sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Niitä näitä

Aika kuluu hiljalleen, omalla painollaan. Joka maanantai ihmettelen, miten uusi raskausviikko taas vaihtuu ja vähä vähältä kaikki tuntuu yhä todellisemmalta ja konkreettisemmalta.

Jollain tasolla minua arastuttaa sanoa ääneen raskauteen liittyviä varjopuolia. Pahoinvointini on kuitenkin edelleen niin voimakasta, että siitä en voi olla mainitsematta, kun vointiani kysellään. Todella harvassa ovat ne vuorokaudet, jolloin en ole oksentanut kertaakaan. Pahoinvoinnin aika ja voimakkuus vaihtelee. Silloin tällöin olen herännyt kesken yöunien oksentamaan, silloin tällöin olen voihkinut pää pöntössä aamusta iltaan. Tällä hetkellä huono olo valtaa lähinnä aamuisin ja se on huomattavasti helpompaa kuin iltapäiväpahoinvointi. Kasvoni ovat höperön punapilkulliset, koska raju yökkääminen katkoo pintaverisuonia naamastani. Tämä ongelma minulla on ollut aina ennenkin voidessani erityisen pahoin. Olen kuitenkin pystynyt syömään ja juomaan riittävästi, painonikin on noussut kilon tai kaksi, eikä kuivuminen onneksi ole uhannut.

Mutta kyllä tämä oksentelukin saa aina viimeistään ohi mentyään hymyilemään. Ja käteni karkailee pyöreälle alavatsalleni tämän tästä.

En ole yrittänyt erityisesti kuulostella, tuntisinkohan jo kenties jotain liikettä. Olen ajatellut, että ei se nyt vielä minulla ensisynnyttäjällä todennäköisesti tunnu ja että ehtiihän sitä sitten vielä vaikka kuinka. Mutta muutama päivä sitten koin yllätyksen. Ne pienten ilmakuplien puhkeamiset, joista olen niin monesti kuullut puhuttavan, mutta joita en ole varsinaisesti pystynyt ymmärtämään. Jotain sellaista minä tunsin. Juuri niin sitä kuvailisin. Enkä ole ikinä ennen tuntenut sellaista.

Olen myös alkanut yksin kotona ollessani laulaa pienelle. Ehkä kropan resonointi tuntuu lapsiveden keskellekin. Ja vaikkei tuntuisikaan, se saa minut tuntemaan syvää onnellisuutta. Jonkunlaisia alkuvaiheen vuorovaikutushetkiä oman lapseni kanssa. Hetkiä, jotka minä, äiti saan jakaa lapseni kanssa. Ja taas kerran kiitollisuuden aalto vyöryy sydämeni läpi. Olen uskomattoman onnellinen.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Säikähdys

Toissa viikolla pelästyin aivan kauheasti. Minulla oli ollut parin viikon ajan välillä aika rajua ihottumaa, jota en kuitenkaan ollut osannut sen kummemmin pelätä. Lopulta tuskastuin jatkuvaan kutinaan ja raapimiseen siinä määrin, että käväisin näyttämässä ihoani terveydenhoitajalle, ihan vain hoito-ohjeiden toivossa.

Kaksi hoitajaa päätyi taivastelemaan punaisten läikkien peitossa olevia käsivarsiani ja reisiäni, kunnes toinen heistä sanoi taikasanat: tuo näyttää kyllä parvorokolta.

Siitä alkoi hirmuinen säikähdys. Elämäni ensimmäinen pelko äitinä. Parvorokko ei sinänsä minulle aiheuttaisi yhtään mitään pientä harmia kummempaa. Kutinan ja rumat sääret kestän kyllä. Mutta pikkuolennolle se ei välttämättä ole mikään leikin asia.

Muutaman mutkan kautta päädyin onneksi labraan verikokeisiin. Tuloksia piti odotella viikko ja niidenkin saamiseksi piti roikkua puhelimessa jonottamassa tovi jos toinenkin.

Minulla ei ole parvorokkoa. Se on verikokeiden perusteella sairastettu joskus, mutta ei nyt. Ei tarvitse kantaa huolta. Tämä ei ainakaan aiheuta pienelle mitään vaaraa. Se siitä.

