Olen muuttanut opintojen perässä vieraaseen kaupunkiin yli kymmenen vuotta sitten. Silloin tunsin täältä vain mieheni, johon olin korviani myöten rakastunut ja jonka vuoksi olisin muuttanut mihin vain.
Olin kuitenkin vuosikausia jotenkin hukassa ja onneton. Syitä on varmasti monia, enkä niitä menneitä halua enää sen tarkemmin ruotia. Mutta nyt, kun mietin aiempaa aikaa, en ymmärrä omaa pahaa oloani. Silloinkin kaikki oli kuitenkin niin hyvin, loppujen lopuksi. Ehkä ne olivat vain kasvukipuja.
Olen kymmenen vuoden aikana kotiutunut tänne. En halua enää pois. Täällä me olemme rakentaneet elämäämme ja tänne meillä on suunnitteilla tulevaisuus pehmoisine pilvilinnoineen ja arkisine rahahuolineen. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Silti sama pieni tunne, joka on ehkä koko elämäni välillä voimakkaampana, välillä hiljaisempana elänyt sisälläni, muistuttelee olemassaolostaan.
Yksinäisyys. Tunnen itseni välillä kovin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Vaikka ympärillä onkin mukavia ihmisiä, silti. Vauvan odotuksen myötä se tunne on levinnyt. Ei täällä asu ketään, kenelle voisin hädän tai riemun tai tylsyyden hetkellä epäröimättä soittaa. Sellaisia ihmisiä on, mutta kaukana, matkan päässä. Vauva potkii, olen onnellinen, haluaisin jakaa jonkun kanssa, mutta istun iltaisin kotona yksin. Vaikka monesti viihdynkin, viihdyn oikein hyvin. Olisi silti joskus niin mukavaa, jos voisi vain soittaa jollekin, piipahtaa iltateelle, käydä ennalta suunnittelemattomalla kävelylenkillä.
Mitä sitten, kun vauva syntyy? En halua jäädä kaksioomme jumiin. Haluan viedä häntä paikkoihin, tutustuttaa ihmisiin, näyttää hänelle elämää. Jakaa arkea. Pelkään, että yksinäisyys leviää. Olen alkanut tutkia sillä silmällä lähiseudun aktiviteetteja vauvaelämää eläville. Mutta en oikein tiedä. Lapsettomuus on yhä niin syvällä sisimmässä, että jotenkin ajatus perhekerhoiluista tuntuu kummalliselta. Vierauden tunne läikähtelee edestakaisin, kun selailen mahdollisia tulevia ihmisten ilmoille johdattelevia harrastuksia. Ja jos johonkin liitetään sana "mamma", nousee karvani heti pystyyn. En minä ole eikä minusta tule mitään mammaa. Ei.
22 kommenttia:
Voi Ainu! Ymmärrän kovin hyvin ajatuksesi. Vaikka meillä ei lapsettomuutta ole vielä kovin kauaa takana, on se jättänyt minuun jo jälkiään. Pelkään, etten saa koskaan omaa lasta ja jos saan, pelkään, etten osaa olla onnellinen, iloinen ja sosiaalinen äiti. Etten osaisi olla 'äitiporukassa'. Etten osaisi pideätellä kiukkua tai kyyneleitä kohdatessani ajattelemattomuutta. Tuttuja tunteita varmasti monelle, joille lapsi ei ole itsestäänselvyys.
Toivottavsti löydät mukavaa seuraa, kun lapsi syntyy.
Rohkeutta perhekerhoihin ja muihinkin aktiviteetteihin. Itse myös lapsettomuustaustalla menin, vaikeaa oli, mutta olen saanut niin paljon :) Vertaistukea löytyy ja lapsettomuudesta kärsiviä onkin yllättävän paljon. Mars mukaan heti kun vaan vauvan kanssa maltat lähteä! Nyt kipuillaan taas kun samaan aikaan vauvan saaneilla on menossa toinen vauvakierron ja itsellä toinen kierros jossain haaveiden tasolla.
itten sit vasta onkin yksin, kun vauva syntyy, mie lähtee takaisin töihin isyyslomalta (jos sellaisen pitää). Siinä varmaan alkaa rapisemaan lapsettomuuden "yli-ihana vauva-asrki" ja ellämä, kun ei saa nutukkuta, ei ole ketään kelle päivällä puhua ja huoli vauvasta. Käyt sata kertaa katsomassa hengittääkö se nyt varmasti, jos sattuu olimaan hiljaa paria minuuttia kauemmin. :D Eikö sitä tarvitse hävetä, jos ei jaksa ja on väsyny, ei lapsettomuudesta kärsineet vanhemmat sen parempia tai jaksavampia ole, tsemppiä!
