lauantai 21. joulukuuta 2013

Seesteistä

Nämä viime päivät ovat olleet ihmeellisen seesteisiä. Puuhailen niitä näitä, nukun milloin nukuttaa, valvon paljon öisin. Yritän kuvitella sitä hetkeä, kun synnytys muuttuu todelliseksi. En osaa. Yritän kuvitella sitä hetkeä, kun tuomme lapsemme vihdoin kotiin. En osaa. Ajatukseni eivät yksinkertaisesti yllä tätä hetkeä kauemmas. Ehkä ihan hyvä niin.

Olen pyrkinyt asennoitumaan tietoisestikin siihen, että otan maltillisesti vastaan, mitä tuleman pitää. Se, että pitkä odotus on vielä viime metreiltäänkin venähtämässä pidemmälle ei ole päässyt kalvamaan omaa mieltä. Minun on ihan hyvä olla näin. Kunhan vauva ilmoittelee itsestään pienin potkuin ja möngerryksin, en osaa pelätä mitään. Ehkä en enää koskaan saa kokea sitä tunnetta, kun lapseni liikkuu kohdussani. Rakastan sitä, miltä se tuntuu. Olen onnekas, että saan elää sen nyt.

Emme me taida jouluksi kotiutua. Ehkä olen jouluna synnyttämässä. Ehkä odottelemme vielä. Joka tapauksessa tämä joulu on ainutkertainen ja ikimuistoinen.

Hän on joka tapauksessa luonamme jo nyt.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Kuin unta

Tuntuu kuin eläisin unta. Kaunista unta. Olen niin onnellinen, että voin melkein nähdä tunteeni, tuntea sen tuoksun ja aistia sen lämmön, katsella sen värejä ja koskettaa sen pehmoista pintaa.

Nyt odotus alkaa olla jo lähellä loppuaan. Tähän asti olen ajatellut, että ei vielä. Nyt alkaa tuntua siltä, että olisi aika. Että tänään tai huomenna voisi olla se kauan odotettu hetki.

On tämä jännittävää. En minä pelkää syntymää, mutta jännittävä se on.

Miltäköhän meidän lapsemme näyttää? Miltä hän tuoksuu? Millainen ääni hänellä on? Miltä tuntuu hänen kosketuksensa? Miltä tuntuu silittää hänen poskeaan? Miltä tuntuu hänen ihonsa omaani vasten?

Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa laittaa sormi hänen kädelleen ja tuntea hänen tarttuvan kiinni minuun?

Miltä tuntuu katsoa häntä silmiin?

Miltä tuntuu kuiskata hänen korvaansa, että rakastan?

lauantai 7. joulukuuta 2013

Aika pysähtyy

Monta vuotta ehdin haaveilla elämästä vauvaperheessä. Ihan tavallisia haaveita siitä, että tulisin raskaaksi, saisimme vauvan ja elämämme muuttuisi nuoren pariskunnan elämästä nuoren vauvaperheen elämäksi.

Ajan myötä haave muuttui. Ajatus vauvasta muuttui yhä kaukaisemmaksi, saavuttamattomammaksi. Toivoin raskautta, uskalsin sulkea silmäni ja kuvitella olevani raskaana, mutta itse vauva tuntui välillä aivan liian suurelta pyynnöltä. Liian tärkeältä uskaltaa enää haaveilla.

Nyt, kun raskauteni on lopuillaan, olen saanut mahdollisuuden haaveilla ja toivoa ja kuvitella kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin uneni läpi. Olen saanut luoda omanlaiseni suhteen minussa kasvavaan pieneen elämään. Hän on osa minua, mutta silti oma itsensä. Minä olen osa häntä, mutta vain hänen äitinsä. Hän elää jo nyt omaa elämäänsä, mutta on silti täysin minusta riippuvainen. Minun elämäni ei ole enää milloinkaan sama kuin ennen häntä.

Kaikki on mennyt hyvin. Nyt elän jonkunlaista eristäytymisen vaihetta. Aika pysähtyy ympäriltämme. On vain meidän pieni perheemme ja tämä hetki. Kiirettä syntymään ei ole. Mittaamattoman rakas pieni ihmeemme mönkii ja kömpii vielä hetken minussa, sitten hän on valmis. Hän tulee, kun on valmis. Niin minä uskon. Sitä odottaessa tahdon tehdä kaikkeni sen eteen, että olisin itsekin niin valmis kuin etukäteen on mahdollista. Että olisin avoin ottamaan vastaan kaiken sen, mitä eteemme tuleekaan.

Aika pysähtyy ja minä odotan. Se päivä on jo lähellä, hän saapuu aivan pian. Aika pysähtyy ja kaikki on hyvin.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Sänky

Tänään raskauteni on viikolla 36+0. Tänään raskauteni on täysiaikainen. Tänään laskettuun päivään on tasan neljä viikkoa aikaa. Nyt juuri, tänään ja huomenna, saan elää sitä hetkeä, jolloin odotan esikoistani viimeisilläni raskaana. Ei enää kauan ja hän on täällä. Ja raskaanaoleminen tuntuu yhä vain hyvältä.

Eilen meidän kotona tapahtui jotain minulle hyvin tärkeää. Ystäväperheemme toi lainaan pinnasängyn. Muistan sen hetken, kun pari vuotta sitten ymmärsin tämän ystäväni olevan raskaana. Ymmärsin sen ennen kuin asiasta varsinaisesti edes kuulin. Silloin olin omasta lapsettomuudestani kamalan kipeä. Iloni toisten puolesta ei ollut kovin suurta, oma musta kipu vei liikaa huomiotani. Vaikka toki olin onnellinen toisten onnesta, vahvin tunteeni oli kuitenkin kateus.

Nyt he tarjosivat sänkyä meille, lähes heti kuultuaan raskaudestani ja he kuulivat siitä ensimmäisten joukossa. Eilen he toivat sängyn, auttoivat kokoamaan sen. Olivat vilpittömän iloisia siitä, mihin käyttöön tuo sänky nyt pääsee. Siitä, miten niin kovasti toivottu ja kaivattu lapsi saa nukkumapaikakseen tuon sängyn, meidän kodissamme.

Kaiken sen puuhailun ja onnen keskellä muistin nuo vanhat tunteeni. Myrkytetyt ajatukseni siitä, että meidän olisi pitänyt saada lapsi ensin, ei heidän. Että me ehdittiin toivoa kauemmin. Nyt häpesin niitä ajatuksia jälleen kerran, niinkuin olen hävennyt monesti ennenkin. Häpesin sitä, miten voin päästää edes mieleni lähelle mitään sellaista.

Mutta sitten katsoin itseäni kauempaa. Taas olin antanut lapsettomuuden imaista itseni ja ajatukseni valtaansa. Annoin sen sotkea kauniin hetken. Ne ajatukset ja tunteet, joita silloin ennen koin, ne kuuluivat siihen vaiheeseen elämääni. Ne ovat inhimillisiä ja hyväksyttäviä. Minun täytyy itseni hyväksyä, että tunsin ne silloin. Hyväksyä ja päästää ne menemään.

Eilen taisin vihdoin saada vapauden. Saimme pienen sängyn lainaan ystäviltä. Olimme yhdessä iloisia käsillämme olevasta elämänmuutoksesta. Ystävät tietävät, kuinka kovasti tätä lasta on rakastettu jo kauan ennen hänen syntymäänsä. He tietävät, miten arvostan heidän olemassaoloaan. He ymmärsivät jo silloin ja ymmärtävät yhä. Lapsettomuuttani ja menneitä tunteitani minun ei tarvitse enää pyydellä anteeksi, ei muilta eikä itseltäni. En valinnut sitä itse, siitä vain tuli osa elämääni.

Nyt makuuhuoneemme näyttää toisenlaiselta. Siellä on pieni valkoinen pinnasänky, meidän oman sängyn vieressä. Nyt makuuhuoneessamme näyttää siltä, että kaikki on vihdoin kohdallaan.

Hiivin hiljaa katselemaan rakasta miestäni, joka nukkuu pinnasängyn vieressä. Sydän pakahtuu onnesta ja kiitollisuudesta. Näen jotain niin kaunista, ettei mitkään sanat riitä siitä kertomaan. Onnen kyynel poskellani kertoo ehkä jotain. Se kertoo, millaista on rakastaa niin lujaa, että haluaisi vain pysäyttää ajan ja hengittää. Elää vihdoin juuri tätä hetkeä. Ei edellistä eikä seuraavaa, vaan juuri tätä, tässä ja nyt.

torstai 14. marraskuuta 2013

Pisara

Pötköttelin saunan jälkeen rentona sohvalla, öljysin pyöryläisen mahani, jonka pikkuisemme jumppatuokio sai hötkymään ja hytkymään. Taputtelin pientä takapuolta, joka törrötti vasemmalla puolen napaani ja toisella kädelläni töpsyttelin vastaan muksivaa jalkaa. Silloin huomasin taas jotain minulle uutta ja ihmeellistä.

Pisara maitoa. Selvästi näkyvä pisara maitoa. Se laajeni suuremmaksi ja pulleammaksi, kunnes valahti pois. Maitopisara.

Maitoa, minusta lähtöisin. Maitoa valmistamaan minua rakasta kaivattua vauvaamme varten. Käsittämätön ihme ja samalla niin luonnollista ja tavallista. Maitopisara, joka valui pyöreitä muotojani pitkin pois.

Niin suuri onnen tunne jälleen. Kaikki on niin uutta ja erilaista. Niin jännittävää ja salaperäistä. Niin luontevaa ja omalla painollaan kulkevaa. Ja minä saan juuri nyt elää tätä kaikkea.

Jos olisin vuosi sitten tiennyt, mikä nurkan takana odottaa, olisin ollut vahvempi. En olisi romahtanut koulun vessaan, en olisi tukehtunut omaan tuskaani. Olisin pitänyt itseni kasassa ja odottanut kärsivällisesti. Mutta eihän se mene niin. Se kaikki mennyt on nyt osa minua. Ja se kaikki mennyt tekee tästä hetkestä väkevämmän. Se kaikki mennyt saa yhden pienen pisaran maitoa muuttumaan ylitseni vyöryväksi onnellisuuden aallokoksi. Siinä aallokossa minä kellun taas tämän illan ja olen enemmän elossa kuin koskaan ennen. Tänään sen sai aikaan yksi pisara maitoa.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Sydänääniä

Olimme ystäväperheen kanssa mökillä. He odottavat kanssamme tiiviisti tätä vauvaa. Tuntuu hyvältä saada jakaa näitä onnenhetkiä tärkeiden ihmisten kanssa. Tuntuu hyvältä, kun saan nähdä oman onneni heijastuvan rakkailta kasvoilta. Tuntuu hyvältä tietää, että meidän lasta rakastetaan jo nyt niin paljon.

Askartelin ystävääni varten sydänääntenkuuntelulaitteen. Nappasin tyhjentyneen vessapaperirullan hylsyn ja kirjoitin sen kylkeen nimen, jolla lastamme kutsumme. Kirjoitin nimen ja piirsin sydämiä. Ystäväni työnsi korvansa hylsyn toiseen päähän ja painoi toisen pään alavatsalleni, sinne puolelle, jossa vauvan selkäpuoli tuntuu.

