torstai 16. huhtikuuta 2015

Kateellinen nainen

Voi miten minä vihaan lapsettomuutta.

Vaikka se on tuonut äitiyteeni hyviäkin asioita. Se on auttanut jaksamaan tiettyjen vaikeuksien läpi. Ja niin kurjaa kuin se toisaalta onkin, lapsettomuuden myötä olin äidiksi tullessani oikeasti paljon valmiimpi ja kypsempi kuin olisin ollut silloin ennen. Yhtään epäilemättä sitä, ettenkö jo nuorempana olisi ollut hyvä äiti lapselleni silloinkin.

Mutta se, miten lapsettomuus on muovannut minuun kateellisen ja kiukkuisen kulman, sitä inhoan. Ennen kuin tulin raskaaksi se kiukkuinen osa minua oli vaativa ja äänekäs. Sittemmin kuvittelin sen hioutuneen äitiyden mukana jonnekin pahojen muistojen viemäriin. Irti minusta. Kunnes se taas muistutti itsestään.

Yksi tuttu äiti, jolla on saman ikäinen lapsi kuin omanikin, tuli pienen tauon jälkeen minua vastaan kaupungilla. Näkyvästi raskaana.

Katsoin mahaa ja nielaisin. Puhuin kaikkea muuta, en katsonut edes kohti.

En kysynyt laskettua aikaa, en vointia.

En edes onnitellut.

Kotona tunsin itseni kovin pieneksi jälleen. En halua olla se nainen. Se, joka kadehtii muilta. Miksi kuitenkin taas tuntui siltä? Eikö se jäänyt jo taa?

Tänään törmäsimme jälleen. Hymyilin. Sanoin kaikki ne sanat, jotka viimeksi jäivät sanomatta. Ja tarkoitin niitä. Jokaista.

Se jäi kaivelemaan. Olen aina halunnut monta lasta. Nyt olen vihdoin saanut yhden. Eikö se riitä? Miksi se ei riitä? Miksi sen pitäisi riittää?

Annan itseni haaveilla. Sisaruksesta, sisaruksista. Sitten joskus. Vielä on aikaa. Mutta en aio antaa kateelliselle naiselle enää tilaa myllertää elämääni. En ole sellainen. En halua olla. Minulla on jo niin paljon. Aion haaveilla vielä, mutta hiljaa ja varoen.

8 kommenttia:

Nappi kirjoitti...

En tiedä katoaako se kateellinen nainen sisältäni koskaan. Meillä on jo kaksi, ja meille se on hyvä luku. Isommasta perheestä kun ei olla haaveiltukkaan. Silti, vieläkin, kun joku kertoo olevansa raskaana, kun joku julkaisee ultrakuvan naamakirjassa, tunnen tietynlaista kateutta. Ajattelen ehkä, että he ovat onnistuneet "helposti", tms. Vaikka mistäs sitäkään tietää. Hävettäväähän tälläinen kadehtiminen on, mutta selkeä jäänne siitä lapsettomuudesta. En minäkään ollut ennen tälläinen.

Tunteellinen Siili kirjoitti...

Tiedän tunteen, et ole yksin <3 Itse olemme haaveilleet kolmesta lapsesta, joten niin hullulta kuin se kuulostaakin, harmittaa jos luku jää nykyisiin (9:llä ICSI-hoidolla saatuihin) kahteen... Ei sille voi mitään. Eikä se poista sitä tosiasiaa, että ollaan ikionnellisia näistä kahdeta :) Mutta jokaisella on oikeus haaveilla sen kokoisesta perheestä kuin haluaa, ja oikeus surra sitä jos se ei toteudu. Uskon kuitenkin, että minkä kokoiseksi tahansa perhe tulevaisuudessa sitten muotoutuukin, sen kanssa oppii elämään ja lopulta hyväksyy <3

Anonyymi kirjoitti...

Tämä on niin totta. Mietin juuri edellistä kirjoitustasi lukiessani, että vaikka on lapsi ja vaikka viihdynkin äiti-lapsikerhossa niin minut ja "muut" erottaa jokin, ainakin omissa ajatuksissani. Se on se sisälläni vellova kateellisuus siitä että muut voivat tulla raskaaksi kun haluavat, minä ehkä joskus hoidoilla jos hyvin sattuu. Minulle iski nopeasti kova vauvakuume ja palasimmekin hoitoihin nopeasti, kun esikoinen oli alle vuoden ikäinen. Nyt meille on tulossa toinen lapsi ja lapsille ei tule ikäeroa kuin reilu 1,5vuotta. Kukaan, joka ei tiedä, tuskin epäilee meillä lapsettomuusongelmaa. Siellä pinnan alla se kuitenkin on, lietsoo kateellisuutta ja inhottavia ajatuksia.
Vihervaara

Anonyymi kirjoitti...

Olen lukenut toisinaan lapsettomien pariskuntien haastatteluja lehdistä. Niistä on jäänyt muutaman kerran mieleen, että perheen mies kertoo surevansa, mutta ei kadehtivansa. Yhdestä jutusta jäi hyvin mieleen miehen lohkaisu, "meillä on vain paska säkä, muilla ei".

Olen miettinyt, että onkohan tämä tunne-eroavaisuus yleistäkin? Mistähän se johtuu?

Onkohan naisena kateus seurausta äitiyden muutenkin intensiivisistä tunteista ja tunteiden herkästä tarttumisesta? Ikään kuin niiden tosi hyvien tunteiden "hinta"?