Suvi, kiitos kun ymmärrät. :) Onneksi näitä ajatuksia ja tunteita ehtii tässä työstämään ja suhtautumaan itseensä siten, että oikeasti on vihdoin tulossa äidiksi. Ja vaikka se lapsettomuus jää varmasti jälkenä ihoon, niin kyllähän ihmisillä kaikki muukin eletty elämä jää, kenellä ne murheet sitten on minkäkinlaisia. Mä uskon siihen, että se tekee elämästäni avarampaa ja rikkaampaa. Kovasti toivon sulle jokatapauksessa tätä samaa onnea kuin mulle kävi.
Tulppaani, rohkeasti sitä vain on lähdettävä ihmisiin tutustumaan, jos yksin ei halua jäädä, niinhän se on. :) Tuo on varmasti kipeä tilanne, kun perheenlisäyksestä haaveilee, mutta taustalla on lapsettomuus kuitenkin. Kunpa selviäisit näiden haaveidesi kanssa entistä helpommalla! <3
Anonyymi, onneksi en ole rakentanut itselleni kuvaa epärealistisesta vauva-arjesta, vaan ymmärrän, että kahden aikuisen perheen muuttuminen lapsiperheeksi ei oikeasti ole pelkkää vaaleanpunaista höttöä. :) Kiitos tsempeistä tulevaan.
Mä olen saanut ihan hirveästi uusia tuttavuuksia yhden vauvafoorumin kautta, ja osaa porukasta tapasin jo raskausaikana. Vauvatreffejä on järjestelty useampaan otteeseen, mutten valitettavasti ole vielä päässyt osallistumaan (alkuun jännitti liikaa ja sittemmin on ollut aikatauluongelmia). Porukassa sattumalta oli useampikin lapsettomuudesta kärsinyt ja koeputkihoidoilla lapsensa saanut :)
Mulla on siis vähän samaa ongelmaa. Muutettiin miehen kanssa viitisen vuotta sitten uudelle paikkakunnalle, josta ei tunnettu ketään. Nyt toki tunnetaan, muttei tässä oikein ole sellaisia tosiystävyyksiä päässyt muodostumaan eikä lähipiirissä ole perheitä, joilla olisi ihan pieniä lapsia.
Mulle nuo foorumituttavuudet on olleet ihan henkireikä. Musta ei ole lähtijäksi mihinkään mammakerhoihin, muskariin tai vauvajumppaan. Kaipaisin sinne jonkun kaverin mukaan, yksinäni en saa aikaiseksi. Elämä tuntuu nyt kyllä täydeltä tällä hetkellä ihan vauvan kanssa kotonakin, mutta tilanne varmasti muuttuu kun se tuosta kasvaa. Äitikaverit ja suunnilleen samanikäinen leikkiseura on siinä vaiheessa varmasti tarpeen.
Hei Ainu!
Olen itse tehnyt juuri saman: muuttanut sokkona mieheni perässä toiseen kaupunkiin kymmenisen vuotta sitten. Olen myös töissä hoitoalalla; paljon työkavereita mutta niitä oikeita ystäviä kesti vuosia löytää. Työ on niin hektistä ja vuorotyön vuoksi osa työkamuista jää vieraammaksi.
Muutimme Helsingistä mieheni kanssa Espooseen ja lapset ovat syntyneet tänne. Tuntui vieraalta.
Menin rohkeasti perhekerhoihin (vaikka tunsin itseni idiootiksi... höh) ja puistoissa reippaasti kaveerasin muiden äitien kanssa. Nyt kun esikoinen on 5-vuotias, ovat osa näistä perheistä tulleet todella tärkeiksi. Lastenhoidon, lasten leikittämisen, puistoilun, hädän hetkellä yms. Nämä tässä lähellä olevat ihmiset ja lapset ovat mudostuneet tukiverkostoksi. Tunnen lasten päiväkotikavereiden äidit ja isät, käydään lastenvaatekutsuilla ja tehdään leikkitreffejä.