Hetken kuulostelun jälkeen ilme ystäväni naamalla nytkähti. Hän kuuli pienen sydämen nakuttavan. Se ei ollut minun pulssini, se ei ollut istukan virtauksien ääniä, se ei ollut suolistoni murinoita. Se oli pikkuisen vauvan sydämen syke. En yllä itse kuuntelemaan, en tietenkään. Mutta ystäväni kasvoilta sain lukea, miltä se kuulosti, miltä se tuntui.

Tämä hetki oli yksi monista tärkeistä. Niistä suurista pienistä hetkistä, joita tämä raskaus on tuonut elämääni. Jotka lapsettomuus on muuttanut lähes elämää suuremmiksi. Niitä hetkiä, jotka haluan tallentaa syvälle sisimpääni ja muistaa ikuisesti.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Kohti tulevaa

Kutinani otettiin vakavasti. Maksa- ja sappiarvojani on seurailtu sekä joka väliin muistutettu, että jos minulle nousee mikään huolenaihe, niin ei pidä epäröidä ottaa yhteyttä. Sappiarvo on hieman sahaillut alempaa ylemmäs, mutta hyvin maltillisesti. Näillä näkymin huolta ei tarvitse siitäkään kantaa, mutta jos huolestuttaa, niin tiedän, mihin voin soittaa ja tiedän, että siihen reagoidaan nopeasti.

Olo on muutenkin alkanut tässä ihan viime päivinä muuttua raskaanaolevasta yhä raskaammaksi. Jonkunlainen marraskuinen flunssa on myös päässyt yllättämään minut, entisestään huonohkot yöunet ovat nyt yhtä pissallaravaamista ja niistämistä. Niveliä on alkanut kolottaa ja olen myös havahtunut siihen, että käsiin ja jalkoihin on noussut turvotusta. Vielä kuitenkin olen mielestäni hyvin toimintakykyinen, vaikkakin väsynyt.

Ajatukset harhailevat myös yhä useammin tulevaan. Siihen, että aikanaan, ennemmin tai myöhemmin, tämä raskaus päättyy synnytykseen ja siihen, että kauan kaivattu rakas pieni ei olekaan enää haaveuni tai möyriväinen olento mahassani, vaan vauva sylissämme. Synnytykseen liittyviä ajatuksia nousee yhä enemmän mieleen. Kotikin alkaa näyttää jo siltä, että tänne todellakin odotetaan vauvaa. Valmista ei vielä ole, ei henkisesti eikä materian tasolla, mutta hyvää vauhtia olen menossa sinne päin. Kohti sitä hetkeä, jolloin voin sanoa, että minä olen valmis. Niin valmis kuin nyt näin suureen mullistukseen voi ylipäätään olla. Mieli avoimena, jännittyneenä, innostuneena. Päivä päivältä lähempänä.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Kutinaa

Ihoni on aina ollut suhteellisen herkkä. Käytän helliä nestemäisiä pesuaineita pyykätessäni, rasvailen ja öljyän ihoani ahkerasti, jottei se liikoja kuivuisi. Nyt raskaana ollessani olen erityisesti keskittynyt öljyämään mahaani ja se on tuntunut todella hyvältä.

Eilen illalla kuitenkin hätkähdin. Raavin ja raavin ja raavin sänkyyn mentyäni ympäri vartaloani jylläävää kutinaa, joka tuntui ylitsepääsemättömältä ja todella rajulta. Jalkapohjiani toisiaan vasten pakkomielteisesti hinkatessani yhtäkkiä mieleeni jysähti ajatus siitä, että tämä ei nyt välttämättä kuitenkaan ole mitään peruskutinaa. Kovasti kutiseva iho kun saattaa olla ainoa näkyvä merkki raskaushepatoosista.

Aamulla kutina jatkui ja soimasin itseäni. Miksi en ole aiemmin kiinnittänyt tähän huomiota? Onko kutina ollut aiemmin näin voimakasta? Onko jalkapohjiani kutittanut aiemmin? Miksi en tarkkaile itseäni paremmin ja ota asioita vakavammin? Olenko turhan huoleton? Ja kun kutinaa ajattelee, niin silloin vasta todellakin kutittaa.

Nyt odottelen, että neuvolani päivittäinen soittoaika alkaisi. Todennäköisestihän tämä nyt ei ole yhtään mitään ärsyttävää kutkaa kummempaa, mutta asian tarkistaminen on minun vastuullani. Huolestuttaa.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Äitiysjoogassa

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa äitiysjoogassa. Olo oli koko ajan jotenkin surrealistinen. Parisenkymmentä enemmän ja vähemmän pyöreämahaista nuorta naista pienessä tilassa avaamassa lantioitaan, venyttelemässä rintalihaksiaan ja rentouttelemassa selkiään. Ja minä mukana, yhtenä joukossa. Minä, yksi heistä.

Vaikka olenkin jo hyvin sinut sen asian kanssa, että olen ihan todellakin raskaana, että lapsettomat vuodet ovat nyt siltä osin takanapäin, silti äitiysjooga oli yllättävän suuri tunne-elämys. Vähän väliä hätkähdin kummastelemaan, että mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä. Kun aluksi ohjaaja halusi tietää, missä vaiheessa kenenkin raskaus on meneillään ja kierroksen jälkeen tajusin, että minun raskauteni on pisimmällä, olin todella hämmentynyt. Ja minä kun niin emmin, että uskaltaako tällaiseen nyt ilmoittautua.

Äitiysjoogaa on olemassa hyvin monenlaista, eihän se mikään tietty jooganmuoto olekaan. Tämä, johon minä satuin päätymään tuntui ainakin ensimmäisen kerran perusteella oikein mukavalle, sellaiselle, jota minä olin hakemassakin. Keskityimme minun mielestäni olennaiseen, eli rentouttaviin ja avaaviin liikkeisiin raskaanaolevan vartalon ehdoilla. Ei synnytyskeskeisyyttä, ei tunnekeskusteluita, ei hengitysharjoituksia. Etenkin muutama aivan taivaalliselta tuntuva rankaa venyttävä liike, joiden seurauksena olen tuntenut ylävartaloni jotenkin auenneen ja hengittämisen helpottuneen. Jo yhden kerran jälkeen. Kohta on toinen kerta, en malttaisi odottaa.

Mutta ne pallomahaiset toiset. Olenko minä todellakin nyt yksi heistä? Minä olen.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Euforiaa ja murhemieltä

Syksy on mennyt nopeaan ja yhtäkkiä havahduin siihen, että laskettu aika on enää parin kuukauden päässä, nyt jo sitäkin lähempänä. Vauva kasvaa ja mönkii entiseen malliin, minä alan hetki hetkeltä tuntea oloni yhä enemmän raskaanaolevaksi. Takana alkaa olla ne ajat, jolloin taputtelin pientä pyöreää vatsakumpuani ja ihmettelin, että tällaistako tämä raskaanaoleminen onkin, näinkö helppoa. Helppous tuli tiensä päähän, samoin kuin pieni maha vaihtui suureksi. Fyysisesti siis. Osasinhan minä sitä jo odottaakin.

Viime aikoina olen reissaillut syyslomaani aika paljon ja huomasin myös sen, että paikallaanistuminen ei ole mitenkään paras vaihtoehto. Ensimmäistä kertaa tunsin sormieni turpoavan ihan kunnolla, onneksi se turvotus tosin laski aika pian sen jälkeen, kun pääsin hieman liikkumaan. Nämä viileät ilmat taitavat olla omalla tavallaan todella hyvää aikaa olla raskauden loppuvaiheessa, ainakin turvotuksia ajatellen. Pukeutuminen toki on vähän haastavaa, mutta eipä ole kuumuutta, joka verottaisi voimia. Ja toisaalta kun vielä ei ole maakaan jäässä, ei tarvitse pelätä liukastumistakaan.

Henkiseltä puoleltani olo on ollut euforinen. Olen keskittynyt toden teolla ajattelemaan tulevaa vauvaa, synnytystä, elämänmuutosta. Katsellut onnellisena ympärilläni olevia ihmisiä, jotka ovat iloinneet avoimesti puolestamme. Mutta parina viime päivänä olo ei ole ollut ihan niin kukkea.

Olen itseasiassa ollut todella murheellinen. Pari yötä on mennyt käytännössä nukkumatta, vähän väliä itkeskellen, päivät sitten ovat olleet sen mukaisesti sumuisia ja päänsärkyisiä ja pohjattoman väsyneitä. Ja jotenkin olen alkanut ihan hysteerisesti pelätä sitä, että oma murheellisuuteni vaikuttaisi vauvaankin. Että jos hän kerran tuntee minun tunteitani hormonien kautta, niin näiltä tunteilta olisin halunnut pikkuisen vielä säästää. Jotenkin suhteeton hätä on noussut pintaan ja väsymyksen ja oman pahan mielen kanssa se kaikki kiertää omaa pientä kehäänsä paisutellen mustia möhkäleitään ihan kohtuuttomiin mittasuhteisiin.

Ehkä tämä taas tästä. Jos saisi vaikka kunnolla nukuttua.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Supistus, hikka ja talvivaatteet

Minulla on ollut jo jonkun aikaa kummallisia tuntemuksia mahassani. Aluksi ihmettelin, että tuntuupa yhtäkkiä tukalalta. Sitten tajusin, että tämä taitaakin nyt olla supistus. Sitten lakkasin kiinnittämästä aiheeseen sen suurempaa huomiota.

Eilen terveydenhoitaja ei meinannut saada edes mitattua minua, kun jokaisella kosketuksella kohtuni muuttui kivikovaksi palloksi. Lopulta hän tyytyi "supistusmitaksi" kutsumaansa tulokseen ja nauroi, että joskus se on tällaista.

En tiedä, enkö aiemmin vain ymmärtänyt supistuksiani vai alkoivatko ne vasta ihan viime aikoina. Eipä tuolla liene väliä. Nyt olen eilisen päivän ajan tarkkaillut mahaani ja se on tuntunut supistelevan yhtenään. Kivuliaita supistukset eivät varsinaisesti ole, joten pelätä niitä ei tarvitse.

Lisäksi viime viikolla tunsin jotain uutta, jota olin jo tunnustellut ja odotellutkin. Meidän pikkuiselle iski hikka. Rytmikäs, hento, naputuksenomainen tunne. Hetki oli liikuttava. Suljin silmäni ja näin lapsivettä haukkailevan, hikkailevan pienen otuksen mönkimässä pesässään. Hänen pesänsä, minun kohtuni. Annoin kyynelten tulla ja mennä menojaan.

Muutenkin olen kokenut vauvan yhä konkreettisempana ja läheisempänä. Juttelen hänelle niitä näitä, silittelen, taputtelen hellästi. Hänelle hankkimiani talvivaatteita en ole pystynyt laittamaan kaappiin asti. Ne lepäävät tarkkaan aseteltuina olohuoneemme lattialla olevan äitiyslaatikon kannella. Vitivalkoisina, unelmanpehmoisina. Lämpöinen haalari ja untuvainen, pupunkorvainen hattu. Välillä hypistelen, otan syliini, rutistan, nuuhkaisen. Tarraudun niihin onnen säikeisiin, jotka kiemurtelevat ympäri ihoani, kun vain ajattelenkin sitä, että noihin vaatteisiin toppaamme jonain päivänä pikkuisemme ja kannamme hänet kotiin. Olemme vihdoin isä ja äiti ja lapsi. Se kaikki on tuossa jo niin lähellä.

