Taas jossain värähti jokin pieni impulssi. Sen ei tarvitse olla kovin kummoinen. Tuttu tuoksu, ajatus, mainos, kävelyreitti. Kohta, jossa minuun sattui ehkä tavallista lujempaa.
Vuosi vuodelta kasvava särö asvaltissa, siinä kohdassa, jossa mietin, että mitä jos vain heittäytyisin maahan makaamaan ja itkisin kaiken pois. Jos itkisin tarpeeksi, niin lähtisikö se pois? Olisinko silloin vapaa? Lakkaisinko suremasta, jos vain jaksaisin valuttaa jokaisen kyyneleen juuri siihen paikkaan, kadulle, viemäriin?
Tahaton lapsettomuus satutti. Olin lopulta käsittämättömän ahdistunut ja samalla tein kaikkeni, ettei ahdistukseni näkyisi muille. Vaikka lapsettomuuden aiheuttamaa surua en juuri välittänytkään peitellä, en kuitenkaan osannut elää sen kanssa. En halunnut, että ahdistukseni todellista voimaa tietäisi kukaan.
Äitienpäivä lähestyy. Ehkä se oli joku mainos, jonka näin. Joku, joka muistutti, miten ennen oli toisin. Ja miten paljon minulla on nyt. Viime äitienpäivänä olin pienen vauvan äiti. Sain olla pienen vauvan äiti. Kaksi vuotta sitten raskauteni oli ihan aluillaan. Olin äiti jo silloin. Kolme vuotta sitten olin varma, että tukehdun.
Kolme vuotta sitten kuljin yhä syvemmälle paikkaan, jota luulin umpikujaksi. Kadulla kävellessäni se saattoi iskeä milloin vain, varoittamatta. Halu heittäytyä maahan makaamaan ja itkeä kaikki pois. Tarve itkeä kaikki pois.
Minä en tehnyt niin. Itkin kotona salaa. Ahdistuin lisää.
Nyt en ole varma, miten minun pitäisi olla. Viime kertainen äitienpäivä meni vauvakuplassa. Nyt tuntuu, etten saisi enää elää niin syvällä kuplassani, mutta en tahdo sieltä uloskaan. Tahdon katsella lastani, olla hänen kanssaan, kuunnella häntä, suukottaa, halata, rakastaa. Tahdon jaksaa elää tämän aivot muhjuisiksi tekevän väsymyksen kanssa, sillä vihdoin väsymyksen syy ei ole pimeys. Olen väsynyt, koska pääsin valoon. Koska en kulkenutkaan umpikujaan. Koska olin onnekas.
En halua hössöttää äitienpäivää. En oikein tiedä, miten suhtautua siihen nyt. Se on kuitenkin tärkeä minulle, koska saan vihdoin olla äiti. Mutta se satuttaa yhä. Toisten puolesta ja omien muistojeni puolesta. Minä olin onnekas. Tuntuu, että olisin onnestani velkaa. Miksi joku saa tämän onnen ja toinen jää ilman?
2 kommenttia:
Kirjoitat niin hyvin ja osuvasti. Itse saan viettää tänä vuonna ensimmäistä äitienpäivää äitinä, vaikken uskonut enää näin tapahtuvan. Itselläni on pitkälti samoja tunteita kuin tekstissäsi. Onneksi päivä saa positiivista väriä sen kaiken synkkyyden jälkeen.
pitkästä aikaa lukemassa kuulumisiasi. seurasin blogiasi jo omien hoitojen aikaan , kun plussasin ja odotin ja kun sain pienen poíkani(tammikuussa 15 syntynyt)monesti olet kirjoittanut asioista joita olen itsekkin tuntenut ja kokenut, niin nytkin, allekirjoitan täysin tämän kirjoituksesi.
Bells
Lähetä kommentti