Edelleen ihmiset kotipuolessa ovat läheisiä. Eri tavalla kuitenkin. He eivät voi auttaa kun on vesirokko tai avaimet unohtuneet töihin. Kotipuolen rakkaat ihmiset ovat auttamatta arkemme ulkopuolella. He eivät tiedä milloin on liikuntaleikkikoulu ja mistä ulkoleikeistä lapset tykkää tms. Ovat esim lapsille paljon vieraampia vaikka rakkaita ovatkin.
Nämä lähistön ystävät ovat ne, joiden kanssa lähdetään spontaanisti grillaamaan Nuuksioon tai pidetään mölkkykilpailuja lasten kanssa. He ovat osa tätä arkea. Ja heistä on tullut korvaamattomia! Vietetään lasten synttäreitä, kohotetaan malja juhannukselle ja sitä rataa.
Mene siis vain rohkeasti vauvatapaamisiin ja perhekerhoihin. Puistoista ja lähistöltä saatat löytää lapsellesi ja itsellesi kavereita. Ihan oikeita ja tärkeitä. Heidän ansioistaan arkesi tulee olemaan niin paljjon hauskempaa ja helpompaa.
-s-
ps. Juuri viime viikolla itkeä tirautin kaupan pihalla "huonoa äitiyttäni" yhdelle ystävälle. Ihan noin vain ohimennen. Itkin ihan oikeasti.
Hän tietää kaiken arjestamme. Ymmärsi heti mistä on kyse. Helppoa. Helpottavaa. Ja oloni helpottui tietty heti. Hän tuntee mun lapset ja tietää minut. Ei tarvi kertoilla taustoja tms.
Arjen pikku mutkia. Niitä on kiva jakaa.
Jadekivi, jotain tuonsuuntaisia ajatuksia on mullakin ollut. Ja olisikin niin helppo lähteä, jos jonkun tutun kanssa sopisi treffit ja menisi. Mutta onneksi mulla on aikaa vielä sulatella ja suunnitella. Varmasti voisin viihtyä alkuun myös kotona, mutta täällä meillä on kuitenkin aika rajoitetusti tilaa ja virikkeitä, kun ei tää mikään järin suuri kerrostalokoti ole.
S, kiitos tuosta kertomuksestasi. Kyllähän se kannustaa, että täytyy vain mennä ja uskaltaa ja olla avoimin mielin. Oon esimerkiksi hirveästi harmitellut sitä, että lapsuudenkaverini, jonka taustat on lapsitoiveineen hyvin samankaltaiset kuin omani, asuu satojen kilometrien päässä. Ja että meillä tulee olemaan lähes samanikäiset lapset. Ei auta jäädä murehtimaan sitä, mitä ei ole (tuota kaveria naapurissa, se olisi niin kovin hauskaa ja kätevää). Hän on siellä kaukana ja sitä myöten ei aivan helposti arkeen tavoitettavissa, mutta puhelimitse kuitenkin ja se on jo omalta osaltaan todella hienoa se. Nää sanasi rohkaisee näkemään vaivaa. Ehkä löydän läheltä jotain uutta, kunhan vain etsin. Kiitos!
Hei Ainu, en ole tainnut koskaan kommentoida mutta olen hiljaisesti seurannut odotustasi. Onnittelut odotuksesta, on ollut ihanaa seurata matkaasi.
Itsekin meinasin alkuviikosta kirjoittaa yksinäisyydestä, se on ollut nyt täälläkin aika pinnalla. Veit sanat suustani. Minulla on muutama hyvä ystävä samalla paikkakunnalla, mutta tuntuu että heitä ei juurikaan näe nyt kun olen raskaana. Johtuisikohan siitäkin että elämäntilanteet ovat nyt niin erit, en tiedä. Samassa tilanteessa oleva ystäväni ja toinen ystäväni, kenelle voisin aina puhua, ovat niin kovin kaukana. Olen ollut hyvin surullinen tästä tilanteesta viime päivinä, kun ei ole oikein ketään kenelle jakaa asioita.
