Tahattoman lapsettomuuden pitkittyessä ympärilläni alkoi näkyä entistä enemmän raskaana olevia naisia. Ihan ymmärrettävää ja varsin yleistä. Ihmisen huomio kiinnittyy tiettyihin asioihin ympäristössä ja toiset jäävät vähemmälle ja hyvä niin.
Kun itse lopulta pääsin osaksi tuota kaupungilla vaeltelevaa näkyvästi raskaana olevien joukkoa, joka huokuu jokaisella askelellaan miten kertakaikkiaan raskaana onkaan, tuntui välillä kovin kummalliselta. Tuntui, että minun pitäisi jotenkin saada ilmoitettua jokaiselle vastaantulijalle, että tämä raskaus ei ole sitten mikään perusraskaus. Ei, vaan koeputkihedelmöityksellä alkunsa saanut ihme.
Niin se maailma pyöri oman navan ympärillä.
Nyt, kun tytön kaksivuotissyntymäpäivä alkaa lähestyä, pyöreämahaiset naiset ovat taas alkaneet kummitella minulle. En voi välttyä heiltä kaupungilla. Toki myös liikun paikoissa, joissa heihin törmäämisensä on tavanomaistakin yleisempää. Paikoissa, joissa on lapseni ikäluokkaa olevia lapsia on myös todennäköisesti heidän äitejään ja nämä äidit alkavat olla potentiaalisessa sisaruksentekovaiheessa. Käymme tytön kanssa muskarissa, jossa on lisäkseni kolme äitiä ja kaksi isää lapsineen. Noista toisista vanhemmista on syksyn aikana jokainen äiti synnyttänyt. Ensin istunut maha pystyssä leikkimässä ja laulamassa ja tanssimassa niinkuin ei mitään ja sitten kadonnut synnyttämään palatakseen kohta takaisin niinkuin se olisi maailman arkipäiväisin asia.
Että ensin syntyy yksi lapsi ja sitten sille syntyy sisarus.
Sisarus. Minulla on niitä kaksi. Se tuntuu minusta hyvältä. Tuntui hyvältä kasvaa kahden sisaruksen kanssa. Tuntuu hyvältä ajatella, että siellä he nytkin ovat, jossain. Minun kaksi sisarustani.
Niin. Sisarus. Ensimmäinenkin oli niin valtava ihme. Olen siitä kiitollinen, loputtoman kiitollinen. Silti tunnen, että minulla on aivan yhtäläinen oikeus kuin kellä tahansa muullakin toiveeseen. Että toinen lapsi. Kolmaskin.
Perhesuunnittelu on sana, jota vihaan. Ja lapsiluku. Ihan hirveitä sanoja. En käytä niitä puheessani ja nytkin ne täytyi sylkäistä ulos. En suunnittele perhettäni. En. Minä haaveilen, minä toivon. Ihan hiljaa vielä, mutta jonain päivänä vielä sanon sen ääneen. Uskallan sanoa, että toivon taas.
Meillä on pakkasessa kaksi paria alkioita. Neljä pientä ihmettä. Kaksi mahdollisuutta. Juuri nyt se tuntuu valtavalta aarteelta.
Se on valtava aarre. Neljä pientä ihmettä. Kaksi mahdollisuutta.
12 kommenttia:
Ennen kuin minusta tuli äiti, ajattelin, että jos koskaan ikinä saan edes sen yhden lapsen, olen ikuisesti kiitollinen ja en edes kehtaa haluta lisää. Reilun kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen meistä tuli äiti ja isä aivan ihanalle ja niin rakkaalle esikoiselle. Ihmeelle, jota emme enää uskaltaneet edes toivoa. Jo nyt, pojan ollessa reilun puolen vuoden ikäinen, on sisimpääni luikahtanut pieni salainen toive sisaruksesta, että saisimme joskus toisenkin ihanan. Miksei useammankin, se vain tuntuu hyvin epätodennnäköiselle. Kyllä, olen kiitollinen tästä yhdestä, mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei sattuisi jos joutuisimme mahdollisesti kokemaan "uudestaan lapsettomuuden" tuskan. Kun se lapsiluku ei kasvaisi haluista huolimatta. Ja se paine ulkopuolelta kun taas kyseltäisiin, että millonkas tulee seuraava? Ettekö meinaa sisarusta? Olisimme erilainen perhe yksilapsisena monilapsisten perheiden joukossa vaikkakin onnellisia siitä yhdestä ihmeestä. Vaikeita asioita. Ymmärrän tunteesi.
