lauantai 21. joulukuuta 2013

Seesteistä

Nämä viime päivät ovat olleet ihmeellisen seesteisiä. Puuhailen niitä näitä, nukun milloin nukuttaa, valvon paljon öisin. Yritän kuvitella sitä hetkeä, kun synnytys muuttuu todelliseksi. En osaa. Yritän kuvitella sitä hetkeä, kun tuomme lapsemme vihdoin kotiin. En osaa. Ajatukseni eivät yksinkertaisesti yllä tätä hetkeä kauemmas. Ehkä ihan hyvä niin.

Olen pyrkinyt asennoitumaan tietoisestikin siihen, että otan maltillisesti vastaan, mitä tuleman pitää. Se, että pitkä odotus on vielä viime metreiltäänkin venähtämässä pidemmälle ei ole päässyt kalvamaan omaa mieltä. Minun on ihan hyvä olla näin. Kunhan vauva ilmoittelee itsestään pienin potkuin ja möngerryksin, en osaa pelätä mitään. Ehkä en enää koskaan saa kokea sitä tunnetta, kun lapseni liikkuu kohdussani. Rakastan sitä, miltä se tuntuu. Olen onnekas, että saan elää sen nyt.

Emme me taida jouluksi kotiutua. Ehkä olen jouluna synnyttämässä. Ehkä odottelemme vielä. Joka tapauksessa tämä joulu on ainutkertainen ja ikimuistoinen.

Hän on joka tapauksessa luonamme jo nyt.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Kuin unta

Tuntuu kuin eläisin unta. Kaunista unta. Olen niin onnellinen, että voin melkein nähdä tunteeni, tuntea sen tuoksun ja aistia sen lämmön, katsella sen värejä ja koskettaa sen pehmoista pintaa.

Nyt odotus alkaa olla jo lähellä loppuaan. Tähän asti olen ajatellut, että ei vielä. Nyt alkaa tuntua siltä, että olisi aika. Että tänään tai huomenna voisi olla se kauan odotettu hetki.

On tämä jännittävää. En minä pelkää syntymää, mutta jännittävä se on.

Miltäköhän meidän lapsemme näyttää? Miltä hän tuoksuu? Millainen ääni hänellä on? Miltä tuntuu hänen kosketuksensa? Miltä tuntuu silittää hänen poskeaan? Miltä tuntuu hänen ihonsa omaani vasten?

Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa laittaa sormi hänen kädelleen ja tuntea hänen tarttuvan kiinni minuun?

Miltä tuntuu katsoa häntä silmiin?

Miltä tuntuu kuiskata hänen korvaansa, että rakastan?

lauantai 7. joulukuuta 2013

Aika pysähtyy

Monta vuotta ehdin haaveilla elämästä vauvaperheessä. Ihan tavallisia haaveita siitä, että tulisin raskaaksi, saisimme vauvan ja elämämme muuttuisi nuoren pariskunnan elämästä nuoren vauvaperheen elämäksi.

Ajan myötä haave muuttui. Ajatus vauvasta muuttui yhä kaukaisemmaksi, saavuttamattomammaksi. Toivoin raskautta, uskalsin sulkea silmäni ja kuvitella olevani raskaana, mutta itse vauva tuntui välillä aivan liian suurelta pyynnöltä. Liian tärkeältä uskaltaa enää haaveilla.

Nyt, kun raskauteni on lopuillaan, olen saanut mahdollisuuden haaveilla ja toivoa ja kuvitella kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin uneni läpi. Olen saanut luoda omanlaiseni suhteen minussa kasvavaan pieneen elämään. Hän on osa minua, mutta silti oma itsensä. Minä olen osa häntä, mutta vain hänen äitinsä. Hän elää jo nyt omaa elämäänsä, mutta on silti täysin minusta riippuvainen. Minun elämäni ei ole enää milloinkaan sama kuin ennen häntä.

Kaikki on mennyt hyvin. Nyt elän jonkunlaista eristäytymisen vaihetta. Aika pysähtyy ympäriltämme. On vain meidän pieni perheemme ja tämä hetki. Kiirettä syntymään ei ole. Mittaamattoman rakas pieni ihmeemme mönkii ja kömpii vielä hetken minussa, sitten hän on valmis. Hän tulee, kun on valmis. Niin minä uskon. Sitä odottaessa tahdon tehdä kaikkeni sen eteen, että olisin itsekin niin valmis kuin etukäteen on mahdollista. Että olisin avoin ottamaan vastaan kaiken sen, mitä eteemme tuleekaan.

Aika pysähtyy ja minä odotan. Se päivä on jo lähellä, hän saapuu aivan pian. Aika pysähtyy ja kaikki on hyvin.