Onneksi on edes tämä blogimaailma, jossa saa itse jakaa ajatuksiaan ja lukea toisten mietteitä :) vaikka eihän se noita kahvihetkiä ja kävelylenkkejä korvaakaan täysin...
Ehdottomasti mukaan avoimeen päiväkotiin vauvaryhmään tai MLL:n tapaamisiin tms. Kyllä sinne joukkoon uppoaa, uskomatonta kyllä. Joka kerta silti särähtää korvaan, kun joku "aikoo hankkia" sisaruksen tietyssä vaiheessa tai neuvoo säilyttämään äitiyskortin toista raskautta varten tms. Kenellekään en ole kertonut miten poikamme on saanut alkunsa. En edes vauvatreffiporukkamme jäsenille, vaikka olemmekin melko läheisiä. Pelkään saavani sääliä osakseni. Tai muuten vaan oudoksuntaa. Ja pelkään että päivittelevät asiaa eteenpäin selkämme takana.
Hei Johanna ja kiitos onnitteluista! Ja onnittelut sulle myös. Mäkin seurailen sun elämääsi ja todella koskettavaa blogiasi. En muista tarkalleen, milloin sinne ensi kerran päädyin, mutta luin tekstit alusta loppuun ja itkin. Tyttäresi syntymäpäivä sattuu olemaan sama päivä, jolloin täytin kolmekymmentä vuotta.
Tilanteemme on kovin erilaiset, mutta samoja ajatuksia voimme näköjään silti osin käydä läpi. Mä elän sun loppuraskautta mukana ja toivon, että jaksat pelon taakan kanssa vielä jäljellä olevatkin viikot. Mä toivon sun puolestasi ja perheesi puolesta pelkkää parasta. Onneksi tosiaan on tämä blogimaailma, josta voi löytää tukea ja lohtua, erilaisia kohtaloita ja voimaa omaan matkaansa. Sekä jotain helpotusta niihin yksinäisiinkin hetkiin. <3
Annika, pitää kerätä rohkeutta, vielä onneksi on aikaa. :) Mulla on sellainenkin etu tässä puolellani, että matkaa ei tuonne MLL:n tiloihin ole kuin alle kilometri. Senkään ei pitäisi nousta hidastamaan. Nyt jo olen kuullut monesti puhuttavan, miten toinen lapsi tulee sitten yleensä kuitenkin helpommin. Ehkä niin tai ehkä ei, mutta sellaisia ajatuksia ei oikein pysty miettimään (eikä ne mulla ole ajankohtaisiakaan). Ei ne juuri helpota ainakaan. Tuo sisarusten sopiva ikäero -keskustelu särähtää tännekin. Kai se on sitten sitä perhesuunnittelua. Meidän hoitoihin ajautuneiden perhesuunnittelu vain on hieman erilaista.
Kiitos Ainu kannustavista sanoistasi <3
Mä myös Ainu kannustan rohkeasti kaikkeen vauvatoimintaan mukaan :) Täällä päin on paljon ensivauva / esikoisvauva kerhoja ym, missä niitä sisaruksia ei ainakaan heti pyöri mukana. Mulla pojan syntymä oli sellainen ilo ja ihme, että onnistuin hetkeksi painamaan lapsettomuuden piiloon ja olemaan yksi muista. Toki väistämättä kun vauvauinnissa olinkin se ainoa jonka vatsa ei pian alkanut pyöristyä uudelleen, menneisyys otti kiinni. Mutta ehkä siihen mennessä on löytynyt jo niin hyviä ystävyyssuhteita että asioista uskaltaa puhua :) Lapset ovat mahdottoman luonnollinen ja helppo kanava löytää uusia hyviä ystäviä!
Turnip, kiitos kannustuksesta sullekin. :) Saattaa olla myös niin, että liikaa keskittymällä miettimään näitä omia lapsettomuustaustoja syyllistyy samalla siihen, että tekee siitä lapsettomuudesta erikoisemman asian kuin se oikeastaan onkaan. Että painelee laput silmillä, eikä muista tai huomaa, että näitä samoja ajatuksia saattaa olla taustalla muillakin. Kun se ei päällepäin kuitenkaan näy. Pitää yrittää olla rohkea ja avoin katselemaan ympärille, siihen koitan pyrkiä.
