keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Aivan kuin nuo toiset

Olen aina luokitellut itseni epämääräisen lapsirakas-käsitteen alle. Olen lapsirakas. Niin olen ajatellut. Minun oli todella vaikea myöntää itselleni, että vuosien varrella aloin vieroksua lapsia. Tahattoman lapsettomuuden myötä lapset alkoivat tehdä oloni vaikeaksi. Mitä niille sanoa? Miten niitä edes katsoa? Alkoi vain itkettää.

Jossain vaiheessa huomasin, että osaan olla luontevasti vain yhden lapsen seurassa. Yhden. Sen, joka oli minulle kaikkein rakkain, kaikkein läheisin. Muut lapset saivat minut kiemurtelemaan.

Raskauden ja oman lapsen syntymän myötä ajattelin, että epämääräinen vaivautuneisuuteni ja suoranainen lapsikammoisuuteni on historiaa. Ettei enää tarvitse väistellä äitejä ja lapsia, sillä vihdoin saan olla yksi muiden joukossa, äiti itsekin.

Vauvakerhoon meno oli yllättävän hankalaa. Matkaa oli fyysisesti puolisen kilometriä, henkisesti jotain ihan muuta. Tyttö oli parikuinen, kun lopulta uskalsin. Tyttö itki ja minä olin lukossa. Istuin lattialla ja yritin imettää. Tyttö ei saanut otetta ja itki lisää. Minä menin enemmän lukkoon, enkä uskaltanut edes nousta kävelläkseni muutamaa askelta kahvipannun luokse, vaikka mieli teki.

Muut äidit näyttivät siltä, että he tietävät, mitä tekevät. Juttelevat keskenään minulle tuntemattomalla äiti-kielellä, näkevät lävitseni ja samalla katsovat ohitseni. Huomaavat heti, miten kovasti ja miten kauan olen heitä kyräillyt ja kadehtinut, vieroksunut ja pahimpina hetkinä jopa vihannut.

Ja vauvat sitten. Miten suhtautua nyt, kun kivun piti olla jo poissa? Mitä niille sanoa? Miten niitä edes katsoa? En ymmärtänyt, miksi minua alkoi vain itkettää.

En tietenkään itkenyt. Mutta en osannut olla rento, en luonteva. Sulkeuduin ja tunsin oloni tukalaksi.

Lupasin itselleni, että menen uudestaan. Ja menin. Uudelleen ja uudelleen. Lopulta hymyni ei ollut väkinäinen. Vanha taakka suli pienemmäksi kunnes se ei kahlinnut minua enää. Hengitin vapaasti ja hymyilin.

Yhä menen samaan kerhoon. Olen muuttunut yhdeksi vakituisia. Istun lattialla ja nauran. Jos vieras lapsi kiipeää jalkani yli, en hätkähdä enää, en pelkää enää. Otan lattialta lelun, ojennan eteenpäin. En yritä vajota piiloon, en jähmettyä paikalleni ollakseni näkymätön. Juttelen lapsille, juttelen aikuisille, tunnen olevani oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Tunnen oloni aidosti mukavaksi. Nyt tiedän, että eivät he minua katsoneet koskaan kummeksuen. Eivät he minua vieroksuneet. Ei ollut mitään salattua äiti-kieltä. Kaikki se oli vain sisälläni, osa lapsettomuusvuosien luomaa kuormaa. Minun täytyi itseni käydä se läpi ja päästää irti. Jokaisella on oma historiansa eikä minun ole yhtään sen kummallisempi kuin toisillakaan.

En olisi uskonut. Vuosi sitten, jos joku olisi sanonut minulle, en olisi uskonut. Että pohjimmiltaan, kuitenkin, olen aivan kuin nuo toiset.

6 kommenttia:

Turnip kirjoitti...

<3 Se vaatii myös sitä omaa työtä ja avointa mieltä. Juuri niinkuin teit. Uudestaan ja uudestaan. Ja ihan huomaamatta sitä osaa taas olla joukossa, osaa olla (ainakin melkein) niinkuin muut. Kun sille vain rohkeasti antaa mahdollisuuden :)

Miilosa kirjoitti...

Voi mulle kävi melkein samalla lailla! Ekan perhekerhon jälkeen itkin kotona katkerasti sitä, etten kuulunut sinne joukkoon. Menin silti, uudestaan ja uudestaan. Se kaikki epämääräinen ahdistus katosi ja olen niin onnellinen että pakotin itseni useampaan yritykseen. Kerhoillaan nyt tosi mielellään, poika ja minä. :)

Yoslene kirjoitti...

Voi Ainu! <3 Musta sä oot aina ollut niin luonteva äiti ja tunnut kuuluvan meidän joukkoon, mutta mehän ollaankin kaikki sun vertaisiasi. Onneksi et antanut periksi! :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihana kun kirjoitit aiheesta. Taas sain itse oivalluksen siitä kun juuri sunnuntaina koin sukulaisvauvan läheisyyden niin vieraaksi. En osannut kommunikoida sen kanssa mitenkään, olin vain niin vaivaantunut. Luulin että olen menettänyt kykyni iloita muiden lapsista ja kun viimein oma on tulossa (la eilen) niin en siltikään osaa. Mutta tässäkin se vaatii oman aikansa ja pitää antaa itselleen anteeksi ja lupa ottaa se aika. Enkä anna periksi :-). Ulriikka

Ainu kirjoitti...

Turnip ja Miilosa, jännä juttu kun juuri te kommentoitte tähän, sillä juuri teitä kahta olen kerhossa ajatellut, ajatuksena se, että esimerkiksi toinen teistä saattaisi olla yksi näistä muista äideistä ilman että me sitä toisistamme päälle päin näkisimme. Miten ihan jokaisella on se oma taustansa kuitenkin.

Yoslene, kauniisti sanottu, kiitos kovasti. <3

Ulriikka, anna itsellsi aikaa. <3 Sinulla lienee nyt vihdoin siis oma lapsi sylissä, onneksi olkoon. :)

Donna Orkidea kirjoitti...

Heippa Ainu!
Seurasin aiempaa blogiasi tiiviisti, ja täällä olen välillä käynyt kurkkaamassa. Kirjoitat edelleen kauniisti ja olen iloinen onnestasi. Nautithan siitä, sinulla on oikeus. :) Itsekin olen 'lapsirakas' (hassu termi kyllä, vrt. 'aikuisrakas'...), ja laillasi aikanani kokenut lapset vaivaannuttaviksi - juuri siksi, että pelkäsin purskahtavani niiden läheisyydessä spontaanisti itkuun. Kyllä, kaikki me olemme lopulta samanlaisia toiveinemme, kipuinemme, vaikka nämä ovat jokaisella erilaiset. Menneisyyden kuorma on todellinen asia - mutta lopulta todellista vain mielessämme, sillä menneisyys meni jo (ja tulevaisuus ei ole vielä tullut), nyt vain nykyisyys on. Muun muassa aika auttaa, niin kuin Ulriikka yllä sanoi.
Lämmintä kesää! :)