Vielä ei ole kiire.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Kuilu

En ole lukenut aikoihin tuota edellistä blogiani. Sinne valutin tekstikaupalla omaa pahaa oloani. Sitä oloa, johon meinasin tukehtua, kuristua ja hukkua.

Tänä aamuna palasin. Ahdistus, epätoivo, paha mieli. Toiveikkuus, tulevaisuus, mahdollisuus. Huomasin, etten ole unohtanut siitä mitään.

Enkä halua unohtaa sitä. Kun olen täysin rehellinen itselleni, minun on pakko myöntää, että en enää pystynyt uskomaan onnelliseen loppuun. En pystynyt uskomaan raskauteen. Näin itseni tarpomassa itku kurkussa toistuvien, epäonnistuneiden hoitojen läpi ja vajoavan omaan surkeuteeni. Mutta en nähnyt onnellista loppua.

Tai eihän se ole mikään loppu. Se on vain uusi risteys, uusi tie. Matka seuraavaan paikkaan.

Ja nyt olen tässä. Kaikki on toisin, mutta samaan aikaan minä olen se sama Ainu edelleen. Ja minä muistan yhä, miltä se tuntui.

Herätä yöllä kauhuun. Nähdä unta siitä, että sylissäni on vuosia odotettu lapseni ja yhtäkkiä hän putoaa kuiluun, enkä mahda sille mitään. Vaikka haluan hypätä perään, jään kuin kahlittuna reunalle huutamaan. Kukaan ei kuule minun hätääni.

Viime yönä heräsin poltteeseen pohkeissani. Suonenvedoksikin kutsuttu lihaskramppi. Kuin joku olisi iskenyt puukon sääreeni, viiltänyt jalkani poikki. Huohotin hädissäni hetken, kunnes tajusin, ettei kipu ole sielussani, vaan jalassani. Hetkessä kipu kutistui pikkuruiseksi mitättömäksi rusinaksi. Kipu pohkeessa, ei se mitään. Samanlaiseen kipuun olen herännyt niin monena yönä aiemmin, mutta silloin se kipu on lävistänyt sydämeni.

Nyt sydämeni väpättää onnea ja kiitollisuutta. Lapseni ei ole enää kuvitelmaa. Minä tunnen hänen potkunsa ja kuperkeikkansa. Minä voin ojentaa käteni ja tunnustella hänen pikkuruista jalkapohjaansa. Kuilua ei enää ole.

Mutta sitä kuilua minä en ole unohtanut.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Nälkä

Niin. Otsikossa on viime aikojen päällimmäinen ajatus tiivistettynä. Nälkä. Koko ajan. Tekee mieli syödä ja oikeasti mahassa kurnii. En ihan hirveästi ole syömisiäni rajoittanut, ajatuksen kanssa vain lisännyt tuoreita kasviksia ja hedelmiä. Mutta olen kyllä myös herkutellut epäterveellisyyksillä aika surutta. Sitä osastoa saisin oikeasti hieman hillitä. Ja tuo mahani tuntuu niin kovin suurelta. Naurattaa pelkkä ajatuskin siitä, että luultavasti ja ennenkaikkea toivottavasti se tuossa vielä kolmisen kuukautta on ja kasvaa. Nyt jo nahka tuntuu niin kireältä, että en voinut etukäteen kuvitellakaan. Mutta silti tämä maha on ihana. En vaihtaisi mihinkään.

Ja meidän tyttö möyrii. Voi hyvänen aika sentään miten hän möyriikään. Nyt on vielä hyvin tilaa ja hän venyttelee ja kääntyilee ja oikoo jalkojaan. Joku aika sitten minulle kävi pienen pieni onnettomuus, jossa kolautin mahani oikean puolen niin, että pelästyin todella ja koin luultavasti elämäni ensimmäiset huono äiti -itsesyytökset. Mutta mitään jälkiseuraamuksia tapaus ei aiheuttanut ja lääkärikin on minut ja vauvan sen jälkeen tarkastanut ja todennut kaiken olevan kunnossa. Yksi asia vain muuttui.

Ennen kolautusta tyttönen tykkäsi oleskella oikealla puolella mahaa. Kolauksen jälkeen hän muutti vasemmalle. Ehkä nämä asiat eivät liity toisiinsa millään tavalla, mutta minua huvittaa ajatus siitä, että tyttö hermostui ja vaihtoi paikkaa. Mutta joka tapauksessa nyt hänet tuntee mahan vasemmalta puolelta todella selvästi ja oikealla puolella saa kutitella pieniä jalkoja, joita hän oikoo kohti kylkeäni. Se on huvittavaa ja hypnotisoivaa.

Kaiken kaikkiaan olen edelleen siinä vaiheessa, että pystyn nauttimaan raskaana olemisesta ihan täysillä. Jokainen päivä on jännittävä, jokaisena päivänä hätkähdän ajatusta siitä, että meidän rakas kaivattu pikkuisemme ihan oikeasti asustaa minun sydämeni alla.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Yksinäisyydestä

Olen muuttanut opintojen perässä vieraaseen kaupunkiin yli kymmenen vuotta sitten. Silloin tunsin täältä vain mieheni, johon olin korviani myöten rakastunut ja jonka vuoksi olisin muuttanut mihin vain.

Olin kuitenkin vuosikausia jotenkin hukassa ja onneton. Syitä on varmasti monia, enkä niitä menneitä halua enää sen tarkemmin ruotia. Mutta nyt, kun mietin aiempaa aikaa, en ymmärrä omaa pahaa oloani. Silloinkin kaikki oli kuitenkin niin hyvin, loppujen lopuksi. Ehkä ne olivat vain kasvukipuja.

Olen kymmenen vuoden aikana kotiutunut tänne. En halua enää pois. Täällä me olemme rakentaneet elämäämme ja tänne meillä on suunnitteilla tulevaisuus pehmoisine pilvilinnoineen ja arkisine rahahuolineen. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Silti sama pieni tunne, joka on ehkä koko elämäni välillä voimakkaampana, välillä hiljaisempana elänyt sisälläni, muistuttelee olemassaolostaan.

Yksinäisyys. Tunnen itseni välillä kovin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Vaikka ympärillä onkin mukavia ihmisiä, silti. Vauvan odotuksen myötä se tunne on levinnyt. Ei täällä asu ketään, kenelle voisin hädän tai riemun tai tylsyyden hetkellä epäröimättä soittaa. Sellaisia ihmisiä on, mutta kaukana, matkan päässä. Vauva potkii, olen onnellinen, haluaisin jakaa jonkun kanssa, mutta istun iltaisin kotona yksin. Vaikka monesti viihdynkin, viihdyn oikein hyvin. Olisi silti joskus niin mukavaa, jos voisi vain soittaa jollekin, piipahtaa iltateelle, käydä ennalta suunnittelemattomalla kävelylenkillä.

Mitä sitten, kun vauva syntyy? En halua jäädä kaksioomme jumiin. Haluan viedä häntä paikkoihin, tutustuttaa ihmisiin, näyttää hänelle elämää. Jakaa arkea. Pelkään, että yksinäisyys leviää. Olen alkanut tutkia sillä silmällä lähiseudun aktiviteetteja vauvaelämää eläville. Mutta en oikein tiedä. Lapsettomuus on yhä niin syvällä sisimmässä, että jotenkin ajatus perhekerhoiluista tuntuu kummalliselta. Vierauden tunne läikähtelee edestakaisin, kun selailen mahdollisia tulevia ihmisten ilmoille johdattelevia harrastuksia. Ja jos johonkin liitetään sana "mamma", nousee karvani heti pystyyn. En minä ole eikä minusta tule mitään mammaa. Ei.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Pieniä vaivoja ja herkkiä hetkiä

Huomisaamuna olen menossa sokerirasituskokeeseen. Olen sen ikäinen ensisynnyttäjä, että seulontaan osallistumista suositellaan ja onhan se toki hyvä, että tutkitaan.

Mutta kyllä minua vähän hirvittää. Pahoinvointini oli jo välillä muutaman viikon tyystin poissa ja ehdin jo huokaista helpotuksesta sen osalta. Liian aikaisin. Tänä aamunakin kesken puuronkeittelyiden piti juosta vessaan yökkäilemään ja tällä kertaa oksentaminen teki erityisen kipeää. Toivottavasti huomenna olisi yksi niistä päivistä, jolloin pahoinvointi pysyy poissa ja sokerirasituskokeen tekeminen sen myötä onnistuisi.

Olen ollut myös viime päivinä tavallista väsyneempi. Takana on yksi onneton yö, jolloin unet jäivät parin tunnin mittaisiksi, se taisi sekoittaa unirytmiäni pahanpäiväisesti ja niitä velkoja makselen edelleen.

Muuten asiat tuntuvat olevan juuri kohdillaan. Selkäkipu on välillä kova, mutta toisaalta helpottaa välillä kokonaan ja muita kipuja ei oikeastaan ole, joten liikkuminen on vielä melko vaivatonta sekä mukavaa. Pikkuisen potkut ja kuperkeikat tuntuvat todella vahvoina, joten iltaisin olenkin nyt saanut keskittyä nautiskelemaan kynttilänvalosta ja kahdenkeskisistä seurusteluhetkistä. Tunnen hyvin voimakkaan yhteyden lapseeni näinä kallisarvoisina iltoina. Mahani heiluu ja kohoilee, pienen potkun tunteminen on jokaisella nytkähdyksellä yhtä uskomatonta ja sykähdyttävää. Oma sydän heittää volttia samaan tahtiin pienen kanssa.

perjantai 30. elokuuta 2013

Vaivoja ja himoja

Päivät kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta. Pikkuinen potkuttelee ja mönkii paljon pitkin päivää ja yötä. Omaksi ilokseni tunnen nämä liikkeet todella hyvin ja toisten iloksi ne tuntuvat myös päällepäin. Vielä toistaiseksi, kun vauva on vielä kovin pieni ja tilaa kohdussa riittää, ei liikehdintä satu lainkaan. Ainoastaan huvittaa ja on hellyttävää. Ja mieltä rauhoittaa mukavasti, kun saa tuntea viestejä siitä, että kaikki on hyvin.

Selkäni on alkanut taas kipeytyä. Olen yrittänyt varovaisesti hieroa sitä hierontapallukan avulla sekä venytellä. Kuvista kuitenkin huomaan, että olen päästänyt asentoni notkahtamaan ja vatsan painon vetämään selkää kaarelle. Minulla on ystävältä lainaksi saadut kaksi erikokoista tukivyötä, mutta niiden käyttäminen ei ainakaan vielä ole yrityksistäni huolimatta tuntunut hyvältä. Ne eivät tunnu pysyvän paikallaan siten, miten pitäisi ja saavat oloni jotenkin tukalammaksi.

Kaiken kaikkiaan raskaanaoleminen kuitenkin on aivan ihanaa. Tykkään olla tällä tavalla pyöreä. Vaatetukselle uudet muodot aiheuttavat hieman haastetta, nyt kun kesämekkoaikakin alkaa olla auttamatta takana, on pakko alkaa käyttää housuja. Tavalliset sukkahousut ja legginsit tuntuvat pahalta vatsan kohdalta ja reitenikin taitavat olla imaisseet jo kunnon siivun raskauskiloja itseensä.