Voi, kovin tutulta kuulostaa. Muutin samalla lailla miehen perässä reilu 10 vuotta sitten uudelle paikkakunnalle. Kavereita löytyi opiskelujen myötä, mutta juuri ne tärkeimmät ja läheisimmät jäi vanhaan paikkaan. Ne kenelle voi soittaa 5 minuutin varoitusajalla, kun tarvitsee apua tai tekee mieli piipahtaa kylässä. Toki osa on omaa syytäni, tällä hetkellä meillä on ihan mahtavat, samassa pikkulapsielämäntilanteessa olevat naapurit, mutta oma varautuneisuuteni ja sellainen tietty itse pitää pärjätä asenne estää esim. sen etten pyydä naapuria vaikkapa vahtimaan lapsia hädän hetkellä... Leikkipuistossa ja perhekerhoissa toisten äitien kanssa bondaaminen on pinnallisemmalla tasolla ok, mitään kovin syvällisiä ystävyyssuhteita en niistä odottanutkaan löytäväni. Lähinnä tuntuu, että nämä toiset mutsit on työkavereita, jotka auttavat pitämään omaa päätä kasassa, kun saa kuitenkin juteltua toisten aikuisten kanssa.
Missä päin Suomea asut Ainu?! =)
Itse olen tässä vauva-arjessa kaivannut kovasti omia sukulaisia ja vanhempiani. Jotenkin olisi mukavampi olla heitä lähempänä ja omalta äidiltä saisi apua tarvittaessa. Nyt tosiaan ollaan Aatun kanssa aikalailla päiksemme täällä. Ja vaikka on kavereita ym. mutta jotenkin se ei kuitenkaan ole sama asia kuin oma äiti esimerkiksi.
Mekin saimme lapsen kaukana kummankaan meidän perheistä, ulkomailla. Tukiverkko oli totisesti hyvin hatara. :) Ekaa kertaa elämässäni hakeuduin tietoisesti ihmisten seuraan; siihen asti kaikki ystävyydet olivat syntyneet siinä muun elämän 'ohella'. Ja olenpa iloinen, että päätin olla aktiivinen!
Jos leikkikentillä ja kerhoissa tapasikin jonakin päivänä vain pinnallisia tuttavuuksia, oli sekin jo aika kivaa, että sai rupatella toisen aikuisen kanssa. Totta, että sellaisten pinnallisten tuttavuuksien kanssa jutut pysyy usein lapsissa, mutta toisaalta sekin on aika kivaa, että SAA puhua lapsijuttuja jonkun kanssa. Omat kaverit eivät aina elää samaa elämänvaihetta ja vaikka kuinka on päättänyt, ettei puhu vain lapsijuttuja vauvan syntymästä eteenpäin, sitä usein huomaa tarvetta puhua juuri niistä isoista ja pienistä mullistuksista ja arjen jutuista jonkun kanssa.
Toinen juttu on, että vaikka äitiys ei riitä yhdistäväksi tekijäksi ja ystävyyden perustaksi, se on usein todella hyvä aloituspotku syvempään suhteeseen. Sain yllättävän piankin ystäviä, joiden kanssa jutut siirtyivät nopeasti lapsijutuista muihin asioihin. Mun elämän se kyllä siellä ulkomaan mailla muutti. Miehet teki pitkää työpäivää ja me tavattiin päivisin yhdessä. Autettiin paljon toisiamme ja ystävytyttiin ihan oikeasti.
Ei äidit ole mikään homogeeninen porukka, vaan ihan normaaleja ihmisiä ne on siellä perhekerhoissakin. Joidenkin kanssa tulet paremmin toimeen kuin toisten, jotkut ärsyttää ja joistakin voi tulla jopa ystäviä. Joillakin on varmasti lapsettomuustausta. Ihan niin kuin muussakin elämässä. Mukaan vaan siis!
Anni
mmm. Sama on mielessä pyörinyt. 11 vuotta sitten muutin opintojen perästä pohjanmaalta Helsinkiin ja tänne jäin alkuun työn ja sitten työn ja miehen vuoksi. Kausittain kaipaan lakeuksille, enkä oikeasti tänne koe "kuuluvani" vaikka muuten elo tässä meneekin. Mutta mitä äitiytyminen asialle tekisi? Ettei äiti tai sisko koskaa ole tukena ja apuna - eikä heillekään voi sitä iloa suoda?
