Pikkuveli

Olen raskaana. Olen ollut raskaana nyt jo yli 200 päivää ja raskaus alkaa pikkuhiljaa täyttää ajatukseni ja arkeni. Fyysisesti oloni on melko tukala, kaikki raskauden myötä tullut ylimääräinen paino tuntuu olevan mahassa ja minun alkaa olla vaikeaa liikkua. Vielä kuitenkin on aikaa odottaa. Ja toisaalta, on ihanaa olla raskaana. Pyöreä vatsani on kaunis.

Tämä toinen kerta on tuntunut niin monella tasolla erilaiselta. Ja koska tämä raskaus alkoi täysin spontaanisti ja täysin yllättäen, uskon sen vaikuttaneen minun henkiseen valmistautumiseeni suuresti. Olennaisinta kuitenkin on omalla kohdallani ollut se, että tällä kertaa en raskauden edetessä ole ollut ennalta lapseton. Tämä ei ole minun kauan kaivattu ainokaiseni, tämä on pikkuveli.

Niin. Pikkuveli. Meille syntyy poika ja meidän rakas esikoisemme on pian isosisko. Hän on jo isosisko. Kaikkein ihaninta tässä kaikessa on ollut se, miten olen saanut mahdollisuuden elää lapseni kanssa tätä raskautta. Tytär on jo kohta nelivuotias ja hän ymmärtää yllättävän paljon siitä, mitä tarkoittaa, että äidin mahassa kasvaa vauva ja että hänestä tulee tämän vauvan sisko. Lapsi on onnessaan. Hän silittelee vatsaani, juttelee sille, on nimennyt vauvan ja puhuu siitä muille. Tunnen itseni käsittämättömän onnekkaaksi, kun olen saanut kokea tämänkin kaiken.

Siitä tahattoman lapsettomuuden rikkomasta surullisesta, murtuneesta ja toivottomasta naisesta on kasvanut elämästään nauttiva ja aidosti onnellinen.

Raskaudessa on ollut omat ongelmansa. Viime synnytys ja siinä tapahtuneet yllätykset ja lopulta päätyminen kiireelliseen sektioon jätti minuun jälkensä. Ehkä isomman jäljen kuin olin ymmärtänytkään. Olen käynyt keskustelemassa menneistä niin kätilön kuin lääkärinkin kanssa ja menen käymään uudelleen. Nämä keskustelut ovat olleet todella tärkeitä siinä, että olen ymmärtänyt, mitä varten kävi niin kuin kävi ja että minä itse en olisi voinut tehdä mitään toisin. Keskustelujen ja niitä seuranneen perusteellisemman lääkärintarkastuksen myötä kävi ilmi myös yllättäen, että alatiesynnytys ei ehkä ole ennalta oletetusta poiketen tälläkään kertaa mahdollista. Tämän vuoksi saan erityisen tarkkaa hoitoa loppuraskauteni ajan ja tarvittaessa mielenrauhaani on luvattu tukea kaikin käytössä olevin keinoin.

Tuleva jännittää. Jännittää, millaista on synnyttää uudelleen. Jännittää, miten vauva voi ja miten minä voin. Jännittää, miten esikoiseni tottuu oikeasti elämään isosiskona, jakamaan ainokaisen osansa toisen kanssa. Jännittää, miten jaksan. Jännittää, mitä elämä tällä kertaa tuo eteemme.

Eniten jännittää hyvällä tavalla, vatsanpohjaa onnellisesti kutkutellen. Laskettuun aikaan on enää kaksi kuukautta.

Kahden kuukauden kuluttua hän lienee jo sylissäni. Rakas pikkuveli.

Tämä kevät

28.3.2017

Olen ollut viime aikoina kovin väsynyt. Tyttö heräilee öisin ja valvottaa, mutta sellaista se on ollut koko meidän yhteisen elämämme ajan. Viime aikoina minulla on ollut vaikeuksia saada öisin enää uudelleen unta. Se ahdistaa, pitäisi kuitenkin jaksaa päivisin keskittyä, ajatella, oppia uutta. Pää tuntuu vaan kovin tahmealta ja mikään ei oikein jää mieleen. Ärsyttää oma toistaitoisuuteni.

