Olen aina luokitellut itseni epämääräisen lapsirakas-käsitteen alle. Olen lapsirakas. Niin olen ajatellut. Minun oli todella vaikea myöntää itselleni, että vuosien varrella aloin vieroksua lapsia. Tahattoman lapsettomuuden myötä lapset alkoivat tehdä oloni vaikeaksi. Mitä niille sanoa? Miten niitä edes katsoa? Alkoi vain itkettää.
Jossain vaiheessa huomasin, että osaan olla luontevasti vain yhden lapsen seurassa. Yhden. Sen, joka oli minulle kaikkein rakkain, kaikkein läheisin. Muut lapset saivat minut kiemurtelemaan.
Raskauden ja oman lapsen syntymän myötä ajattelin, että epämääräinen vaivautuneisuuteni ja suoranainen lapsikammoisuuteni on historiaa. Ettei enää tarvitse väistellä äitejä ja lapsia, sillä vihdoin saan olla yksi muiden joukossa, äiti itsekin.
Vauvakerhoon meno oli yllättävän hankalaa. Matkaa oli fyysisesti puolisen kilometriä, henkisesti jotain ihan muuta. Tyttö oli parikuinen, kun lopulta uskalsin. Tyttö itki ja minä olin lukossa. Istuin lattialla ja yritin imettää. Tyttö ei saanut otetta ja itki lisää. Minä menin enemmän lukkoon, enkä uskaltanut edes nousta kävelläkseni muutamaa askelta kahvipannun luokse, vaikka mieli teki.
Muut äidit näyttivät siltä, että he tietävät, mitä tekevät. Juttelevat keskenään minulle tuntemattomalla äiti-kielellä, näkevät lävitseni ja samalla katsovat ohitseni. Huomaavat heti, miten kovasti ja miten kauan olen heitä kyräillyt ja kadehtinut, vieroksunut ja pahimpina hetkinä jopa vihannut.
Ja vauvat sitten. Miten suhtautua nyt, kun kivun piti olla jo poissa? Mitä niille sanoa? Miten niitä edes katsoa? En ymmärtänyt, miksi minua alkoi vain itkettää.
En tietenkään itkenyt. Mutta en osannut olla rento, en luonteva. Sulkeuduin ja tunsin oloni tukalaksi.
Lupasin itselleni, että menen uudestaan. Ja menin. Uudelleen ja uudelleen. Lopulta hymyni ei ollut väkinäinen. Vanha taakka suli pienemmäksi kunnes se ei kahlinnut minua enää. Hengitin vapaasti ja hymyilin.
Yhä menen samaan kerhoon. Olen muuttunut yhdeksi vakituisia. Istun lattialla ja nauran. Jos vieras lapsi kiipeää jalkani yli, en hätkähdä enää, en pelkää enää. Otan lattialta lelun, ojennan eteenpäin. En yritä vajota piiloon, en jähmettyä paikalleni ollakseni näkymätön. Juttelen lapsille, juttelen aikuisille, tunnen olevani oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Tunnen oloni aidosti mukavaksi. Nyt tiedän, että eivät he minua katsoneet koskaan kummeksuen. Eivät he minua vieroksuneet. Ei ollut mitään salattua äiti-kieltä. Kaikki se oli vain sisälläni, osa lapsettomuusvuosien luomaa kuormaa. Minun täytyi itseni käydä se läpi ja päästää irti. Jokaisella on oma historiansa eikä minun ole yhtään sen kummallisempi kuin toisillakaan.
En olisi uskonut. Vuosi sitten, jos joku olisi sanonut minulle, en olisi uskonut. Että pohjimmiltaan, kuitenkin, olen aivan kuin nuo toiset.