä. Vauva potkii, olen onnellinen, haluaisin jakaa jonkun kanssa, mutta istun iltaisin kotona yksin. Vaikka monesti viihdynkin, viihdyn oikein hyvin. Olisi silti joskus niin mukavaa, jos voisi vain soittaa jollekin, piipahtaa iltateelle, käydä ennalta suunnittelemattomalla kävelylenkillä.

Mitä sitten, kun vauva syntyy? En halua jäädä kaksioomme jumiin. Haluan viedä häntä paikkoihin, tutustuttaa ihmisiin, näyttää hänelle elämää. Jakaa arkea. Pelkään, että yksinäisyys leviää. Olen alkanut tutkia sillä silmällä lähiseudun aktiviteetteja vauvaelämää eläville. Mutta en oikein tiedä. Lapsettomuus on yhä niin syvällä sisimmässä, että jotenkin ajatus perhekerhoiluista tuntuu kummalliselta. Vierauden tunne läikähtelee edestakaisin, kun selailen mahdollisia tulevia ihmisten ilmoille johdattelevia harrastuksia. Ja jos johonkin liitetään sana "mamma", nousee karvani heti pystyyn. En minä ole eikä minusta tule mitään mammaa. Ei.

Pieniä vaivoja ja herkkiä hetkiä

Huomisaamuna olen menossa sokerirasituskokeeseen. Olen sen ikäinen ensisynnyttäjä, että seulontaan osallistumista suositellaan ja onhan se toki hyvä, että tutkitaan.

Mutta kyllä minua vähän hirvittää. Pahoinvointini oli jo välillä muutaman viikon tyystin poissa ja ehdin jo huokaista helpotuksesta sen osalta. Liian aikaisin. Tänä aamunakin kesken puuronkeittelyiden piti juosta vessaan yökkäilemään ja tällä kertaa oksentaminen teki erityisen kipeää. Toivottavasti huomenna olisi yksi niistä päivistä, jolloin pahoinvointi pysyy poissa ja sokerirasituskokeen tekeminen sen myötä onnistuisi.

Olen ollut myös viime päivinä tavallista väsyneempi. Takana on yksi onneton yö, jolloin unet jäivät parin tunnin mittaisiksi, se taisi sekoittaa unirytmiäni pahanpäiväisesti ja niitä velkoja makselen edelleen.

Muuten asiat tuntuvat olevan juuri kohdillaan. Selkäkipu on välillä kova, mutta toisaalta helpottaa välillä kokonaan ja muita kipuja ei oikeastaan ole, joten liikkuminen on vielä melko vaivatonta sekä mukavaa. Pikkuisen potkut ja kuperkeikat tuntuvat todella vahvoina, joten iltaisin olenkin nyt saanut keskittyä nautiskelemaan kynttilänvalosta ja kahdenkeskisistä seurusteluhetkistä. Tunnen hyvin voimakkaan yhteyden lapseeni näinä kallisarvoisina iltoina. Mahani heiluu ja kohoilee, pienen potkun tunteminen on jokaisella nytkähdyksellä yhtä uskomatonta ja sykähdyttävää. Oma sydän heittää volttia samaan tahtiin pienen kanssa.