Sänky

Tänään raskauteni on viikolla 36+0. Tänään raskauteni on täysiaikainen. Tänään laskettuun päivään on tasan neljä viikkoa aikaa. Nyt juuri, tänään ja huomenna, saan elää sitä hetkeä, jolloin odotan esikoistani viimeisilläni raskaana. Ei enää kauan ja hän on täällä. Ja raskaanaoleminen tuntuu yhä vain hyvältä.

Eilen meidän kotona tapahtui jotain minulle hyvin tärkeää. Ystäväperheemme toi lainaan pinnasängyn. Muistan sen hetken, kun pari vuotta sitten ymmärsin tämän ystäväni olevan raskaana. Ymmärsin sen ennen kuin asiasta varsinaisesti edes kuulin. Silloin olin omasta lapsettomuudestani kamalan kipeä. Iloni toisten puolesta ei ollut kovin suurta, oma musta kipu vei liikaa huomiotani. Vaikka toki olin onnellinen toisten onnesta, vahvin tunteeni oli kuitenkin kateus.

Nyt he tarjosivat sänkyä meille, lähes heti kuultuaan raskaudestani ja he kuulivat siitä ensimmäisten joukossa. Eilen he toivat sängyn, auttoivat kokoamaan sen. Olivat vilpittömän iloisia siitä, mihin käyttöön tuo sänky nyt pääsee. Siitä, miten niin kovasti toivottu ja kaivattu lapsi saa nukkumapaikakseen tuon sängyn, meidän kodissamme.

Kaiken sen puuhailun ja onnen keskellä muistin nuo vanhat tunteeni. Myrkytetyt ajatukseni siitä, että meidän olisi pitänyt saada lapsi ensin, ei heidän. Että me ehdittiin toivoa kauemmin. Nyt häpesin niitä ajatuksia jälleen kerran, niinkuin olen hävennyt monesti ennenkin. Häpesin sitä, miten voin päästää edes mieleni lähelle mitään sellaista.

Mutta sitten katsoin itseäni kauempaa. Taas olin antanut lapsettomuuden imaista itseni ja ajatukseni valtaansa. Annoin sen sotkea kauniin hetken. Ne ajatukset ja tunteet, joita silloin ennen koin, ne kuuluivat siihen vaiheeseen elämääni. Ne ovat inhimillisiä ja hyväksyttäviä. Minun täytyy itseni hyväksyä, että tunsin ne silloin. Hyväksyä ja päästää ne menemään.

Eilen taisin vihdoin saada vapauden. Saimme pienen sängyn lainaan ystäviltä. Olimme yhdessä iloisia käsillämme olevasta elämänmuutoksesta. Ystävät tietävät, kuinka kovasti tätä lasta on rakastettu jo kauan ennen hänen syntymäänsä. He tietävät, miten arvostan heidän olemassaoloaan. He ymmärsivät jo silloin ja ymmärtävät yhä. Lapsettomuuttani ja menneitä tunteitani minun ei tarvitse enää pyydellä anteeksi, ei muilta eikä itseltäni. En valinnut sitä itse, siitä vain tuli osa elämääni.

Nyt makuuhuoneemme näyttää toisenlaiselta. Siellä on pieni valkoinen pinnasänky, meidän oman sängyn vieressä. Nyt makuuhuoneessamme näyttää siltä, että kaikki on vihdoin kohdallaan.

Hiivin hiljaa katselemaan rakasta miestäni, joka nukkuu pinnasängyn vieressä. Sydän pakahtuu onnesta ja kiitollisuudesta. Näen jotain niin kaunista, ettei mitkään sanat riitä siitä kertomaan. Onnen kyynel poskellani kertoo ehkä jotain. Se kertoo, millaista on rakastaa niin lujaa, että haluaisi vain pysäyttää ajan ja hengittää. Elää vihdoin juuri tätä hetkeä. Ei edellistä eikä seuraavaa, vaan juuri tätä, tässä ja nyt.