Olen kehitellyt itselleni myös raskauteni ensimmäiset kaksi ruokahimoa. Tuore pulla ja kotimaiset omenat. Eikä tämä ole mitään sellaista, että tekisi vähän mieli, vaan hämmentävän kipakka sisäinen vaatimus, että molempia on saatava. Ja mieluiten paljon. Ja usein. Omenan kohdalla annan mennä, mutta pullan kanssa joudumme käymään vielä tiukkoja neuvotteluja.

Laitan tänne taas kuvan vatsastani tältä aamulta, raskausviikolta 24+4. Tässä selkäni notkoutuminen näkyy jo selvästi. Mutta maha, se on aivan ihana.


tiistai 27. elokuuta 2013

Raskausajan liikunnasta

Koen olevani aika liikunnallinen ja hyväkuntoinen. Viime vuosina olen alkanut nähdä itseni ulkoisesti uusin silmin ja olen vihdoin oppinut aidosti pitämään näkemästäni. Liikunta on ollut tässä varmasti suuri apu. Olen pystynyt hyväksymään oman vartaloni erikoisuudet ja erityisyydet osaksi omaa identiteettiäni.

Nyt kun olen raskaana, vartaloni on muuttunut todella paljon. Rakastan uudessa olemuksessani etenkin vatsaani. Vaikka alan tuntea oloni jo ajoittain melko kömpelöksi, etenkin silloin, kun selkävaiva muistuttaa olemassaolostaan, suurimman osan ajasta hyrisen tyytyväisenä. Enkä voi ohittaa peiliä vilkaisematta ihanan turhamaisesti mahaani.

Uskon siihen, että liikunnallinen taustani auttaa minua paitsi nyt raskausaikana,  myös sekä synnytyksessä että synnytyksen jälkeen. En ole enää ihan nuori tyttönen, vaikken mikään vanhakaan toki vielä. Uskon, että hyvä peruskunto auttaa jaksamaan ja palautumaan tästä kaikesta huomattavasti paremmin kuin jos en harrastaisi juurikaan liikuntaa.

Raskausaikana liikunta on ollut erilaista kuin aiemmin. Minulle sopivimmilta ohjatuilta kuntosalitunneilta ovat tuntuneet pumppi ja spinning, ulkoillessa taas reipas peruskäveleminen. Tosin enää en kävele kovinkaan reippaasti, mutta eteenpäin kuitenkin vielä mennään. Meidän perheessä ei ole autoa, joten kaikki arkiset asiat hoidetaan kävellen tai pyöräillen. Juoksemisesta en ole yrityksistäni huolimatta oppinut ikinä pitämään, enkä ole sitä nyt raskaanaollessa edes yrittänyt.

Pumpissa on ollut totuttelemista siihen, että painoja on pitänyt heittää pois ja paljon. Olen aiemmin harrastanut sitä melko isoilla painoilla läkähtymiseen saakka treenaten. Nyt otan painoja vain vähän ja vielä vähemmän ja hissuttelen pitkin tuntia itseäni. Se on ollut jollain tasolla hyvin helpottavaa. Opin kuuntelemaan itseäni paremmin ja olemaan itseäni kohtaan pehmeämpi. Olen myös löytänyt uudella tasolla merkityksiä siitä, mitä kaikkea voi tarkoittaa liikunnan mielialaa kohentava vaikutus. Aiemmin se oli ennenkaikkea sitä tunnetta, mikä kropan valtaa kaikkensa antaneen hikisen ähellyksen jälkeen. Silloin itse liikuntasuoritus on ollut väylä sen jälkeiseen hyvänolontunteeseen. Nyt pystyn entistä intensiivisemmin nauttimaan itse liikuntahetkestä.

Olen aina ollut aika notkea ja tykännyt venyttelystä ja venytteleminen on ollut nyt raskausaikanakin minulle tärkeää. Tunnen itseni helposti hyvin tukkoiseksi, jos en venyttele. Venytellessäkin on pitänyt opetella vartalostani uusia ulottuvuuksia ja antaa rajoituksilleni myönnytyksiä. Sekä hakea asentoja uudella tavalla, varoen. Sekä yllättyä siitä, miten omat varpaat pikkuhiljaa kaikkoavat jonnekin saavuttamattomiin vatsan taakse.

Raskausajan liikunta on kaikenkaikkiaan ollut minulle oivallusten ja uusien näkökulmien aikaa. Olen oppinut sallivammaksi itseäni kohtaan ja todellakin oppinut kuuntelemaan oman kehoni viestejä. Olen oppinut pysähtymään ja hillitsemään ja hakemaan pehmeää asennetta itseäni kohtaan.

Loppusyksyksi tein vielä yhden asian, jota olisin vielä vuosi sitten kauhulla kammonnut. Ilmoittauduin äitiysjoogaan. Minä, äitiysjoogassa. Enpä olisi uskonut.

perjantai 23. elokuuta 2013

Elämäni ilo

Olen saanut osaksi elämääni muutamia erityisen tärkeitä ihmisiä ja heidän perheeseensä kuuluu noin 6-vuotias tyttö. Tämä tyttö on ollut elämäni ilo syntymästään asti, oikeastaan jo ennen sitä ja nyt hän vuorostaan iloitsee siitä, että minun vatsassani kasvaa vauva.

Vietin kesäloman loppua tytön seurassa. Hän suukotteli ja silitteli vatsaani kovasti. Joka aamu ja ilta ja aina sopivan hetken tullen. Kadulla kävellessä pysähtyi taputtelemaan. Painoi pehmeän poskensa vasten vatsaani ja kuunteli, mitä S hänelle sanoo. Kuiskutteli, ettei S:n tarvitse pelätä mitään. Yritti kovasti, mutta malttamattomasti tunnustella pienen möyrimistä ja potkimista vatsanpeitteiden läpi.

Minut on siis hukutettu hellyyteen ja huomioon viime viikkoina. Olen todella onnellinen, että saan jakaa tämän hetken elämääni tuollaisen pienen ihmeellisen tytön kanssa. Hänen tapansa suhtautua on niin mutkaton ja vilpitön. Hän on lapsi ja iloitsee kuin lapsi. Ja samalla hän opettaa minulle paljon enemmän elämästä kuin voin itsekään edes aavistaa.

Pahimpina hetkinä olen saanut korvaamatonta voimaa siitä, että elämääni kuuluu hänen perheensä kaltainen perhe. Nyt hyvinä hetkinä oma iloni moninkertaistuu, kun saan jakaa sen rakkaiden kanssa. Kun pieni rakas tyttö kiertää kätensä ympärilleni ja hihittää minun olevan jo niin pullea, ettei hän yllä kohta kunnolla edes halaamaan, on elämä taas yhtä täydellistä hetkeä täydempää. Kun hän ihmisiä vilisevällä kadulla nostaa varoittamatta paidanhelmaani tarkistaakseen, onko S kasvanut sitten äskeisen aamiaisen, en voi kuin nauraa ääneen.

torstai 15. elokuuta 2013

Todellisempaa

Meidän pienellä on ollut rakenneultrasta asti nimi, jolla häntä kutsumme. En tiedä, jääkö se nimi lopulliseksi, vai vaihtuuko vielä, mutta nyt hän on pikku S meidän arjessamme.

Minun vatsassani on pieni ihminen, jolla on oma nimi ja joka potkii ja mönkii paljon. Hänellä on oma hylly vaatekaapissani ja siellä on muutama pikkuinen vaate. Sohvamme reunalla retkottaa virkattu vauvanpeitto. Sen peiton tein monta vuotta sitten mieheni siskon vauvan nimiäislahjaksi. Virkkasin valkoista ja keltaista ja ruskeaa villaa ja solmin lankojen väliin hiljaisia toiveita omasta pienestä. Toivoin jo silloin niin kovasti, että saisin jonain päivänä tehdä peiton omalleni.

Nyt se peitto odottaa sohvalla meidän pientä. Pestynä, hohtavan valkeana. Lämpöisenä, pörröisenä. Kun katselen sitä, muistan joka kerta, miten kovasti olenkaan toivonut ja miten onnekas olen nyt.

Meidän arkeemme kuuluu nyt kasvava vatsa, jota ihmettelen joka päivä. Minusta se on aivan ihana.

Päivä päivältä kaikki on todellisempaa. Meille odotetaan ihan oikeasti vauvaa.

perjantai 9. elokuuta 2013

Sukupuoli

Rakenneultrassa tosiaan meidän pieni piilotteli kasvojaan, mutta tasapainon nimissä levitteli jalkojaan. Ultraaja toki muistutti, että sadan prosentin varmuutta sukupuolesta ei saa kuin kromosomeista, mutta meidän vauvan kohdalla hän uskalsi tehdä hyvin vahvan veikkauksen, koska näki niin suoraan ja hyvin monesta eri kuvakulmasta pienen jalkojen väliin. Tiedän myös, että siellä missä minä käyn ultrassa, on erittäin kokenut ja ammattitaitoinen henkilökunta.

Hän kertoi nauraen meille, että "mikäli pikkuinen ei ole teipannut pippeliään piiloon, niin kyllä täällä pieni prinsessa majailee".

Pieni tyttö. Minusta tulee pienen tytön äiti. Minä olen jo pienen tytön äiti.

En ole ollut ikinä kovin innoissani vauvojen vaatteiden sukupuolikoodaamisesta värien avulla. Mutta jokin myrsky pääni läpi pyörähti, kun ajattelin pientä tyttöä. Minun oli pakko hankkia jotain oikein perinteisen tyttömäisen vaaleanpunaista. Ihan pakko.

Pieni poika olisi aivan yhtä tervetullut. Aivan yhtä. Ja olisin hänestäkin aivan yhtä onnellinen. Mutta silti minun on pakko myöntää, että menin onnesta sekaisin. Pieni tyttö. Meidän perhe. Minä, ihana mieheni ja pieni tyttö.

torstai 8. elokuuta 2013

Mitä jos?

Maaliskuussa kohtuuni siirrettiin kaksi alkiota. IVF:ssä hedelmöitetyt, jakautumaan lähteneet alkiot pakastettiin syksyllä kolmena kahden alkion pakettina. Kuulin tästä vasta silloin, kun pakastetun alkion siirtäminen vihdoin keväällä muuttui oikeasti ajankohtaiseksi. Kuvittelin alkioiden olevan säilytyksessä yksittäin. Lääkäri suositteli joka tapauksessa vain yhden alkion siirtoa - siinäkin tapauksessa, mikäli sulatuksesta molemmat hengissä selviäisivät.

En voinut hyväksyä sitä. En vain voinut.

Silloin tällöin mieleeni on pulpahtanut kysymys, jonka yritän vaientaa. Kysymys siitä, kumpi alkio tämä nyt kantamani lapsi on. Siirretyt alkiot olivat siirron hetkellä 8-soluinen ja 10-soluinen. Kumpi jäi henkiin? Kumman lääkäri olisi valinnut siirtoon, mikäli olisin suostunut vain yhden alkion siirtämiseen? Oliko tämä lapseni se lääketieteelliseltä kannalta katsottuna parempi yksilö, vai kenties se, joka olisi huonompana heivattu roskakoriin?

