tiistai 10. marraskuuta 2015

Neljä pientä ihmettä

Tahattoman lapsettomuuden pitkittyessä ympärilläni alkoi näkyä entistä enemmän raskaana olevia naisia. Ihan ymmärrettävää ja varsin yleistä. Ihmisen huomio kiinnittyy tiettyihin asioihin ympäristössä ja toiset jäävät vähemmälle ja hyvä niin.

Kun itse lopulta pääsin osaksi tuota kaupungilla vaeltelevaa näkyvästi raskaana olevien joukkoa, joka  huokuu jokaisella askelellaan miten kertakaikkiaan raskaana onkaan, tuntui välillä kovin kummalliselta. Tuntui, että minun pitäisi jotenkin saada ilmoitettua jokaiselle vastaantulijalle, että tämä raskaus ei ole sitten mikään perusraskaus. Ei, vaan koeputkihedelmöityksellä alkunsa saanut ihme.

Niin se maailma pyöri oman navan ympärillä.

Nyt, kun tytön kaksivuotissyntymäpäivä alkaa lähestyä, pyöreämahaiset naiset ovat taas alkaneet kummitella minulle. En voi välttyä heiltä kaupungilla. Toki myös liikun paikoissa, joissa heihin törmäämisensä on tavanomaistakin yleisempää. Paikoissa, joissa on lapseni ikäluokkaa olevia lapsia on myös todennäköisesti heidän äitejään ja nämä äidit alkavat olla potentiaalisessa sisaruksentekovaiheessa. Käymme tytön kanssa muskarissa, jossa on lisäkseni kolme äitiä ja kaksi isää lapsineen. Noista toisista vanhemmista on syksyn aikana jokainen äiti synnyttänyt. Ensin istunut maha pystyssä leikkimässä ja laulamassa ja tanssimassa niinkuin ei mitään ja sitten kadonnut synnyttämään palatakseen kohta takaisin niinkuin se olisi maailman arkipäiväisin asia.

Että ensin syntyy yksi lapsi ja sitten sille syntyy sisarus.

Sisarus. Minulla on niitä kaksi. Se tuntuu minusta hyvältä. Tuntui hyvältä kasvaa kahden sisaruksen kanssa. Tuntuu hyvältä ajatella, että siellä he nytkin ovat, jossain. Minun kaksi sisarustani.

Niin. Sisarus. Ensimmäinenkin oli niin valtava ihme. Olen siitä kiitollinen, loputtoman kiitollinen. Silti tunnen, että minulla on aivan yhtäläinen oikeus kuin kellä tahansa muullakin toiveeseen. Että toinen lapsi. Kolmaskin.

Perhesuunnittelu on sana, jota vihaan. Ja lapsiluku. Ihan hirveitä sanoja. En käytä niitä puheessani ja nytkin ne täytyi sylkäistä ulos. En suunnittele perhettäni. En. Minä haaveilen, minä toivon. Ihan hiljaa vielä, mutta jonain päivänä vielä sanon sen ääneen. Uskallan sanoa, että toivon taas.

Meillä on pakkasessa kaksi paria alkioita. Neljä pientä ihmettä. Kaksi mahdollisuutta. Juuri nyt se tuntuu valtavalta aarteelta.

Se on valtava aarre. Neljä pientä ihmettä. Kaksi mahdollisuutta.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Haaste

Minulle todella tärkeää vertaistukea aikanaan antanut ja yhä vielä korvaamattomia näköaloja niin endometrioosista kärsivän naisen, lapsettomuushoidot kokeneen pariskunnan kuin adoptio-odotusta elävän perheenkin elämään tarjoava ihana Illusia Toiveissa-blogista haastoi minut mukaan Liebster awardiin. Omalta osaltani haasteen kierto päättyy tähän, mutta olen hyvin otettu, että Illusia osoitti kysymyksensä myös minulle ja tahdon niihin nyt vastata.

1. Millaisia kokemuksia sinulla on vertaistuesta? Mitä olet siitä saanut? Onko siitä ollut jotain haittaa?
Olen kirjoittanut lapsettomuusblogia ja tätä nykyistä blogia, jota lapsettomuustausta ohjailee. Olen tavannut ihmisiä, joihin blogimaailmassa olen tutustunut. Olen törmännyt arkielämässäni sattumalta ihmisiin, jotka ovat blogimaailmasta jollain tasolla tuttuja. Olen käynyt Simpukan vertaisryhmäkokouksessa yhden kerran.

Vertaistuki on ollut minulle korvaamatonta. Se, että pystyy puhumaan lapsettomuuteen liittyvistä aiheista ilman, että täytyy alusta alkaen selittää toiselle, mistä puhuu tai ilman, että tarvitsee miettiä, onko minulla oikeutta puhua näin, on ollut helpottavaa. On ollut mukavaa myös ihan vain tutustua ihmisiin, joita en ilman lapsettomuutta olisi koskaan tavannutkaan.