Säikähdys oli inhottavaa. Kaamea pelko siitä,  onko pieni saanut minusta jotain, joka tekee hänelle pahaa. Äidin pelkoa. Kuitenkin niin erilaista kuin se aiempi pakokauhun sekainen pelko siitä, ovatko kaikki lapsettomuushoidot ja siihen liittyvät toiveet vain hukkaan heitettyä aikaa. Se hirveä kauhu, joka joskus saattoi herättää öisin. Sisintä kalvava mykkä, ontto pelko.

Pelko, joka antoi voimaa sille kalsealle muodottomalle möykylle, joka vähä vähältä kuristi kaulaani lujemmin. Joka hetki hetkeltä puristi rintaani tiukemmin. Kasvoton, hengetön pelko.

Se pelko on poissa. Tilalla on jotain muuta, joka ei ole niin mustaa ja pimeää. Enkä enää sano, että joulukuussa minusta tulee äiti. Ei. Minä olen äiti jo nyt. Syntymättömän lapseni äiti.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Pieniä juttuja

Tuntuu uskomattomalta keskustella äitini kanssa vauvasta. Tuntuu ihanalta puhua hänen kanssaan vauvaan liittyvistä pienistä jutuista. Niistä arkisista asioista, joiden pelkäsin olevan lopullisesti suljettuja aiheita minun elämästäni.

Tuntuu, että sydän nyrjähtää sijoiltaan, kun äiti taikoo esiin pikkuisen potkupuvun 70-luvulta. Itsetehdyn, rakkaudella säilytetyn. Vaivihkaa, omien haaveiden höystämänä talletetun.

Tuntuu, että kaikki on juuri nyt niin hyvin kuin voi vain olla. Kaikki on.

Laskettuun aikaan on puoli vuotta. Niin lähellä.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Vaatteita

Tänään tein jotain itselleni tärkeää. Käväisin lähikirpputorilla tavanmukaisella "kunhas kattelen" -kierroksellani. Tavoistani poiketen kuljin kuitenkin tällä kertaa kirpputorin perälle saakka. Siellä ovat vauvojen vaatteet ja varusteet.

Käteeni tarttui kolme uskomattoman kaunista pientä bodya. Kirkkaita värejä, selkeitä kuvioita. Juuri sellaisia, joista minä tykkään. Sellaisia olen joskus aikoja sitten haaveillut vauvalleni hankkivani. Sellaisia en ole enää viime vuosina uskaltanut ajatellakaan.


Siellä ne roikkuivat. Kutsuivat minua. Otin ne hyllystä varoen, sivuilleni vilkuillen. Kävelin kuitenkin vakain askelin kassalle.

Miesmyyjällä oli uskomattoman kiltit silmät. Tunsin omituista ujostelua olemuksessani ojentaessani pienet vaatteet tiskin yli. Koin tarvetta selittää jotain. Selitellä, miksi ihmeessä kaikista ihmisistä juuri minä olen sellaisia ostamassa. Minä, lapseton nainen.

En tietenkään sanonut mitään. Mutta myyjä sanoi. Ihasteli bodyjen iloisia kuvioita, kauniita värejä. Katsoi silmiini ja hymyili.

Minä hymyilin takaisin. Tunsin oloni kiitolliseksi tuota tuntematonta ihmistä kohtaan. Hän sanoi ystävällisen sanan juuri silloin, kun koin olevani haavoittuvainen. Juuri silloin, kun tarvitsin sitä.

Tottakai minä saan ostaa tulevalle pienelle jotain. Vaikka nyt on vielä kovin aikaista, se oli minulle tärkeä tapahtuma. Laitoin vaatteet odottamaan pesua. Sitten ne odottavat, että raivaan vanhoja rytkyjäni pois, teen uudelle tulokkaalle tilaa. Lopulta ne päätyvät omalle hyllylleen, muiden joukkoon.