Inhottavia kysymyksiä. En haluaisi ajatella näitä. Ja jälkiviisastelu on usein täysin turhaa. Mutta tämä vaivaa minua. Mitä jos olisin päättänyt toisin? Mitä jos olisi valittu väärin?

Mitä jos?

lauantai 3. elokuuta 2013

Lapsettomasta odottajaksi

Niin ihanaa kuin tämä kaikki onkin, niin erityisesti yksi asia on viime aikoina kalvanut mieltäni. Tietoisuus siitä, miten kaikkien tahaton lapsettomuus ei pääty näin. Miten osa meistä jää katselemaan, miten minä ja muut lopulta onnistuneet onnekkaat siirrymme sinne, minne olemme kurkotelleet niin kauan. Miten minä ja muut onnekkaat muutumme lapsettomista odottajiksi, mutta kaikki eivät saa kokea sitä, ei mitenkään eikä milloinkaan.

Haluaisin pystyä kiskomaan jokaisen heistä mukanani. Soisin jokaiselle sen ihmeen, jonka itse elämältä sain. Minä olen saanut etuoikeuden kokea juuri niitä asioita, joista aiemmin pala kurkussa haaveilin. Ja niin monta ihmeellistä hetkeä vielä edessäpäin, sellaisiakin, joista en osaa edes haaveillakaan. Minä olen nyt siirtynyt lapsettomasta odottajaksi ja vaikka en ikinä unohtaisi yhdenkään synkän tunteen ja mietteen sydäntä viiltävää terävyyttä, en enää koskaan ole sillä tavalla lapseton kuin ennen olin. Olen saanut jo tuntea sen, miten vauva potkii. Olen saanut laskea päiviä edestakaisin laskettuun aikaan, alkionsiirtoon, äitiyslomaan, uusiin jouluihin ja tuleviin vuosiin. Ja paljon muuta, jo nyt.

Olen kuullut monesti, miten minä ansaitsen tämän, miten juuri minä ansaitsen olla raskaana. Enpä tiedä. Niin ansaitsisi moni muukin, ihan yhtä paljon ansaitsisi. En oikein edes osaa sanoa sitä heille, vaikka haluaisin kovasti. Pelkään, että loukkaisin. Itse loukkaannuin niin helposti, niin monesta. Helppo minun on nyt mahani takaa hymistellä. Vaikka kuinka haluan ja toivon ja tahdon, tänne en voi ketään toista auttaa.

Miten juuri minä päädyin lapsettomasta odottajaksi, en tiedä. Sen kuitenkin muistan, miten pelkäsin, että minä en koskaan. Raskaus on ihme, niin minä ajattelen. Kiitollisuuttani siitä en pysty liikaa korostamaan.

torstai 1. elokuuta 2013

Potkuttelua

Vauva potkuttelee silloin, kun minä pötköttelen. Tänä aamuna kävin syötyäni hetkeksi maate odottelemaan, tuntuisiko kohta jo tutuksi tulleita pieniä muksauksia. Hetken mielijohteesta nykäisin paitani helman ylöspäin ja katselin mahaani. Silloin yllätyin.

Liike näkyy jo päällepäin. En tiennyt, luulin, että toistaiseksi vain minä voin aistia vauvan möyrinnän. Mutta omin silmin tuijotin, miten tumpsauksen tahtiin navanalusta kohoili, täysin tahdostani riippumatta.

Se oli veikeä tunne.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Rakenneultra

Rakenneultra on nyt takana. Vauvan potkut tuntuvat selvästi. Pahin pahoinvointi on pysynyt sairaalareissun jälkeen poissa, pieniä oksetuksia ei edes riesaksi huomaa. Jossain vaiheessa minua piinannutta selkäsärkyäkään en ole enää edes muistanut koskaan olleenkaan. Kaikki on nyt käsittämättömän hyvin.

Rakenneultrassa oli mielenkiintoista seurata ja kuunnella perinpohjaista rakenteiden tarkkailua. Kaikki oli juuri niin kuin pitääkin ja vauvan mitat vastasivat sopusuhtaisesti viikkoja. Pieni köllötteli pää alaspäin, naama selkärankaani kohti, joten kasvojen kuvaaminen oli hieman haastavaa, vaikka mukava ultraaja yritti jopa erikseen vartavasten ottaa meille kolmiulotteisen potretin pikkuisen kasvonpiirteistä. Mutta niitä me kyllä ehdimme vielä varmasti tuijottaa ja ihailla ja piirtää eteemme loputtomasti.

Jos pientä pystynenäänsä piilottelikin, sukupuolensa suhteen ei meidän vauva ollut kovin kaino. Levitteli jalkojaan ja tarjosi kyllä niin suoran näkymän haaroväliinsä, ettei suoremmasta väliä. Hyvin vahva lupaus siis saatiin meidän pikkuisen sukupuolesta. Minä olin etukäteen sitä mieltä, että on tässä matkan varrelle sen verran ehtinyt jännitystä karttua, että sukupuolta en välittäisi enää jännitellä, jos toisenlainen mahdollisuus tarjotaan. Mies ei olisi välttämättä halunnut tietää, mutta ei hän ollut toisaalta vastaankaan. Joten minun toiveideni mukaan mentiin tässä asiassa. Kyllä minä sen varmasti tännekin vielä paljastan, mutta en ihan vielä. Saa heittää arvauksen, jos huvittaa.

Juuri tälläkin hetkellä meidän pieni koputtelee alavatsaani. Kuin kertoakseen, että siellä hän on. Jo nyt niin iso osa meidän elämäämme. Ja minä saan olla juuri hänen äitinsä.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Puoliväli

Raskauteni on tänään puolivälissä. Aika on kulunut suhteellisen äkkiä. Joka päivä raskaus pyörii mielessä. Siitä huolimatta emme ole vielä alkaneet varustautua uuden perheenjäsenemme vastaanottamisen materiaaliseen puoleen sen kummoisemmin. Olen ostanut kirpputorilta vähän vaatteita sekä neulonut jotain itse. Olemme miettineet, mihin pienessä asunnossamme saisimme sullottua pinnasängyn ja mitä muita huonekalujen uudelleenjärjestelyitä meidän kannattaisi tehdä. Vaunuja olen tutkinut ja tiedän suunnilleen, mitä haluaisin. Mutta aikaa meillä on vielä. Aikaa haaveilla ja suunnitella.

Päätin uskaltautua puolivälin kunniaksi laittamaan tänne vielä yhden kuvan. Tänä aamuna otettu, raskausviikkoja kasassa 20+0. Ei vielä mikään suuren suuri, mutta meille sitäkin tärkeämpi.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Älä stressaa

Avoimen lapsettomuuteni aikana olen törmännyt monenlaisiin, toki aina hyvää tarkoittaviin neuvoihin ja kannustuksiin. Aika harvoin ne toimivat siten, miten on vilpittömästi aiottu. Ennemminkin ne ovat saaneet minut vaikenemaan ja pakenemaan omiin ajatuksiini. Silti sydämessäni arvostan sitä, miten ihmiset haluavat ilmaista myötätuntoaan ja tukeaan, vaikka kömpelöstikin ja vaikka he sanoillaan saattavat tahtomattaan satuttaa vain lisää.

Yksi yleisimmistä kannustimista, joita tahattomasti lapseton saa kuulla lienee kaikkien tuntema tarina siitä yhdestä pariskunnasta, joka yritti lasta monta vuotta, mutta sitten he lopettivatkin stressaamisen ja - hupsista keikkaa - olivat käden käänteessä raskaana. Älä stressaa, siinä avain onneen.

Minä haluan kertoa toisenlaisen tarinan. Sitä saa vapaasti käyttää, kertoa eteenpäin tarinaa Ainusta, joka stressasi, mutta tuli silti lopulta raskaaksi. Miten kaikesta elämään liittyvästä stressistä huolimatta on aivan mahdollista, että se voi onnistua.

Keväällä minun täytyi työskennellä neljän kuukauden aikana viidessä eri työpaikassa. Aina eri ihmiset, eri käytännöt, eri kuviot, eri ympäristöt. Aina sopeutuminen siihen, keitä ympärillä olevat ihmiset ovat, miten he minuun suhtautuvat, minkälaisia asioita oma työnkuva oikein pitääkään sisällään, mitenpäin täytyy missäkin olla. Jatkuva uuteen opettelemisen stressi ja aina, kun aloin tuntea oloni pikkuisen kotoisammaksi ja mukavammaksi, tuli aika siirtyä uuteen paikkaan. Ja sama rumba alusta. Stressaavaa siis.

Jouduin muun muassa yhdessä vaiheessa työskentelemään päivittäin sekä keskenmenon juuri kokeneiden että raskauden keskeyttämiseen päätyneiden kanssa. Erilaisten raskausvaivojen kanssa. Nämä teemat eivät antaneet minun hetkeksikään unohtaa sitä, missä oman elämäni solmut ja kipupisteet sijaitsivat. Stressaavaa siis.

Aloin epäillä jo koko uravalintaani. Lapseton kätilö, se oli aluksi tuntunut itsestäänselvältä ratkaisulta, mutta pikkuhiljaa tunsin ahdistuksen kasvavan. Vuodesta toiseen raskauksia ja syntymiä ja vauvoja. Muille, ei minulle. Ei hetkenkään rauhaa. Stressaavaa siis.

Opinnoissani minulle pääsi kasautumaan kirjallisia tehtäviä. Siinä ne olivat, edessäni ja takanani ja vaativat huomiota ja keskittymistä ja lukemista ja kirjoittamista. Ja koko ajan minusta tuntui siltä, että pääni räjähtää, enkä selviä ajoissa mistään. Että en saa tehtyä lopulta yhtään mitään ja epäonnistun tässäkin, tälläkin kertaa. Stressaavaa siis.

Alkionsiirtoon liittyvä aikataulutus meni kerta toisensa jälkeen eri syistä mönkään. Milloin oli itsenäisyyspäivää, milloin joulua, milloin ovulaatio jäikin tulematta. Kuukausi toisensa perään ei mikään näyttänyt loksahtavan edes vahingossa kohdalleen. Aloin olla epätoivoinen ikuiselta tuntuvaan odottamiseen ja aina uuden pettymyksen vastaanottamiseen. Odotukseni hoitoja kohtaan olivat nollassa ja välillä jopa toivoin vain, että kaikki olisi jo ohi. Että pääsisin irti tästä helvetistä ja voisin alkaa rakentaa elämääni uusista palasista. Stressaavaa siis.

Kaiken tämän keskellä rakkaan läheiseni kunto romahti yhtäkkiä. Hän teki pari viikkoa kivuliasta kuolemaa, kunnes nukkui pois. Samana päivänä, kun sain tiedon hänen kuolemastaan, tein elämäni ensimmäisen hailean positiivista lupailevan raskaustestin.

Kaiken tämän keskellä tulin raskaaksi.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Aamutuimaan

Heräsin aamutuimaan outoon tunteeseen. Kyllä, tietenkin minulla oli pissahätä, niin on joka aamu. Kyllä, tottakai minua janotti, niin janottaa joka aamu. Kyllä, olin nälkäinen, niin olen aina herätessäni. Mutta lisäksi oli jotain muutakin.