Epäilen, että olen tulossa vuorostani kipeäksi. Tyttö on ollut yleisesti ottaen hyvin terve pieni olento. Viime aikoina hänellä on ollut muutama kuumeilujakso. Ehkä se on seuraavaksi vuorossa minulla. Jos vain saisi nukuttua paremmin. Vastustuskyky on varmaan heikoilla siksikin. Koko ajan myös vähän kuvottaa. Paksu möhkäle seilaa edestakaisin rintakehän alla. Tulisi nyt sitten kunnolla kipeäksi, tällainen puolikipeänä oleminen ei ole mistään kotoisin. Kaiken lisäksi toisessa rinnassani oli joku aika sitten pieni haavauma. En tiedä, mistä se oli tullut, mutta rinta oli kipeänä. Nyt haavauma näyttää kuitenkin parantuneen, mutta kipeä tunne ei ole poistunut. Ei, vaan ennemminkin siirtynyt myös toiseen rintaan. Ei oikein sietäisi minkäänlaista kosketusta, edes vaatetukselta.

Tänään on tasan neljä vuotta siitä, kun kaksi alkiota selvisi talven yli kestäneen pakkasjaksonsa jälkeisestä sulatuksesta ja ne siirrettiin minuun. Tasan neljä vuotta sitten alkoi konkreettinen odotuksen odotus. Se, joka päättyi elämäni mullistukseen, elämäni ainoaan positiiviseen raskaustestiin. Se, miltä testi näytti siinä hetkessä, kun tutun surkean yhden viivan sijaan testialueelle ilmeistyikin samantein kaksi viivaa, sitä näkyä en unohda koskaan. Ei epäilystäkään siitä, mitä oli tapahtunut. Olin tullut raskaaksi.

Tasan neljä vuotta sitten. Raskaustesti, johon piirtyi kaksi viivaa.

Milloin minulla on viimeksi ollut kuukautiset? En pysty muistamaan, olen aktiivisesti yrittänyt unohtaa kaiken siihen kyttäämiseen ja vahtimiseen ja pettymiseen liittyvän sonnan ja vihdoin olen onnistunut. En halua elää enää elämääni ajatellen, että mitä jos kuitenkin. Joskus joulukuussa ostin uuden kuukautiskupin, kauniin oranssin värisen ja olen käyttänyt sitä yksien kuukautisten ajan, mutta milloin? Selaan kalenteria, yritän muistella, mitä milloinkin on tehty. Tuossa oltiin hiihtolomalla, ei silloin. Tuossa käytiin uimahallissa, ei silloin. Ja tuossa oli kylpyläreissu, ei silloin.

29.3.2017

Tänään tyttö ei mene päiväkotiin, vaan vietämme päivän yhdessä. Tyttö tahtoo matkustaa bussilla. Minäkin haluan. Käymme kaupungilla, leikkimässä, syömässä, ruokakaupassa. Kaupan sisäänkäynnin vieressä on apteekin ovi. Hetken mielijohteesta kävelen sisään ja ystävällinen farmaseutti tulee heti luokseni kysymään, voiko auttaa. Kohta kävelen apteekista ulos raskaustesti laukkuni pohjalla. Ilma on kaunis, päätän kävellä kotiin asti.

Kotimatkalla tyttö nukahtaa rattaisiin. Perille päästyämme en raaski herättää, vaan tuuppaan kärryt tyttöineen ovesta sisään ja jätän niine hyvineen eteiseen nukkumaan. Minua pissattaa ja kiipeän yläkerran vessaan.

Se, miltä testi näytti siinä hetkessä neljä vuotta sitten, kun surkean yhden viivan sijaan testialueelle ilmestyikin samantein kaksi viivaa, sitä näkyä en unohda koskaan.

