Elämää

Välillä tyttö itkee. Hän itkee niin, että pieni kieli väpättää suussa. Niin, että poskeen ilmestyy pikkuinen kuoppa, aina samaan kohtaan. Niin, että naama muuttuu koko voimallaan kirkkaanpunaiseksi, niin punaiseksi, etten ole tiennyt voivan punaista ollakaan. Niin, että pieni ääni lopulta särkyy ja värisee, määkii ja särisee. Pieni ääni, joka muuttuu vaivihkaa päivä päivältä isommaksi ääneksi. Hän itkee niin, että jokin sisälläni vaatii yrittämään enemmän, paremmin ja tarkemmin, yrittämään ymmärtää, mitä pieni tyttönen koittaa niin kovasti kertoa. Ja samalla jokin toinen sisälläni yrittää muistuttaa, että aina en voi tietää, minä opettelen vasta, minä voin tarjota turvallisen sylin, jossa itkeä, mutta aina en pysty ottamaan sitä itkua pois.

Välillä tyttö hymyilee. Joskus hymy tuikahtaa vain silmäkulmassa, vaihtuakseen taas tavalliseen ihmetyksen ilmeeseen. Välillä taas hymy nostaa suupieltä vinosti ylöspäin. Tyttö katsoo suoraan silmiin ja väläyttää vinon hymyn, aivan kuin kertoakseen, että tässä me nyt ollaan, samassa joukkuessa, puhalletaan yhteen hiileen, ollaan toinen seurana toisellemme. Välillä taas hymy kääntää suuret silmät sikkaralleen, suun apposen ammolleen. Sellaista hymyä en ole nähnyt ikinä missään. Se hymy on tyttäreni hymy ja sitä hymyä hän jakaa valikoidusti. Ja kun sen hymyn onnistuu joskus näkemään, on kaikki mahdollinen siinä, mitään muuta ei tarvita.

Kun pysähtyy ajattelemaan asiaa, alkaa tuntua hyvin kummalliselta, miten riippuvainen toinen voi toisesta olla. Jokainen hetkeni on pyörinyt tytön ympärillä, elämäni on ollut täysin vastasyntyneen äidin elämää. Oma puuro jäähtyy kattilaan, kun pieni tarvitsee minua toisaalla, kun hän todella tarvitsee, ehdin syödä itse hieman myöhemminkin. Toisaalta taas kun menen muualle, puuhailen omiani, ikiomassa rauhassani, saattaa minuun iskeä ikävä. Vaikka tyttö olisi isänsä kanssa vain toisessa huoneessa. Yhtäkkiä saattaa iskeä niin vahva ikävän tunne, että sen voiman ajatteleminen alkaa naurattaa ääneen. Että saan oikeasti kokea niin suurta ikävää niin pikkuruisesta erosta.

Nyt tyttönen alkaa olla jo kovin erilainen kuin vastasyntynyt on. Nyt hän etsii äänellään uusia sävyjä, viihtyy hetkiä vain ympärilleen tuijotellen, ei enää tauotta vaadi syliä välittömään läheisyyteensä. Hän on tiputtanut syntymähiuksensa, mutta uusi tukka kasvaa jo kovaa vauhtia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun hoidin tytön napaa ja odotimme vain, että putoaisi mokoma pois. Hän seuraa katsellaan tarkkaavaisena, kuuntelee puhetta, musiikkia, pesukonetta, ympäristönsä ääniä. Tyttö kasvaa koko ajan, joka päivä jokin muuttuu.

Ei elämä vaihtunut vaaleanpunaiseksi hattarapilveksi. Ei, enkä sitä kuvitellutkaan. Elämä muuttui vauvaperhe-elämäksi. Itkua ja naurua. Syömistä, vaipanvaihtoa, uloslähtemistä, kypärämyssyn aiheuttamaa suuttumusta, vaunun keinumisen herättämää nautintoa. Välillä vähän väsyttää, mutta siinä suhteessa olemme säästyneet aika helpolla. Tämä kaikki on kuitenkin juuri sitä, mitä olen odottanut niin kauan. Elämää pienen ihmeen äitinä.