Joku koputteli vatsaani. Sisältäpäin. Tömpsäys toisensa perään kohti napaani. Ei mitään kuplintaa tai epämääräistä hivelyä. Ei epäilyksen sijaakaan. Kunnon potkuja, niin napakoita, että ne saivat minut havahtumaan hereille.

Ne olivat ensimmäiset selvät potkut, joita ei tarvinnut arvailla eikä kuulostella. Ja niitä tuli monta.

Jäin sänkyyn makaamaan hipihiljaa. Hivutin käteni vatsalleni ja tunsin hänet jokaisella aistillani. Mieheni nukkui sikeästi vierelläni ja minä hymyilin vain ja olin olemassa. Kaikki mennyt tuska oli hetkeksi poispyyhkäisty. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin me kolme. Siinä hetkessä oli kaikki, mistä täydellinen onni on rakennettu. Siinä hetkessä minä sain olla täydellisen onnellinen.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Meidän laulumme

Olen laulanut erityisesti tätä laulua pikkuiselle meidän ollessamme kahdestaan.


Ihmeekseni en ole ollut raskausaikana mitenkään erityisen herkkämielinen. Mutta tämä on saanut kyyneleet kihoamaan silmiini. Olen halunnut laulaa tätä suoraan lapselleni, suoraan rakkaalleni. Samalla olen elänyt läpi niitä tunteita, joissa rämmin kaivatessani välillä epätoivoisesti omaa lastani. Välillä todellakin tuntui, että unohdin, miten helppoa on puhua ja laulaa.

Välillä se puolestaan iskee salaman lailla läpi tajuntani. Meille on tulossa lapsi. Ihan oikeasti. Meidän lapsemme on jo luonamme. Voin laskea käteni vatsalleni ja laulaa hänelle, voin kertoa, kuinka paljon häntä olen rakastanut ja kuinka paljon vielä tulenkaan rakastamaan.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Osastolla

Olen viime päivinä voinut todellakin pahoin. Koko raskausajan kestänyt pahoinvointi jatkuu yhä, mutta nyt se tuntui riistäytyvän täysin käsistä. Lisäksi pääni on ollut kauhean kipeä, yötä päivää. Olen kuluneella viikolla oksennellut aamusta iltaan ja öisin samalla itkeskellen räjähtämispisteessä olevaa päätäni.

Torstaina mitta tuli täyteen ja soitin neuvolaan. Sain puhelimessa myötätuntoa ja sympatiaa ja vilpittömän halun löytää ratkaisu pahaan olooni. Minut laitettiin synnytysvastaanotolle ja sieltä päädyin nesteytettäväksi osastolle.

Aamulla heräsin uutena ihmisenä. Poissa oli viiltävä särky, eikä minua edes yökkäyttänyt lainkaan. Tunne oli sanoinkuvaamattoman kepeä.

Hyvältä tuntui myös se, että eilen pääsin kurkkaamaan vähän vauvaa samalla kun minut tutkittiin. Vauva oli todella vilkas, ei pysynyt paikallaan hetkeäkään. Polski siellä hyvässä lapsivesimäärässä. Hänellä on kaikki hyvin ja hän kasvaa mainiosti huteravointisesta äidistään huolimatta.

Oli myös mukavaa törmätä sairaalassa niin ystävällisiin hoitajiin ja lääkäreihin. Sairaalat eivät ole minulle mitään unelmapaikkoja, vaikka sellaiseen lopulta tulen varmasti töihinkin päätymään. Illalla harmitti hetken, kun lääkäri ei lähettänytkään minua kotiin vaan osastolle, mutta oikea ratkaisuhan se oli. Ja hyvä, että minua oikeasti hoidettiin, eikä taputettu vain päähän ja sanottu, että joskus raskaanaolemiseen kuuluu myös pahoinvointisuus.

Nyt olen kotona ja huokaisen. Olo on parempi ja mieli kevyt siltä osin, että tiedän vauvallani olevan kaikki kunnossa. Tuntui myös mukavalta puhua kätilön kanssa muutama sana lapsettomuustaustastani. Siitä, miten älyttömän onnelliseksi tunnen itseni koko ajan. Miten näiden menneiden vuosien jälkeen elän vihdoin nyt todella vain tätä hetkeä, joka minulla käsissäni on. Se tunne, etten enää hengästyneenä, pala kurkussani juokse kohti jotain saavuttamatonta, on vapauttava. Tippaletku kädessäni tunsin, ettei minulla saati lapsellani ole mitään hätää.

Rentouttavaa. En enää pelkää tätä hetkeä enkä huomistakaan. En enää.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Vatsantaputtelua

Kävin lastentarvikekaupassa tiirailemassa vaunuja. Ystävällinen myyjä esitteli pyytämäni vaunut minulle perinpohjaisesti, vaikka heti ensitöikseni ilmoitinkin, että tulin nyt aluksi vielä vain katsomaan ja kartoittamaan vähän tätä vaunumaailmaa.

Oli outo olo. Lapsettomuushaavojeni kipu on kuorrutettu onnella, mutta siellä alla ne jossain ovat vasta parantumassa. Koko ajan teki mieli sanoa, että tämä on sitten vuosikausia odotettu vauva, eikä vaan sellainen vauva, joita saadaan, kun puolison kanssa päätetään, että nyt olisi hyvä aika. Vaikka miten se mihinkään liittyy? Ei se tee minun raskaudestani yhtään sen merkillisempää tai tärkeämpää. Sitä se on ainoastaan minulle ja miehelleni sekä meidän lähipiirillemme. Vieraille olen vain yksi muiden joukossa ja sillä hyvä.

Vatsaani on taputeltu. Niin moni on tiennyt ainakin jotain siitä, miten kovasti meille on lapsia toivottu. Vilpittömät onnentoivotukset saavat minut häkeltymään. Niin monta kertaa olen jo saanut kuulla, miten toiset ihmiset ovat olleet riemuissaan kuultuaan uutisestamme. Se pistää hiljaiseksi. Ei sitä aina ymmärrä, miten ympärillä, kauempana ja lähempänä, on valtavasti ihmisiä, jotka toivovat puolestamme pelkkää hyvää. Se on koskettavaa ja liikuttavaa. Jokainen heistä saa minun puolestani tarttua mahaani ja taputella sitä. Sellaista hellyyttä olen niin monessa katseessa päässyt viime aikoina läheltä näkemään, että annan kernaasti jokaisen hyväntahtoisen käden lähestyä minua ja minussa kasvavaa pientä.

Minä todellakin olen nyt siinä tilanteessa, että en ainoastaan voi katsella tulevia vaunuja sillä silmällä, vaan minun oikeasti kannattaakin pikkuhiljaa alkaa miettiä, millaisia käytännön järjestelyjä tuleva perheenjäsenemme arkeemme vaatii. Asuntomme ei ole suuri, rahaa turhaan ylimääräiseen ei mielin määrin ole. Lastentarvikekaupassa käyminen oli yksi askel. Elämäni on muuttunut ja se muuttuu koko ajan. Mielessäni myllertää ja kaikki tämä valmistelee minua tulevaan. Istun sohvalla ja taputtelen itse vatsaani. Siellä hän on.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Jotain takaisinkin

Pääsin tapaamaan ystävälleni kesän aikana syntynyttä vauvaa. Hänkin on ivf-ihme, vuosien kaipauksen kohde ja pitkän matkan takaa löydetty onni.

Ensimmäistä kertaa sain pitää sylissäni pikkuista ihmisenalkua ilman sitä mustaa onttoa huminaa, jonka oma lapsettomuusmörkö sisuksiini aiheutti. Pieni oli sylissäni ja tuijotin häntä ja tunsin sisälläni pelkkää keveyttä. Onnea toisten onnesta, iloa hymystä ystävän kasvoilla, riemua siitä, että sain mahdollisuuden tavata juuri tämän uuden ihmisen, jonka toivon kuuluvan jollain tasolla elämääni aina, niin kuin hyvän ystävän lapsi voi kuulua.

Poissa oli kuristava ote kaulalta. Ei tarvinnut nieleskellä terävää möykkyä. Ei ollut sitä tunnetta, että vatsassa on kourallinen röpelöistä särkynyttä lasia. Ei tehnyt mieli juosta kulman taakse haukkomaan henkeä. Ei joutunut taistelemaan silmissä happona kirveleviä kyyneleitä vastaan. Ei jäykkää naamiota kasvoilla, ei nykivää hymyä ja hieman liian nopeaa vakuuttelua vauvan ihanuudesta.

Pala taakkaa on poissa. Se ei tukehduta minua enää. Se on osa minua, mutta se ei liiskaa alleen. Se auttaa näkemään enemmän, eri suunnasta. Sen ansiosta katsoin tänään ystävääni lähempää kuin ilman olisin pystynyt koskaan katsomaan. Pitelin sylissäni pientä ihmettä ja siinä hetkessä me ystävämme kanssa ymmärsimme toistemme ajatuksista kaiken tärkeän. Ilman tahatonta lapsettomuutta olisimme kumpikin toisenlaisia. Se on särkenyt paljon, mutta jotain se antaa myös takaisin. Tänään on kevyt hengittää.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Pieni sydän

Toinen neuvolakäynti on takana. Vierailu oli lyhyt ja ytimekäs, sain kertoa juuri ne asiat, jotka mielessäni pyörivät ja sain vastaukseksi sopivassa määrin myötätuntoa, hymyilyä ja neuvoja. Painoni on noussut pikkuisen, tässä pahoinvointitilanteessa se oli oikein hyvä uutinen, vaikkei nousulla sinänsä vielä juuri väliä olisikaan. Hemoglobiinikin on kerrassaan mallikelpoinen, joten toiveeni siitä, ettei rautalisään tarvitsisi missään vaiheessa suostua, pysyy edelleen yllä.

Olen syönyt ahkerasti pakastimesta viime kesän hurjasta mustikkasadosta edelleen jäljellä olevia supermarjoja ja on mukava ajatella niin, että ehkä juuri niiden ansiosta olen näin verevä ja pahoinvoinnin taustallakin hyvävointinen. Niitä mustikoita poimin edessä ollutta ivf-hoitoa odotellen ja sydän pelosta väristen. En silloin oikein osannut oikeasti kuvitella itseäni raskaanaolevaksi. Ja silloin edessäni oli vielä monta ylä- ja alamäkeä, hurjaa toivetta ja musertavaa takaiskua. Sekä ihmeellinen kevät, joka muutti kaiken lopullisesti.

En minä neuvolaan mennessä ollut tajunnut ajatella ollenkaan sitä, että tästä eteenpäin kuunnellaan sydänääniä. En siis osannut jännittää enkä pelätä ja hymyssäsuin pötköttelin, kun hyväntuulinen terveydenhoitaja pyöritteli kylmää anturia napani alapuolella.

Ja siellä hän oli. Ilmeisesti heilui ja potki vimmatusti, sen verran hassuja tömähdyksiä ja kömähdyksiä vatsastani kuului. Ja taas äiti nauroi ääneen ultra-anturi vatsan päällä pomppien.

Tärkein ääni oli kuitenkin 152 kertaa minuutissa -tahtiin tamppaava pieni sydän. Olen viidennellä kuulla raskaana ja minun pikkuiseni mitä ilmeisimmin kasvaa ja voi hyvin.