Mutta vielä ei ole kiire. Nyt en tarvitse enempää. Katselen hiljaa pieniä vaatteita. Jonain päivänä saan pukea ne oman lapseni ylle. Jonain päivänä. Nyt ei ole enää kiire mihinkään.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Ultrassa

Makasin tänään hämmentyneenä ultrauspöydällä. Vaikka tiesin etukäteen, että meillä ultrataan vatsanpeitteiden läpi, tuntui oudolta olla tutkimuspöydällä housut jalassa. Kerrankin. Se oli mukavaa.

Kohta sainkin jo hämmennyksestä toivuttuani nauraa. Siellä meidän pikkuinen makasi ensin kohdun pohjalla ja alkoi sitten pomppia. Ultra-anturi vain hyppeli, kun pieni pomppi ja äitinsä nauroi onnesta hytkyen.

Sitten se veijari näytti meille kieltä.

Yksi kyynel valui poskelleni. En pyyhkinyt sitä pois. Pikkuinen oli juuri sellainen kuin pitääkin. Vähän pitkä viikkoihin nähden, mutta sillä ei ole merkitystä. Vaikka tiesin päällisin puolin, mitä ultrassa odottaa, se oli silti pysäyttävää. Meidän oma pieni rakas elää, kasvaa ja liikkuu minun kohdussani. Päivä päivältä eteenpäin, lähemmäs sitä hetkeä, kun hän on valmis tähän maailmaan. En tiedä, mistä kaukaa hän tuli luoksemme ja miten hän on päätynyt juuri meille. Mutta juuri nyt en piittaa tippaakaan siitä, että häntä on jouduttu odottamaan niin kauan. Sillä ei ole enää merkitystä. Tänään näin hänen potkivan ja heiluttelevan käsiään. Tiedän, että hän on vihdoin päässyt perille.

Meidän lapsemme. Minun rakkaani.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Pieniä ajatuksia

Minun on jostain syystä ollut hirveän vaikea keskustella raskaudestani ääneen mieheni kanssa. Kysyä mieheltäni tavallisia, tulevaan viittaavia kysymyksiä. Kysymyksiä vaikkapa siitä, haluaako hän etukäteen tietää tulokin sukupuolta, tahtooko hän pitää jonkunlaiset nimenantojuhlat tai minkätyyppisiä vähäisiä hankintoja kenties tulevaisuudessa aiomme tehdä vauvaa varten.

Olen pelännyt herättää eloon näitä pieniä ajatuksiani. Olen pelännyt puhaltaa niihin elämää ja päästää vapaaksi toisen korvien kuultaviksi. Ikäänkuin ääneen sanoessani kaikki muuttuisi jotenkin hauraammaksi. Alttiimmaksi kolhuille ja säröille. Olen pelännyt paljastaa, että ajattelen niin kovasti tätä pientä sisälläni kasvavaa ihmettä.

Vaikka se on ihan itsestäänselvää. Että tottakai minä ajattelen. Minä saan ajatella ja minun jopa oletetaan ajattelevan. Sisälläni kasvaa vuosia odotettu lapsi, tietenkin minun ajatukseni kiertävät kehää vain palatakseen häneen. Hänen tulevaisuuteensa. Meidän tulevaisuuteemme. Siihen, että jonain päivänä hän syntyy tähän maailmaan ja meidän täytyy pitää hänestä parasta mahdollista huolta. Me saamme pitää hänestä parasta mahdollista huolta.

Mies osti minulle mekon. Sellaisen, joka menee ylleni nyt ja joka antaa tilaa myös kasvavalle vatsalle. Mekko on ihana. Ja minun vatsani näkyy jo. Kohtuni on hyvin edessä ja se tuntuu vielä nojaavan eteenpäin. Pieni terävä kumpu alavatsallani ei jätä minua rauhaan. Tahdon koskettaa sitä, katsella sitä, korostaa sitä.

Silti pelkään sanoa rakkaimmalleni ääneen pieniä, mutta niin suuria ajatuksiani. Ei minun tarvitsisi pelätä niitä. Eivät ne riko maailmaani. Minun maailmani oli rikki monta vuotta. Nyt se kuitenkin tuntuu vihdoin ehjältä. Ja nämä ajatukseni ovat osa sitä. Osa sitä, että olen kasvamassa äidiksi. Tietenkin se ajatus valtaa mieleni. Ja juuri niin sen kuuluukin tehdä.