Kunhan vain pohdin.

Kaikkea hyvää elämääsi satunnaiselta lukijalta!

Kaislakerttu

Anonyymi kirjoitti...

Tiedätkö mulla on ihan samanlaisia ajatuksia, mutta en ole uskaltanut sanoa niitä ääneen. Jotenkin itsekin kavahdan niitä, en kai minä näin nyt voi kateilla, meillähän on jo ihmeemme. Eikä ehkä kyse olekaan siitä. Muilla on vaan ainakin teoriassa parempi mahdollisuus itsellään päättää lapsiluvusta ja haaveilla.

Vastikään olin äiti lapsi kerhossa, jossa keskustelu ajautui lasten "hankkimiseen". Kuinka jonkun mielestä olisi hyvä hankkia toinen heti perään, toinen halusi 3 vuoden ikäeron, kolmas mainosti tyttötoivettaan ja neljäs toivoi kesävauvaa 2016. Nämä oli jotenkin itsestään selvyyksiä ja suunnittelemista. Kaiken lisäksi näille ihmisille varmaan kaiketi käy, kuten suunnittelevat. Ehkä jokin osa minusta toivoo, ettei hommat sujuisi niin helposti.

Olin hiljaa....

- icsi ihmeen äiti

Annika kirjoitti...

Niin kauan kuin muistan, olen halunnut kaksi lasta. Jossain vaiheessa ajatuksissa oli, että mitäs jos sittenkin kolme. Meidän kaupunki "tarjoaa" kaksi lasta ja jos haluaa enemmän, niin yksityisen kautta "saa" rahalla, jos tuuri käy. Meillä esikoinen sai alkunsa jo ekan icsi:n ekasta pas:ista. Pakastimeen jäi neljä alkiota tuosta hoidosta. Ajattelin että helposti sieltä voisi sen kaksikin sisarusta saada esikoiselle. Mutta ei tärpännyt. Alusta jouduttiin aloittamaan ja vielä useampi siirto toisellakin kierroksella. Toivo alkoi jo hiipua, kunnes viides siirto toi plussan. Kovasti alussa vielä ollaan ja pelot on suuret, mutta ei tokikaan lainkaan samaa mittaluokkaa kuin esikoista odottaessa.

Ihan rehellisesti voin sanoa, että olen kateellinen helposti raskaaksi tuleville ja ylipäätänsä isomahaisille. Kauhealta tuntuu keskustelut tietyistä ikäeroista tai lasten "hankkimisesta". Aloin toivoa toista kun esikoinen täytti vuoden. Nyt ikäeroa tulee 3,5 v jos kaikki menee hyvin.

Ainu kirjoitti...

Kiitos kaikille kommenteistanne. Välillä kun nää ajatukset käy kiertämään kehää omassa päässä, tuntuu siltä, että olisi ainut joka tuntee näin. Ja joka ajattelee vaikka sun mitä. Vaikka eihän se tosiaan niin ole. Se on hyvä välillä muistutella itselleen. Ja että vaikka kadehtiminen tuntuu kovin inhottavalta, se on kuitenkin ihan ymmärrettävää.

Lyyli kirjoitti...

Moikka, löysin pitkästä aikaa blogiisi ja bongasin heti tuttuja tunteita täältä.
Minä plussasin esikoisen hieman ennen sinua ja pidin silloin eri nimellä eri blogia, jonka saatat muistaa. Blogin nimi oli Aina toivottu.
Minä olen jollain tavalla jo hyväksynyt sen hirviön osaksi itseäni, joka on ihan tajuttoman katkera ja kateellinen kaikille helposti raskautuville. Minulla vaan on siinä pieni jippo - en kadehdi esikoisen odottajia vaan toisen lapsen odottajia.
En kadehdi kolmannen odottajia, vaan niitä, jotka ovat tilanteessa, jossa minunkin toivoni on seuraavaksi olla.

Ja voi niitä tunteita. Voi kuinka vaikeaa on käyttäytyä normaalisti. Tai edes muistaa osa normaaleista kohteliaista käytöstavoista, kun näkee sen vauvamahan.
...

Meillä toive on ollut toisesta lapsesta ihan heti vaan, kun tulisi.
Luomuna yritettiin puoli vuotta ja siihen mahtui kolme ovulaatiota. Sitten ne hävisi. Sitten soitin polille ja lähdettiin takaisin hoitotaipaleelle.

Siitä seurasi 5. icsi, tuoresiirrosta kemiallinen raskaus ja ensimmäisestä passista nyt raskaus, joka on kohta 6. viikolla.
Tiedän, että monella on toisella kierroksella ollut helpompaa. Tiedän, että toisille vaikeampaa. Meillä näyttää olevan helpompaa, kun tällä kertaa kaikki onnistui ekalla yrittämällä paremmin.

Noh, mutta eksyin aiheesta. Haluan vain sanoa, että se kateus on normaalia. Sitä kokevat myös ne, jotka voisivat saada lapsia, mutta jotka eivät esimerkiksi puolison toiveesta voi enempää saada. Se kirvelee aikansa, mutta varmaan joskus helpottaa.

Tsemppiä meille näiden tunteiden kanssa. Ja jos päädytte lähtemään vielä hoitoihin, niin paljon onnea niihin!

lapsia.blogspot.fi