Minä olen todellakin viidennellä kuulla raskaana. Ihan uskomatonta.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Niitä näitä

Aika kuluu hiljalleen, omalla painollaan. Joka maanantai ihmettelen, miten uusi raskausviikko taas vaihtuu ja vähä vähältä kaikki tuntuu yhä todellisemmalta ja konkreettisemmalta.

Jollain tasolla minua arastuttaa sanoa ääneen raskauteen liittyviä varjopuolia. Pahoinvointini on kuitenkin edelleen niin voimakasta, että siitä en voi olla mainitsematta, kun vointiani kysellään. Todella harvassa ovat ne vuorokaudet, jolloin en ole oksentanut kertaakaan. Pahoinvoinnin aika ja voimakkuus vaihtelee. Silloin tällöin olen herännyt kesken yöunien oksentamaan, silloin tällöin olen voihkinut pää pöntössä aamusta iltaan. Tällä hetkellä huono olo valtaa lähinnä aamuisin ja se on huomattavasti helpompaa kuin iltapäiväpahoinvointi. Kasvoni ovat höperön punapilkulliset, koska raju yökkääminen katkoo pintaverisuonia naamastani. Tämä ongelma minulla on ollut aina ennenkin voidessani erityisen pahoin. Olen kuitenkin pystynyt syömään ja juomaan riittävästi, painonikin on noussut kilon tai kaksi, eikä kuivuminen onneksi ole uhannut.

Mutta kyllä tämä oksentelukin saa aina viimeistään ohi mentyään hymyilemään. Ja käteni karkailee pyöreälle alavatsalleni tämän tästä.

En ole yrittänyt erityisesti kuulostella, tuntisinkohan jo kenties jotain liikettä. Olen ajatellut, että ei se nyt vielä minulla ensisynnyttäjällä todennäköisesti tunnu ja että ehtiihän sitä sitten vielä vaikka kuinka. Mutta muutama päivä sitten koin yllätyksen. Ne pienten ilmakuplien puhkeamiset, joista olen niin monesti kuullut puhuttavan, mutta joita en ole varsinaisesti pystynyt ymmärtämään. Jotain sellaista minä tunsin. Juuri niin sitä kuvailisin. Enkä ole ikinä ennen tuntenut sellaista.

Olen myös alkanut yksin kotona ollessani laulaa pienelle. Ehkä kropan resonointi tuntuu lapsiveden keskellekin. Ja vaikkei tuntuisikaan, se saa minut tuntemaan syvää onnellisuutta. Jonkunlaisia alkuvaiheen vuorovaikutushetkiä oman lapseni kanssa. Hetkiä, jotka minä, äiti saan jakaa lapseni kanssa. Ja taas kerran kiitollisuuden aalto vyöryy sydämeni läpi. Olen uskomattoman onnellinen.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Säikähdys

Toissa viikolla pelästyin aivan kauheasti. Minulla oli ollut parin viikon ajan välillä aika rajua ihottumaa, jota en kuitenkaan ollut osannut sen kummemmin pelätä. Lopulta tuskastuin jatkuvaan kutinaan ja raapimiseen siinä määrin, että käväisin näyttämässä ihoani terveydenhoitajalle, ihan vain hoito-ohjeiden toivossa.

Kaksi hoitajaa päätyi taivastelemaan punaisten läikkien peitossa olevia käsivarsiani ja reisiäni, kunnes toinen heistä sanoi taikasanat: tuo näyttää kyllä parvorokolta.

Siitä alkoi hirmuinen säikähdys. Elämäni ensimmäinen pelko äitinä. Parvorokko ei sinänsä minulle aiheuttaisi yhtään mitään pientä harmia kummempaa. Kutinan ja rumat sääret kestän kyllä. Mutta pikkuolennolle se ei välttämättä ole mikään leikin asia.

Muutaman mutkan kautta päädyin onneksi labraan verikokeisiin. Tuloksia piti odotella viikko ja niidenkin saamiseksi piti roikkua puhelimessa jonottamassa tovi jos toinenkin.

Minulla ei ole parvorokkoa. Se on verikokeiden perusteella sairastettu joskus, mutta ei nyt. Ei tarvitse kantaa huolta. Tämä ei ainakaan aiheuta pienelle mitään vaaraa. Se siitä.

Säikähdys oli inhottavaa. Kaamea pelko siitä,  onko pieni saanut minusta jotain, joka tekee hänelle pahaa. Äidin pelkoa. Kuitenkin niin erilaista kuin se aiempi pakokauhun sekainen pelko siitä, ovatko kaikki lapsettomuushoidot ja siihen liittyvät toiveet vain hukkaan heitettyä aikaa. Se hirveä kauhu, joka joskus saattoi herättää öisin. Sisintä kalvava mykkä, ontto pelko.

Pelko, joka antoi voimaa sille kalsealle muodottomalle möykylle, joka vähä vähältä kuristi kaulaani lujemmin. Joka hetki hetkeltä puristi rintaani tiukemmin. Kasvoton, hengetön pelko.

Se pelko on poissa. Tilalla on jotain muuta, joka ei ole niin mustaa ja pimeää. Enkä enää sano, että joulukuussa minusta tulee äiti. Ei. Minä olen äiti jo nyt. Syntymättömän lapseni äiti.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Pieniä juttuja

Tuntuu uskomattomalta keskustella äitini kanssa vauvasta. Tuntuu ihanalta puhua hänen kanssaan vauvaan liittyvistä pienistä jutuista. Niistä arkisista asioista, joiden pelkäsin olevan lopullisesti suljettuja aiheita minun elämästäni.

Tuntuu, että sydän nyrjähtää sijoiltaan, kun äiti taikoo esiin pikkuisen potkupuvun 70-luvulta. Itsetehdyn, rakkaudella säilytetyn. Vaivihkaa, omien haaveiden höystämänä talletetun.

Tuntuu, että kaikki on juuri nyt niin hyvin kuin voi vain olla. Kaikki on.

Laskettuun aikaan on puoli vuotta. Niin lähellä.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Vaatteita

Tänään tein jotain itselleni tärkeää. Käväisin lähikirpputorilla tavanmukaisella "kunhas kattelen" -kierroksellani. Tavoistani poiketen kuljin kuitenkin tällä kertaa kirpputorin perälle saakka. Siellä ovat vauvojen vaatteet ja varusteet.

Käteeni tarttui kolme uskomattoman kaunista pientä bodya. Kirkkaita värejä, selkeitä kuvioita. Juuri sellaisia, joista minä tykkään. Sellaisia olen joskus aikoja sitten haaveillut vauvalleni hankkivani. Sellaisia en ole enää viime vuosina uskaltanut ajatellakaan.


Siellä ne roikkuivat. Kutsuivat minua. Otin ne hyllystä varoen, sivuilleni vilkuillen. Kävelin kuitenkin vakain askelin kassalle.

Miesmyyjällä oli uskomattoman kiltit silmät. Tunsin omituista ujostelua olemuksessani ojentaessani pienet vaatteet tiskin yli. Koin tarvetta selittää jotain. Selitellä, miksi ihmeessä kaikista ihmisistä juuri minä olen sellaisia ostamassa. Minä, lapseton nainen.

En tietenkään sanonut mitään. Mutta myyjä sanoi. Ihasteli bodyjen iloisia kuvioita, kauniita värejä. Katsoi silmiini ja hymyili.

Minä hymyilin takaisin. Tunsin oloni kiitolliseksi tuota tuntematonta ihmistä kohtaan. Hän sanoi ystävällisen sanan juuri silloin, kun koin olevani haavoittuvainen. Juuri silloin, kun tarvitsin sitä.

Tottakai minä saan ostaa tulevalle pienelle jotain. Vaikka nyt on vielä kovin aikaista, se oli minulle tärkeä tapahtuma. Laitoin vaatteet odottamaan pesua. Sitten ne odottavat, että raivaan vanhoja rytkyjäni pois, teen uudelle tulokkaalle tilaa. Lopulta ne päätyvät omalle hyllylleen, muiden joukkoon.

Mutta vielä ei ole kiire. Nyt en tarvitse enempää. Katselen hiljaa pieniä vaatteita. Jonain päivänä saan pukea ne oman lapseni ylle. Jonain päivänä. Nyt ei ole enää kiire mihinkään.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Ultrassa

Makasin tänään hämmentyneenä ultrauspöydällä. Vaikka tiesin etukäteen, että meillä ultrataan vatsanpeitteiden läpi, tuntui oudolta olla tutkimuspöydällä housut jalassa. Kerrankin. Se oli mukavaa.

Kohta sainkin jo hämmennyksestä toivuttuani nauraa. Siellä meidän pikkuinen makasi ensin kohdun pohjalla ja alkoi sitten pomppia. Ultra-anturi vain hyppeli, kun pieni pomppi ja äitinsä nauroi onnesta hytkyen.

Sitten se veijari näytti meille kieltä.

Yksi kyynel valui poskelleni. En pyyhkinyt sitä pois. Pikkuinen oli juuri sellainen kuin pitääkin. Vähän pitkä viikkoihin nähden, mutta sillä ei ole merkitystä. Vaikka tiesin päällisin puolin, mitä ultrassa odottaa, se oli silti pysäyttävää. Meidän oma pieni rakas elää, kasvaa ja liikkuu minun kohdussani. Päivä päivältä eteenpäin, lähemmäs sitä hetkeä, kun hän on valmis tähän maailmaan. En tiedä, mistä kaukaa hän tuli luoksemme ja miten hän on päätynyt juuri meille. Mutta juuri nyt en piittaa tippaakaan siitä, että häntä on jouduttu odottamaan niin kauan. Sillä ei ole enää merkitystä. Tänään näin hänen potkivan ja heiluttelevan käsiään. Tiedän, että hän on vihdoin päässyt perille.

Meidän lapsemme. Minun rakkaani.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Pieniä ajatuksia

Minun on jostain syystä ollut hirveän vaikea keskustella raskaudestani ääneen mieheni kanssa. Kysyä mieheltäni tavallisia, tulevaan viittaavia kysymyksiä. Kysymyksiä vaikkapa siitä, haluaako hän etukäteen tietää tulokin sukupuolta, tahtooko hän pitää jonkunlaiset nimenantojuhlat tai minkätyyppisiä vähäisiä hankintoja kenties tulevaisuudessa aiomme tehdä vauvaa varten.

Olen pelännyt herättää eloon näitä pieniä ajatuksiani. Olen pelännyt puhaltaa niihin elämää ja päästää vapaaksi toisen korvien kuultaviksi. Ikäänkuin ääneen sanoessani kaikki muuttuisi jotenkin hauraammaksi. Alttiimmaksi kolhuille ja säröille. Olen pelännyt paljastaa, että ajattelen niin kovasti tätä pientä sisälläni kasvavaa ihmettä.

Vaikka se on ihan itsestäänselvää. Että tottakai minä ajattelen. Minä saan ajatella ja minun jopa oletetaan ajattelevan. Sisälläni kasvaa vuosia odotettu lapsi, tietenkin minun ajatukseni kiertävät kehää vain palatakseen häneen. Hänen tulevaisuuteensa. Meidän tulevaisuuteemme. Siihen, että jonain päivänä hän syntyy tähän maailmaan ja meidän täytyy pitää hänestä parasta mahdollista huolta. Me saamme pitää hänestä parasta mahdollista huolta.