t. Pieta
Muistan miten pelotti lähteä toista ihmettä toivomaan. Toivomaan niin paljon, että asteltiin ihan klinikalle asti. Meillä oli pakastimessa kaksi, jotka jo ennen pakastusta oli lääkäri luokitellut huonolaatuisiksi. Ehkä me siksi lähdettiinkin niin pian taas yrittämään. Ajateltiin, että juostaan tuleen heti eikä hetken päästä. Jostain sain kuitenkin kummallisen rauhan pääni sisälle, kun otettiin se askel kohti siirtoja. Ihmettelin itsekkin sitä rauhaa. Tunnemylläkkä tuli siinä kohtaa, kun testi näytti plussaa ja pakastin oli tyhjä. Se oli sekoitus jotain helpotusta, kauhua, onnea, iloa ja ajatuksia laidasta laitaan. Pikkuhiljaa ymmärsin kuinka onnekkaita oltiin koko lapsettomuuden suhteen oltu, jos niin voi sanoa. Ymmärrys on tietenkin tässä vaan kasvanut kun lapsikin syntyi ja kaikki on mennyt hyvin. Joskus aikoinaan ajattelin, että kolme lasta olisi hyvä. Nyt tuntuu kyllä kovin, että näin on hyvä. Se on mukava tunne! Tavallaan sitä vähän pelkääkin, että jos tulee vielä joskus voimakas tunne ja toive kolmannesta.
Hyvää syntymäpäivää pikkutaaperolle!
Kun lapsi syntyi, saattoi tuntea olevansa normaali - siis ulkopuolisten silmissä. Ympärillä oli muita pienten vauvojen äitejä. Kun lapsi kasvoi, tuntui järkyttävältä tajuta, että muilla äideillä alkoi vatsa kasvaa yksi toisensa jälkeen. Ensimmäisillä ikäeroa tuli alle vuosi. Kun poika täytti kaksi, melkein kaikilla oli jo toinen lapsi tai olivat ainakin raskaana. Katkeruus ja kateus nostivat taas päätään. Olin toki minäkin luvannut olla kiitollinen, jos vain sen yhden lapsen saisin. Meillä jäi pakastimeen esikoisen jälkeen neljä alkiota. Kun esikoinen täytti 2, menimme ensimmäiseen siirtoon. Kahden siirron jälkeen pakastin oli tyhjä ja aloitimme uuden kierroksen. Viides alkionsiirto toi kaivatun lopputuloksen ja 3,5 vuotiaalla isoveljellä on nyt viisiviikkoinen pikkuveli.
Mitä kuuluu Ainu, minne olet kadonnut?! Käyn kuukausittain tsekkaamassa, oletko kirjoitellut kuulumisia. Toivottavasti onnea on ollut matkassa ja olette saaneet kaivatun sisaruksen tyttärellenne! <3
Hei! Mitä kuuluu? Olen seurannut blogiasi alusta saakka. Kuulumisia odottelen :) hyvää syksyä!
Moikka! Minkä ikäinen olit Ainu kun sait esikoisenne? :-) Mietin että milloinhan alkaa osaltani olla jo liian myöhäistä :(. Olen alusta asti seurannut blogiasi, ja nyt hieman kaipaillut jo sua?! :-)
Moikka! Minkä ikäinen olit Ainu kun sait esikoisenne? :-) Mietin että milloinhan alkaa osaltani olla jo liian myöhäistä :(. Olen alusta asti seurannut blogiasi, ja nyt hieman kaipaillut jo sua?! :-)
Onkohan Ainulla joku uusi blogi vai onkohan vaan lopettanut kirjoittelun? Toivottavasti kaikki on hyvin kuitenkin! <3
Ainua kans välillä kaipaillut. Toivotaan että kaikki on hyvin ❤
Hei! Ihana lukea täältä, että olen ollut mielessä. <3 Elämä on elämää iloineen ja suruineen, kaikkein tärkeimmät kuitenkin on ihan hyvin.
Ja vaikka vastaus tuleekin aika myöhään, mutta lapsemme syntyessä olin 31-vuotias. Kohta täytän jo 35.
Tämän blogipäivityksen alku voisi melkein olla minun kirjoittama. Koeputkihedelmöitystä lukuunottamatta. Mutta ei perusraskaus, sopivaan aikaan tilattu, vaan vuosia odotettu, toivottu, ihmeenä kohtuun kasvamaan saatu uusi elämä. Tai perhesuunnittelu, lasten hankkiminen... Ihana lukea, kuinka samanlaisia vesiä joku kulkee. En minä yksin, vaan joku toinenkin. Kun ensimmäinen raskauteni kaksi vuotta sitten päättyi keskenmenoon, olin varma etten koskaan tule äidiksi. Se varmuus minulla oli tosin ollut jo vuosikausia, mutta keskenmeno oli piste i:n päälle. Ja nyt tätä tässä kirjoittaessani, sylissäni nukkuu 2,5 kk:n ikäinen poika, minun lapseni.
Lähetä kommentti