Vaatteita

Tänään tein jotain itselleni tärkeää. Käväisin lähikirpputorilla tavanmukaisella "kunhas kattelen" -kierroksellani. Tavoistani poiketen kuljin kuitenkin tällä kertaa kirpputorin perälle saakka. Siellä ovat vauvojen vaatteet ja varusteet.

Käteeni tarttui kolme uskomattoman kaunista pientä bodya. Kirkkaita värejä, selkeitä kuvioita. Juuri sellaisia, joista minä tykkään. Sellaisia olen joskus aikoja sitten haaveillut vauvalleni hankkivani. Sellaisia en ole enää viime vuosina uskaltanut ajatellakaan.

Siellä ne roikkuivat. Kutsuivat minua. Otin ne hyllystä varoen, sivuilleni vilkuillen. Kävelin kuitenkin vakain askelin kassalle.

Miesmyyjällä oli uskomattoman kiltit silmät. Tunsin omituista ujostelua olemuksessani ojentaessani pienet vaatteet tiskin yli. Koin tarvetta selittää jotain. Selitellä, miksi ihmeessä kaikista ihmisistä juuri minä olen sellaisia ostamassa. Minä, lapseton nainen.

En tietenkään sanonut mitään. Mutta myyjä sanoi. Ihasteli bodyjen iloisia kuvioita, kauniita värejä. Katsoi silmiini ja hymyili.

Minä hymyilin takaisin. Tunsin oloni kiitolliseksi tuota tuntematonta ihmistä kohtaan. Hän sanoi ystävällisen sanan juuri silloin, kun koin olevani haavoittuvainen. Juuri silloin, kun tarvitsin sitä.

Tottakai minä saan ostaa tulevalle pienelle jotain. Vaikka nyt on vielä kovin aikaista, se oli minulle tärkeä tapahtuma. Laitoin vaatteet odottamaan pesua. Sitten ne odottavat, että raivaan vanhoja rytkyjäni pois, teen uudelle tulokkaalle tilaa. Lopulta ne päätyvät omalle hyllylleen, muiden joukkoon.

Mutta vielä ei ole kiire. Nyt en tarvitse enempää. Katselen hiljaa pieniä vaatteita. Jonain päivänä saan pukea ne oman lapseni ylle. Jonain päivänä. Nyt ei ole enää kiire mihinkään.