Mies osti minulle mekon. Sellaisen, joka menee ylleni nyt ja joka antaa tilaa myös kasvavalle vatsalle. Mekko on ihana. Ja minun vatsani näkyy jo. Kohtuni on hyvin edessä ja se tuntuu vielä nojaavan eteenpäin. Pieni terävä kumpu alavatsallani ei jätä minua rauhaan. Tahdon koskettaa sitä, katsella sitä, korostaa sitä.

Silti pelkään sanoa rakkaimmalleni ääneen pieniä, mutta niin suuria ajatuksiani. Ei minun tarvitsisi pelätä niitä. Eivät ne riko maailmaani. Minun maailmani oli rikki monta vuotta. Nyt se kuitenkin tuntuu vihdoin ehjältä. Ja nämä ajatukseni ovat osa sitä. Osa sitä, että olen kasvamassa äidiksi. Tietenkin se ajatus valtaa mieleni. Ja juuri niin sen kuuluukin tehdä.

perjantai 31. toukokuuta 2013

Hiipivä huoli

Tähän saakka olen ollut peloton. Olen sivuuttanut ympäriltä tulevat vihjailut "alkuraskauden vaaroista" olankohautuksin. En ole nähnyt mitään syytä, miksi nyt pelätä jotain, mihin en itse voi mitenkään vaikuttaa. En itseasiassa edes ymmärrä, miksi ulkopuoliset ylipäätään muistuttavat siitä, että alkuraskaus on raskauden vaarallisinta aikaa. Miksi ihmeessä raskaudestaan onnea hehkuva haluaisi kuulla sellaisia muistutuksia? En ymmärrä. Tiedän todellisuuden varsin hyvin itsekin, muistuttamatta. Ja nyt, kun vuosien odotuksen jälkeen olen vihdoin tässä, olen halunnut keskittyä aidosti nauttimaan näistä hetkistä, kun onnekseni olen siihen näköjään rauhallisin mielin pystynyt.

Viime yönä näin kuitenkin unta. Ehkä se johtui kuumuudesta tai ehkä se johtui ensi viikolla häämöttävästä toisesta ultrauksesta. Joka tapauksessa uneni ei ollut hyvä. Se ei ollut kaunis. Se ei ollut haaveileva. Se oli sellainen uni, josta herätään mykkä kauhun huuto huulilla, tuskanhiki niskassa, silmät auki rävähtäen, sydän pamppaillen. Se oli ihan hirveä painajainen, johon liittyi kuollut vauva.

Nyt tunnen sisälläni huolta. Mitä jos -ajatukset saavuttivat minutkin. Onneksi ultraan ei ole monta päivää. Sydämessä tuntuu joka tapauksessa nyt vähän erilaiselta. Kuiskaan tuulen mukaan hennon toiveen siitä, että kaikki olisi lapsellani hyvin. Enempään en itse nyt pysty.

torstai 30. toukokuuta 2013

Jäästä lämpöön

Miltä tuntuu kohdata vauva, kun itseä jäytää vuosien pelko siitä, että itse ei koskaan saa pidellä sylissä omaansa?

Vauva katselee uteliaana. Silmät eivät kiertele, eivät ujostele, vaan tuijottavat suoraan kohti. Suu sulaa hampaattomaan hymyyn, ventovieraallekin. Olemuksesta huokuu luottamus elämää kohtaan. Luottamus siihen, että tuo toinen tuossa, aivan vieras, tahtoo varmasti pelkkää hyvää. Vauva katselee ja hymyilee, ei, hän nauraa.

Omassa sydämessä jäinen möhkäle. Vaikka kuinka haluaisin yhtyä tuohon nauruun, ottaa osaa hymyyn, en pysty, en varauksetta kokonaan. Jäinen möhkäle tekee suupielistänikin raskaat. Se kääntää hymystä väkinäisen, teennäisen. Sellaisen, joka täytyy pakolla vääntää kasvoille.

Vaikka minä kovasti haluaisin. Haluaisin tarttua tuon vauvan luottamukseen, olla sen arvoinen. Hymyillä, nauraa, puhua lempeästi. Sen sijaan minä vain hymyilen kireästi, katson hieman ohi. Sanat jäävät jonnekin matkan varrelle, ne kuuluvat toisten elämään, ei minun. Minun sisälläni on jäinen möhkäle. Minun suuni ei lepertele vieraille vauvoille. Se jähmettyy oman tuskansa ympärille, sanat eivät tule aidosti sydämestä, vaan ovat onttoja ja vieraita.

Nyt samoja kohtaamisia, vieraita vauvoja hymyilemässä kaupan tiskin takana. Jää sisältäni on poissa. Nyt minua sen sijaan itkettää. Hämilläni pyyhin silmäkulmastani kosteaa pois, en halua, että vieraat ihmiset huomaavat, en halua, että tututkaan. Vauva katselee kohti, niin kuin moni sitä ennen. Suu äänettömässä naurussa hän katselee minua kysyen. Katson takaisin ja ymmärrän taas kerran, että kaikki on niin erilaista. Että jäätävä kipu sisältäni on poissa. Entiseen ei ole paluuta, tulevasta en voi tietää. Mutta sisälläni ei ole enää jäätä, siellä tuikkii lämpö.

Edelleenkään en pysty kiusaantumatta kuuntelemaan, kuinka äidit jauhavat lapsimaailmastaan. Olen niin ulkopuolinen tuosta maailmasta, että en halua siihen edes yrittää. Vastaan kyllä mielelläni kysymyksiin tulevista ultrista ja raskauden kulusta, mutta en osaa olla niin kuin olisin nyt yhtäkkiä vain tavallisesti raskaana. Haluaisin kertoa kaikille, että pyöristyvä vatsani ei ole itsestäänselvyys. Että lapseni on ollut pakastimessa. Että siellä on neljä muutakin. Miten kaksi lensi tähdeksi taivaalle ja olin niin uskomattoman onnekas, että olen nyt tässä. Miten kaikki kävi kuitenkin lopulta jälkeenpäin ajatellen niin helposti ja hyvin.

Miten jokaisen pahoinvointikohtauksen jälkeen tunnen kiitollisuuden pakahduttavan koko mieleni. Miten jää on sulanut sisältäni ja pystyn nyt katsomaan vierasta vauvaa suoraan silmiin ja hymyilemään. Miten kaikki on kääntynyt ylösalaisin, mutta silti vihdoin oikein päin.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Vihreä muovikassi

Avasin tänään vaatekaappini ylähyllyn. En yllä sinne muuten kuin kiipeämällä tuolille.

Kaapin perällä lojui vihreä muovikassi. Sen kassin tungin kaappiin kerran sydän surusta sirpaleina ja vannoin, ettei koskaan enää. Sen kassin sisällä on tyhjiä lääkepakkauksia, ylimääräisiä ruiskuja ja neuloja, vajaita injektiokyniä, apteekin kuitteja. Koeputkihedelmöityksestäni jäänyttä roskaa.

Jostain syystä tungin silloin lääkkeiden pahvipakkauksetkin pussiin. Kaiken, paitsi käytetyt neulat. Ne, jotka käsi täristen olen yksi kerrallaan työntänyt ihoni läpi, suoraan sieluuni saakka. Ne minä purkitin kiltisti ja hävitin pois silmistäni. Mutta vihreän muovikassin piilotin kaappiin ja yritin unohtaa sen kaiken.

Yritin unohtaa kaiken. Silloin olin jo niin lopussa, etten jaksanut odottaa yhtään mitään. Mitään muuta kuin että olisipa tämä kaikki jo ohi.

Nyt minua hävettää. Hävettää se, miten en uskonut. Nyt se tuntuu niin ilmeiseltä. Tottakai sen oli tarkoitus mennä näin. Tottakai kaikki lopulta kääntyi hyväksi.

Ei, se ei ole ilmeistä, se ei ole tottakai. Se on ihme.

Minulle sattui se ihme, että kaikki kääntyi hyväksi. Minulle sattui se ihme, että nyt olen raskaana. Siinä on jo ihmettä kylliksi. Juuri näin on hyvä, juuri nyt. Paitsi vihreä muovikassi vaatekaappini ylähyllyllä. Siitä on päästävä eroon.

Kiipesin tuolille ja jalat meinasivat pettää alta, kun kurottauduin kohti pussia.

Kaiken sen näkeminen nosti pimeyden pintaan. Ne pakkaukset, niiden tuoksu. Se, miltä injektiokynä tuntuu kättäni vasten. Se, miten kynän mittari naksahtelee, kun säädän annosta oikeaan mittaansa. Se, miten lääkeampulla rasahtaa sormieni välissä rikki. Se, miten vedän lääkettä ruiskuun niin kuin monta kertaa aiemminkin, mutta yhtäkkiä käteni lakkaavat toimimasta. Se, miten pelkään punktiota niin, että vapisen. Se, miten kovasti minuun sattuu.

Ja vihdoin kaiken sen jälkeen se hetki, kun ymmärrän, että raskaustestin viiva on ainoa, yksin, kaiken sen jälkeen yksin.

Ei koskaan enää. Niin minä vannoin.

Ja nyt olen tässä. Käsi hakeutuu vatsalle, koskettamaan jotain niin pientä, että se tuntuu pelkältä kuvitelmalta. Mutta se ei ole. Se näkyy jo. Ja se tuntuu.

Se ei ole enää kuvitelmaa. Se on todellinen. Yhtäkkiä vihreä muovikassi on vain yksi osa sitä kaikkea. Sen sisällä on tie tähän hetkeen. Siinä paikassa minä ymmärrän.

Se ei ollutkaan vihollinen. Se oli ystävä.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Uusi alku

Olen aina pitänyt keväästä. Siitä, kun kesä on vasta lupauksena edessäpäin. Siitä, miten saa odottaa päivää, jolloin puiden pullistuvat silmut räjähtävät vaaleanvihreiksi pikkulehdiksi. Siitä, kun kaikki on uutta ja tuoretta, tuoksuvaa ja vehreää.

Tänä keväänä maailmani muuttui. Huhtikuun alkuviikoilla sydämeni jätti pari lyöntiä välistä. Hieroin epäuskoisena silmiäni. Pyörrytti. Itkin ja nauroin ja tärisin. Raskaustestiin ilmestyi vuosien odotuksen jälkeen toinenkin viiva. Maaliskuun lopulla pakastimesta sulatettu ja kohtuuni siirretty alkio oli elossa, kiinni minussa. Kauan kaivattu raskaus oli aluillaan.

Se muutti kaiken. Siitä lähtien olen ollut onnellinen. Pakahduttavan, läkähdyttävän, ylitsepursuavan onnellinen. Vuosien tuska hellitti kuristavan otteensa kaulaltani. Lapsettomuus on kuitenkin iso osa minua, edelleen. En koskaan unohda niitä vuosia, joina se ehti sumentaa tajuntani, ujuttaa lonkeronsa kaikkeen, mitä tein. Niin kauan yritin juosta lapsettomuuttani karkuun, että en missään nimessä voi vain pyyhkäistä noita vuosia pois.

Nyt en enää juokse. Enää ei ole kiire mihinkään. Nyt olen ja ihmettelen sitä todellisuutta, jossa sisälläni kasvaa uusi alku, uusi ihminen. Se on tämä todellisuus. Tämä elämä. Minun elämäni.