Tällä kertaa se näky tuntuu vieläkin ihmeellisemmältä.

 

Välähdyksiä

Tuulee. Vaikka piponi pitäisi olla tuulenpitävä, tunnen korvissani vihlontaa. Helmikuisen pakkaspäivän aurinko paistaa niin, että häikäisee, mutta samalla kylmyys pääsee yllättämään. Minulla on ylläni vain ohut tuulitakki, eikä se riitä aukealla järven jäällä. Minua paleltaa. Samalla kuitenkin tunnen, miten hiki alkaa nousta.

Suksi liukuu pitkin latukoneen hiomaa tasaista uraa. Ura jatkuu eteenpäin, silmänkantamattomiin, ja lopulta saavuttaa itsensä, tekee lenkin eikä pääty koskaan. Minä kierrän sitä kehää eteenpäin. Maalia ei ole, mutta silti pyristelen eteenpäin niin lujaa kuin ikinä pääsen. Tunnen miten mono pureutuu kantapäähäni kipeästi, hioo jalkani auki, tunnen miten sukka jää hiertymään kiinni, mutta en välitä. Minun on vain päästävä eteenpäin.

Silmistäni valuu vettä ja yritän välillä pyyhkäistä sitä hanskani selkämykseen. En ole varma, mistä kyyneleet tulevat. Ovatko ne viiman aiheuttamaa silkkaa mekaanista vedenvuotoa vai ovatko ne lapsettomuuden sisältäni poraamia surun kyyneleitä? En halua ajatella sitä, ja juuri sen takia minun on nyt mentävä eteenpäin, niin pitkälle kuin päättymätöntä latu-uraa jatkuu.

Lopulta minusta alkaa tuntua, etten saa enää henkeä. Jokainen hengenveto tekee kipeää ja vaatii ponnisteluja. Ja siinä paikassa olen hetken verran vapaa. Henkeäni ei salpaa lapsettomuus, vaan fyysinen äärimmäisyyksiin viety rasitus, minä tunnen sen ja vain sen koko vartalossani. Minä tiedän, että hetkeen lapsettomuus ei pääse satuttamaan minua. Olen vapaa.

Kylmä ja kuuma yhdistyvät myöhemmin suihkussa ja kyyneleet ovat taas surua, mutta juuri tässä ja nyt olo on kevyempi.

Kuluu vuosi. Ihmeellinen vuosi. Siihen on sisältynyt ihan kaikki ja se on tehnyt minusta äidin. Pienen ihanan lapsen äidin. Arki on arkea, alkaa hakea paikkaansa, mutta onnellisuus peittää kaiken alleen. Pieni tyttö on ihmeellinen ja elämä on ihmeellinen ja kaikki siihen kuuluvat tunteet, niin hyvät kuin huonotkin saavat tulla, minä kestän ne ja pystyn ottamaan ne vastaan. Henkeni salpautuu vain silloin tällöin, mutta nyt silkasta onnesta. Kun pysähdyn ajattelemaan sitä, miten rakastankaan häntä.

Sekin on nyt takanapäin. Kolme vuotta sitten. Silloin olin pienen vauvan äiti. Nyt minulla on kolmevuotias. Eloisa, iloinen, voimakastahtoinen. Ja olen saanut uuden kunnianimenkin, se kaikuu päiväkodin lasten suusta, kun he näkevät minun lähestyvän. "Selmanäiti tuli!" Lapsia tulee luokse, minä annan heidän tulla, enkä enää tunne oloani vaivaantuneeksi. Katson, kuuntelen, kyselen. Osaan taas olla lasten kanssa luontevasti ja se tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä. Lapset pitävät minusta, kuulemma. Minä vain pysähdyn hetkeksi heidän luokseen, katson silmiin ja kuuntelen, tartun leluun ja hymyilen. Se tuntuu vaivattomalta ja kepeältä. Ja lopuksi saan viedä yhden heistä kotiin. Minun lapseni, ainokaiseni. Olen onnekas.

