sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Äiti

Aluksi tuntui kummalliselta sanoa sitä ääneen. Siksi kutsuin itseäni etunimelläni vauvalle leperrellessäni. En osannut sanoa äiti. Mikä äiti? Äiti on minulle oma äitini. Äiti on minulle sana, joka muuhun kuin omaan äitiini kohdistettuna on aiheuttanut vain vilunväristyksen selkärangassani. Se on kuopaissut pohjalta asti sitä vanhaa pimeää kaipausta, sitä katkeruuttakin, jossa lapsettomuustaipaleellani velloin ja jota olen yrittänyt haudata jonnekin menneisyyden muistojen joukkoon.

Sillä se on nyt menneisyyttä. Nyt on toisin. Nyt on niin täydellisen toisin.

Aluksi se oli vaikeaa. Äiti. Minä. Tyttäreni. Nyt se tuntuu siltä niin kuin olisi ollut aina. Aina hän on ollut juuri se lapsi, jota minä odotin. Juuri hänen peräänsä minä itkin, juuri hänen vuokseen minä romahdin, juuri hänen takiaan minä jaksoin nousta aina uudelleen. Ei se olisi voinut olla kukaan muu kuin juuri hän.

Eikä hän olisi voinut tulla mihinkään toiseen aikaan, ei toiseen paikkaan.

Eikä minulla ollut muuta reittiä äidiksi kuin tämä. Siihen minä haluan omalla kohdallani uskoa ja siihen minä nyt uskon.

Eikä minun tarvitse enää kavahtaa sitä sanaa. Äiti. En enää edes kuiskaa sitä vain hiljaa. Sanon sen ääneen, se ei enää riko minua. Kaunis kuvitelma ei enää hajoa pieniksi pirstaleiksi, jos uskallan puhua siitä liian lujaa. Enää ei haittaa, vaikka joku toinen kuulisi. Se ei ole enää kuvitelmaa, se on tämä hetki juuri tässä näin.

Juuri nyt minä olen äiti. Vihdoin minä olen äiti. Olen rakkaan tyttäreni äiti.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Kaksiviikkoinen

Lapsemme on nyt kahden viikon ikäinen. Nämä kaksi viikkoa ovat olleet jokseenkin taianomaisia. Ajatukset eivät yllä mihinkään muuhun kuin syntymään ja siihen, mitä saimme tuoda kaiken odotuksen jälkeen sairaalasta kotiin. Pieni ihmeemme. Tuossa hän nyt nukkuu ja ähkii unissaan, isänsä sylissä, meidän sohvallamme.

Olen yrittänyt kirjoittaa auki synnytystäni. En ole pystynyt. Vaikka laitokselta kotiin lähtiessäni vakuuttelin, ettei tapahtumista jäänyt minulle mitään traumoja ja vaikka vakuuttelin niin ihan vilpittömin mielin, on ajan kuluminen osoittanut, että niin helpolla en tapahtuneista selvinnyt. Vielä en pysty siitä edes kirjoittamaan. En, vaikka kaikki meni ihan oikeasti lopulta kuitenkin aika hyvin. Silti, kun vain päästänkin mieleeni ajatuksen siitä, että lapsemme oli koko ajan vaarassa, jota kukaan ei huomannut eikä voinut huomatakaan, en pysty menemään sen pidemmälle. Annan itselleni nyt aikaa. Käsittelen asiaa pikkuhiljaa, enkä aio jättää sitä mieleeni keskeneräisenä kaivelemaan.

Muuten olen onnellinen. Aika on menettänyt merkityksensä. Elän hetken kerrallaan ja yritän ymmärtää, että tässä hän nyt on. Meidän rakas tyttäremme. Ja miten ihmeellinen hän onkaan. Niin suloinen, niin kaunis.

Kiitos kaikille onnitteluista. Jokaisen olen tallettanut mieleeni, antanut jokaisen onnentoivotuksen kasvattaa oman onneni määrää. Ja se onni on aivan suunnaton. Sydän täynnä kiitollisuutta.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Kauan kaivattu

Kauan kaivattu tyttäremme syntyi jännittävien vaiheiden jälkeen kiireellisellä sektiolla 29.12. hieman ennen puoltayötä. Sekä äiti että tytär voivat hyvin. Väsyneitä, mutta onnellisia.

Kiitos kaikille, jotka ovat meitä ajatelleet. Palaan kertomaan enemmän, myöhemmin, sitten kun on sen aika.

Nyt annan sydämen pakahtua.