Äitiysjoogassa

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa äitiysjoogassa. Olo oli koko ajan jotenkin surrealistinen. Parisenkymmentä enemmän ja vähemmän pyöreämahaista nuorta naista pienessä tilassa avaamassa lantioitaan, venyttelemässä rintalihaksiaan ja rentouttelemassa selkiään. Ja minä mukana, yhtenä joukossa. Minä, yksi heistä.

Vaikka olenkin jo hyvin sinut sen asian kanssa, että olen ihan todellakin raskaana, että lapsettomat vuodet ovat nyt siltä osin takanapäin, silti äitiysjooga oli yllättävän suuri tunne-elämys. Vähän väliä hätkähdin kummastelemaan, että mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä. Kun aluksi ohjaaja halusi tietää, missä vaiheessa kenenkin raskaus on meneillään ja kierroksen jälkeen tajusin, että minun raskauteni on pisimmällä, olin todella hämmentynyt. Ja minä kun niin emmin, että uskaltaako tällaiseen nyt ilmoittautua.

Äitiysjoogaa on olemassa hyvin monenlaista, eihän se mikään tietty jooganmuoto olekaan. Tämä, johon minä satuin päätymään tuntui ainakin ensimmäisen kerran perusteella oikein mukavalle, sellaiselle, jota minä olin hakemassakin. Keskityimme minun mielestäni olennaiseen, eli rentouttaviin ja avaaviin liikkeisiin raskaanaolevan vartalon ehdoilla. Ei synnytyskeskeisyyttä, ei tunnekeskusteluita, ei hengitysharjoituksia. Etenkin muutama aivan taivaalliselta tuntuva rankaa venyttävä liike, joiden seurauksena olen tuntenut ylävartaloni jotenkin auenneen ja hengittämisen helpottuneen. Jo yhden kerran jälkeen. Kohta on toinen kerta, en malttaisi odottaa.

Mutta ne pallomahaiset toiset. Olenko minä todellakin nyt yksi heistä? Minä olen.