torstai 7. elokuuta 2014

Kiinni minussa

Minä ja hän. Pieni tyttäreni. Olemme tiiviisti yhtä. En voi mennä kovin kauas, hän huomaa. Ja kaipaa. Pelästyy, että hylkään.

Vaikka enhän minä. En koskaan. En koskaan hylkää häntä. Vielä joskus hän oppii luottamaan siihen. Äiti tulee kyllä, jos ei ihan heti, niin pian. On aina jossain ja rakastaa.

Pieni pää alkaa kääntyillä, ääntely muuttuu hätääntyneeksi. Äiti. Minä. Jos minua ei näy, minut on kutsuttava lähemmäs. Joskus riittää, että näkee. Joskus on päästävä iholle. Joskus porauduttava ihon alle, kaikkien muurien ja kuorten läpi sinne, missä on vain minä. Sinne hän tulee kanssani ja minä annan hänen tulla.

Vaikka välillä tuntuu, että en ehdi mitään muuta, niin aikaa on oikeasti kyllä. Tahtoisin yhä kirjoittaa, purkaa, jakaa, siitä tuli lapsettomuuden myötä tapani ajatella. Mutta en muka ehdi. Muka. Ehtisin kyllä, kunhan vain päättäisin. Yritän enemmän.

Vauvan syntymä ja äidiksi tuleminen oli monelta osalta sen suuntaista kuin olin haaveillut ja kuvitellut. En siltikään osannut aavistaa, miltä tuntuu, kun toinen on niin kiinni minussa.

Pidän siitä. Tahdon olla näin. Maailman tärkeintä pienelle ihmiselle, hetken aikaa elämässä.

Hän kasvaa niin kovin äkkiä. Seitsemän kuukautta ja viikko. Suunnilleen. Silloin mahtui kädelle. Nyt painaa jo kymmenen kiloa ja istuu itse keinussa ja liikkuu lattialla ilman että autan ja tahtoo koskettaa ohi kulkevaa koiraa, hakeutua kaltaistensa pienten lähelle, osaa ilmaista tahtoaan, vaatia, helliä, rakastaa.

Rakastaa. Kyllä minä ennenkin olen rakastanut. Mutta tämä pieni tyttö. Hänen vuokseen tekisin oikeasti kaiken.

4 kommenttia:

Heippa kirjoitti...

Kirjoitat todella kauniisti. Kiitos kun kirjoitat!

Kaipaava kirjoitti...

Taas niin kaunis teksti että kyyneleet valuu. Niin totta joka sana. Hassua muuten että aamulenkillä pojan kanssa mietin teidän kuulumisia ja niin kävi niinkuin edelliselläkin kerralla miettiessä, että samaan aikaan olit julkaissut uuden tekstin. :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihana lukea kaunista tekstiä. Tulee kyyneleet silmiin :-) Onse vaan ihanaa kun oma pikku murupussi jolle olet se maailmantärkein

Enkelipojan ja eläväisen tytön mamma

Anonyymi kirjoitti...

Ihanasti, kauniisti kirjoitat Ainu.On ollut ikävä kirjoituksiasi.:) Joka sana niin totta. Tunnistan tekstistä myös itseni. Minulla 1,5v pieni,iso ihmeeni. Hänelle annan kaikkeni ja enemmänkin. Aika tuntuu olevan rajallista,on vain se meidän oma päivärytmimme leikkeineen, ruoanlaittoineen, hassutteluineen ja niin paljon muutakin. Sekuntiakaan en vaihtaisi pois. Lapsettomuuden tuska on helpottanut mutta on vielä pinnan alla.Vain raapaisun päässä.

-Helmi