Aika pysähtyy

Monta vuotta ehdin haaveilla elämästä vauvaperheessä. Ihan tavallisia haaveita siitä, että tulisin raskaaksi, saisimme vauvan ja elämämme muuttuisi nuoren pariskunnan elämästä nuoren vauvaperheen elämäksi.

Ajan myötä haave muuttui. Ajatus vauvasta muuttui yhä kaukaisemmaksi, saavuttamattomammaksi. Toivoin raskautta, uskalsin sulkea silmäni ja kuvitella olevani raskaana, mutta itse vauva tuntui välillä aivan liian suurelta pyynnöltä. Liian tärkeältä uskaltaa enää haaveilla.

Nyt, kun raskauteni on lopuillaan, olen saanut mahdollisuuden haaveilla ja toivoa ja kuvitella kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin uneni läpi. Olen saanut luoda omanlaiseni suhteen minussa kasvavaan pieneen elämään. Hän on osa minua, mutta silti oma itsensä. Minä olen osa häntä, mutta vain hänen äitinsä. Hän elää jo nyt omaa elämäänsä, mutta on silti täysin minusta riippuvainen. Minun elämäni ei ole enää milloinkaan sama kuin ennen häntä.

Kaikki on mennyt hyvin. Nyt elän jonkunlaista eristäytymisen vaihetta. Aika pysähtyy ympäriltämme. On vain meidän pieni perheemme ja tämä hetki. Kiirettä syntymään ei ole. Mittaamattoman rakas pieni ihmeemme mönkii ja kömpii vielä hetken minussa, sitten hän on valmis. Hän tulee, kun on valmis. Niin minä uskon. Sitä odottaessa tahdon tehdä kaikkeni sen eteen, että olisin itsekin niin valmis kuin etukäteen on mahdollista. Että olisin avoin ottamaan vastaan kaiken sen, mitä eteemme tuleekaan.

Aika pysähtyy ja minä odotan. Se päivä on jo lähellä, hän saapuu aivan pian. Aika pysähtyy ja kaikki on hyvin.