Nyt on pakko kommentoida, sattui niin osumaan tämänhetkiseen olotilaan! Asun itse ihan syntymäkaupungissani, mutta mulla ei ole kauheasti lapsellisia ystäviä. Tai sit jos on, niin ne ovat huomattavasti vanhenmpia kuin meidän vauva 2 kk...
En kokenut raskausaikaa niinkään yksinäiseksi, silloinhan pystyi vielä menemään ihan miten halusi lapsettomien kavereiden kanssa, mutta nyt kun vauva on syntynyt, koen ajoittain todella vahvojakin yksinäisyyden tunteita. On jotenkin surullista vaeltaa päämäärättömästi ostoskeskuksessa aikaa tappaen päivästä toiseen samojen äitien kanssa ja tuntea se yksinäisyys, joka meistä huokuu :(
Valitettavasti nämä yksinäisyyden tunteet eivät nouse esiin pelkästään vauvan kanssa kahdestaan ollessa, vaan myös isoissa ryhmissä, joten vauvakerhot ym. ei ole mua varten. Tuntuu jotenkin, että olen lapsen saannin myötä tullut jotenkin valikoivammaksi myös sen suhteen, millaisia ihmisiä lähelleni päästän ja se varmasti erakoittaa minua entisestään...
Mulla on kuitenkin yksi kaveri, jolla on meidän lasta muutamaa kuukautta vanhempi vauva ja hänestä on tullutkin mulle henkireikä! Yhdessä angstataan kaikkia mammakerhoja vastaan ja tuetaan toisiamme. Siispä mun neuvo on yrittää etsiä edes yksi samanhenkinen ihminen, jolla on mielellään samana vuonna syntynyt lapsi. Mistä sen sitten löytää, siihen en osaa oikein vastata. Mun löytyi naapurista :D
-Kaisu
Voi kiitos kaikille kommenteistanne. Laajentaa kummasti omaa perspektiiviä ja auttaa näkemään omaa tilannetta tarkemmin, kun pohtii näitä "ääneen" ja saa kuulla toisten kokemuksia ja näkemyksiä omasta vastaavasta tilanteesta. Se on niin totta, että monesti oma lapsettomuustausta jotenkin sokaisee silmät, eikä sitä aina muista, että ne muut äidit lapsineen ovat omalla tavallaan ihan samanlaisia. Kaikilla on taustallaan omat juttunsa, joillakin lapsettomuus, joillakin joku muu. En mä ole mitenkään erikoisempi. Varmasti vielä rohkaistun. Eikä kaikkien tuttavuuksien tarvitse olla sydänystäviä. Satunnainen kahvi- ja leikkiseura on ihan yhtä arvokasta. Äitiä kaipaan lähemmäs ja kaikkein tärkeintä ystävääni. Mutta se on ihan inhimillistä vain. Ja olen onnekas, että on, keitä kaivata.
Ja niin, mä asun Keski-Suomessa. ;)
Itsekin kärsin lapsettomuudesta ennen kuin sain nyt 1-vuotiaan esikoiseni. Olen edelleen kotona, mutta en ole vieläkään uskaltautunut perhekahvilaan tai avoimeen päiväkotiin, joissa olisi "pakko jutella" muiden kanssa. Pelkään jääväni ulkopuoliseksi keskusteluista.
Sen sijaan erillaiset vauvajumpat (musiikkiliikunta tms. nimellä) on minusta olleet kivoja. Siellä ei välttämättä tarvitse keskustella muiden äitien kanssa, vaan voi keskittyä liikuntaan (Espoossa ainakin oli ihan jumppa naisille, johon vain sai ottaa vauvat mukaan). Kuitenkin, jos sieltä löytyy tyyppi, jonka kanssa kemiat kohtaa, on helppo tutustua.
Hmm. Vauvajumppa voisi olla mukavaa. Juuri tuo vapaamuotoinen "mennään kahville ja jutellaan" -systeemi muaon hirvittänyt, kun olen ehkä kuitenkin luonteeltani ennemminkin ujo kuin sosiaalinen, jos nyt pitää jotenkin määritellä. Mielelläni kuitenkin tutustuisin uusiin ihmisiin. Eihän se helppoa ole. :)
Lähetä kommentti