Vuosi

Varmuus siitä, että kaikki menee hyvin. Vaimea pelko, että entä jos ei. Hirveä säikähdys, avuton epätietoisuus. Ikuisuuden kuluttua kuitenkin niin monta vuotta odotettu hetki, jolloin hän parkaisee ensimmäisen kerran.

Juuri sellaista kuin olin kuvitellutkin. Samaan aikaan jotain sellaista, jota ei ikinä osaisi kuvitellakaan.

Tahattomasti lapsettomasta äidiksi.

Vuosi on ollut minulle lempeä. Välillä on ollut vaikeampaa, raskasta, unetonta, epävarmaa, mutta päällimmäisenä tuntuu vilpitön onni. Huonot hetket haalenevat. Hyvissä hetkissä viipyilen.

Vuosi sitten meille syntyi tytär. Vuosien harhailu päättyi kiireelliseen sektioon. Kun pääsin heräämöstä pois aamuyöstä, jäimme lopulta kaksin. Nuuhkin ja tuijotin vauvaa enkä malttanut nukkua. Silloin minä tiesin sen. Kaikki meni hyvin. Ja kaikki menee hyvin.

Lähes vuosi

Tytön syntymästä alkaa olla pian jo vuosi. Kokonainen vuosi. Marraskuun myötä vuoden takaiset muistikuvat alkoivat nousta yhä vahvempina mieleen ja päivittäin koen tunnepuuskauksia muistoina niiltä päiviltä, jolloin laskettu päivä oli jo ohitettu, eikä vauva osoittanut mitään syntymisen merkkejä.

Se tyyni varmuus, että kaikki menee ihan hyvin. Se kamala pelko, kun ymmärsin ettei ehkä menekään. Se suunnaton helpotus, kun terve, parkuva, jättimäisiin peittoihin kääräisty ruttunaama annettiin hetkeksi rintani päälle. Se hetki, kun vastasyntynyt tuotiin lopulta vierelleni tyhjään heräämöön. Se ihmeellinen yö sairaalassa, tutulla osastolla, mutta niin täysin eri roolissa kuin aiemmin. Ei enää lapsettomuuttaan salaa itkeskelevänä kätilöopiskelijana, vaan juuri hetki sitten itse synnyttäneenä, tuoreena äitinä.

Äitinä.

Miten ahnaasti tyttö imi rintaa ja miten kovasti minuun sattui, miten leikkaushaava huusi kipua ja nänni oli tulessa ja se kaikki kipu oli kuitenkin toisarvoista. En malttanut irroittaa tytöstä hetkeksikään. Vain kun oli ihan pakko. Silloinkin tuli heti ikävä.

Hän oli niin kaunis. Niin täydellinen. Niin rakas.

Yhä edelleen koen lapsettomuuden oudon voimakkaana. Vasta nyt todella myös ymmärrän, millaisella voimalla lapsettomuus minua iski. Miten se lamautti minut. Miten pohjattoman surulliseksi muutuin.

Vanhemmuus on vaatinut paljon, myös itseni kanssa. Yön pisimpinä tunteina valvoessani olen käynyt läpi yhä uudelleen niitä tunteita, jotka koin niin sietämättömän kipeinä silloin. Olen myös aktiivisesti yrittänyt välttää sitä, että vaatisin tytärtäni korjaamaan lapsettomuuden aiheuttamaa haavaani. Se ei ole lapsen tehtävä. Se on minun tehtäväni. Olen oppinut jo kääntämään lapsettomuutta vahvuudekseni, löytämään sen kaiken kauheuden mukanaan tuomia voimavaroja. Ymmärtämään itseäni ja sitä, miten lapsettomuuden ansiosta olen onnistunut rakentamaan itseeni aivan erilaista voimaa ja vahvuutta. Kykyä olla myös onnen hetkissä vahvemmin läsnä.

Vuosi sitten tähän aikaan elin elämäni suurinta onnea. Silittelin mahaani, olo oli tukala ja tukalampi. Olin silti niin tyyni, niin onnellinen.

Olen yhä.