Vertaistuen ongelma lapsettomuudessa on se, että tässä eletään koko ajan yhden sortin jyrkänteellä. Toiset pääsee sieltä reunalta pois, niin myös minä. Suurin osa pääsee. Tavalla tai toisella. Sitten on se vähemmistö, joka jää johonkin. En tiedä yhtään, miltä se tuntuu ja millaista se on ja mihin siinä jäädään, koska itse pääsin pois tulemalla äidiksi.

Toinen ongelma on ollut, että välillä tämä kaikki vertaisuus on imaissut minut mukanaan. Liian syvälle siihen loputtomalta tuntuvaan analyysiin, miten lapsettomuus sattuukaan ja miten se sattuu juuri minuun.

2. Mikä on suurin oivallus, jonka olet saanut lapsettomuustaipaleen aikana?
Että oma onnellisuuteni on pohjimmiltaan kiinni minusta itsestäni. Että elämä ei aina etene reiluuden periaatteiden mukaan, että siitä on kaikki oikeus loukkaantua ja särkyä, mutta lopulta kukaan muu ei voi minua korjata, jos en minä itse siinä edes pikkuisen auta. Lapseni tehtävä ei voi olla korjata minua.

3. Onko lapsettomuus aiheuttanut sinussa yksinäisyyden kokemusta? Millä tavalla olet pystynyt korjaamaan yksinäisyyttäsi?
Kun toiset ihmiset pyörittivät ympärilläni lapsiperhe-elämäänsä, muutuin vähä vähältä myrkylliseksi, itkua nieleskeleväksi tylsimykseksi. Olin jossain vaiheessa koko ajan loukkaantunut jollekin jostakin. Se ei voi tehdä pidemmän päälle ihmiselle kovin hyvää. Välillä oli helpompaa vain sulkea ovet ja ikkunat ja vetäytyä. En tiedä, miten sen olen korjannut. Tietynlaiset yksinäisyyden tunteet, lapsettomuuteen liittyvät, pääsevät valloilleen yhä vieläkin, vaikka aikaa on kulunut ja elämä on muuttunut.
 
4. Onko lapsettomuus aihettanut sinussa yhteenkuuluvuuden kokemusta? Millaisissa tilanteissa olet kokenut yhteenkuuluvuutta?
Kun olen sattumalta tavannut ihmisen, jonka kanssa olemme kuin vahingossa ymmärtäneet, että tuo toinen tuossa tietää.
 
5. Kuinka paljon pohdit lukijoita kirjoittaessasi blogia? Vaikuttaako lukijoiden pohtiminen valintoihisi kirjoittaessasi?
Oikoluen tekstini, en ehkä ilman lukijoita tekisi sitä. Bloginpitoni ei ole nykyään kovin aktiivista enkä tiedä onko tämä nykyinen enää edes erityisen mielenkiintoista lukijoille. Ymmärrän, miksi aiempi blogini oli ja siinä ajattelin lukijoitakin enemmän.
 
6. Millaiseen yhteen sanaan voisit kiteyttää sen, miksi kirjoitat blogia lapsettomuudesta?
Muistaakseni.

7. Mikä on paras lapsettomuutta koskettava teksti, jonka olet ikinä lukenut?
En osaa nimetä yhtä tiettyä, vaikka tätä kohtaa kovasti pohdinkin. Olen lukenut paljon ja tekstien merkityksellisyys vaihtelee kovasti tilanteen mukaan. Ja esimerkiksi jotkin laulut kertovat tietyssä hetkessä suoraan lapsettomuudesta, mutta toisella hetkellä sanat kuullostavatkin korvaani joltain ihan muulta.
 
8. Millaisia vaikutuksia lapsettomuudella on ollut ystävyyssuhteisiisi?
On hetkiä, jolloin olen ollut vetäytyväisempi. Toisaalta olen tullut myös avoimemmaksi, nykyään olen melko peloton, tietyllä tavalla. Olen huomannut, että avoimuus aiheuttaa monesti vastavuoroista avoimuutta. Ja sitä kautta avautuu pääsy lähemmäs toista ihmistä vähän syvemmällä tasolla kuin perussmalltalk-keskusteluina.

Joissakin ystävyyssuhteissa olen saanut osakseni niin varauksetonta empatiaa oltuani itse avoin omasta kipupisteestäni, että ihan häkellyttää. Minulla on muutama uskomattoman hyvä ystävä ja lapsettomuuteni on osaltaan osoittanut minulle, miten merkityksellisiä ihmissuhteita nämä ovatkaan.
 
9. Oletko etsinyt jaksamiseen apua ulkopuolisilta? Millaista apua olet löytänyt ja saanut?
Olen käynyt psykologin kanssa puhelemassa. Koin sen silloin hyväksi avuksi. Se auttoi jäsentämään ajatuksia ja teki todella hyvää, että joku oli hetken vain minua varten ja kuunteli, eikä yrittänytkään antaa perinteisiä kyllä-se-siitä-kunhan-lakkaatte-yrittämästä -vastauksia.
 
10. Mikä on lapsettomuudessa pahinta?
Pelko. Yksinäisyys. Eristäytyminen. Turhat toiveet.
 
11. Mikä on lapsettomuudessa parasta?
Se, miten se kliseisesti teki minusta vahvemman.