Kolme vuotta sitten olo oli kevyt, lapsettomuus oli vain kamala pimeä ajanjakso, joka oli johdattanut minut kuitenkin onneen. Se oli kolme vuotta sitten. Nyt laulut ovat alkaneet taas kertoa lapsettomuudesta, äidit pyöreiden vatsojensa kanssa saavat taas silmäni kirvelemään. Silloin tällöin, varoittamatta, saatan purskahtaa itkuun, missä vain. Kun tulee puhe sisaruksista, joita on tai ei ole, tahdon vetäytyä. Olen alkanut taas käpertyä itseeni päin ja vanha pelko tuntuu yhtä lujana kuin silloinkin.

Ennenkuin tyttäreni syntyi, minä tunsin hänet lähelläni. Ja alusta asti hän tuntui niin hämmästyttävän tutulta. Kaikki tuntui siltä, että juuri sillä tavalla juuri siihen hetkeen hänen kuului tullakin. Nyt olen alkanut tuntea toisen puuttumisen yhtä vahvasti. Tunnen, että hän puuttuu, tunnen, että hänen pitäisi tulla, mutta pelkään. Mitä jos hän ei koskaan tulekaan? Mitä jos ainokaisemme on ainokainen aina?

Pakkasessa on yhä mahdollisuudet sisaruksiin. Miten ikinä uskallamme ne käyttää? Mitä, jos tällä kertaa kaikki meneekin toisin? Mitä jos mahdollisuudet kuolevat? Ne ovat kolmekymmentävuotiaan minun soluista syntyneet. Tänä vuonna täytän kolmekymmentäviisi. Vaikka liian vanha en ole tietenkään vieläkään, en useampaan vuoteen, silti se on eri asia. Joka päivä eilistä vanhempi. Joka päivä lähempänä sitä hetkeä, jolloin päätöksiä täytyy tehdä. Uskallus ja voima, niitä minulla ei ole koskaan ollut liikaa.

Tuntuu hyvältä lukea täältä, että meitä on ajateltu. Niin minäkin olen ajatellut. Niitä toisia ihmisiä, joiden elämä on mennyt omaa rataansa, mutta joiden kanssa tavalla tai toisella tahattoman lapsettomuuden kautta elämät ovat jollain tasolla kohdanneet. Tiedän sen, että jokainen tahattoman lapsettomuuden tarina on omanlaisensa ja meidän on yksi niistä. En tiedä, miten tämä päättyy vai päättyykö koskaan. Tunnenko aina yhtä vahvasti?

En halua kirjoittaa tänne mitään loppulauseita, vaikka en ole pitkään aikaan mitään julkaissutkaan, en edes käynyt koko blogissani. Täällä tämä nyt kuitenkin on ja saa ollakin, välillä minä tulen ja kirjoitan taas jotain. Moni asia elämässä on hyvin, moni asia tuntuu vaikealta. Äitinä olo on tuntunut luonnollisemmalta kuin mikään koskaan. Äitinä olo sujuu hyvin.

Neljä pientä ihmettä

Tahattoman lapsettomuuden pitkittyessä ympärilläni alkoi näkyä entistä enemmän raskaana olevia naisia. Ihan ymmärrettävää ja varsin yleistä. Ihmisen huomio kiinnittyy tiettyihin asioihin ympäristössä ja toiset jäävät vähemmälle ja hyvä niin.

Kun itse lopulta pääsin osaksi tuota kaupungilla vaeltelevaa näkyvästi raskaana olevien joukkoa, joka  huokuu jokaisella askelellaan miten kertakaikkiaan raskaana onkaan, tuntui välillä kovin kummalliselta. Tuntui, että minun pitäisi jotenkin saada ilmoitettua jokaiselle vastaantulijalle, että tämä raskaus ei ole sitten mikään perusraskaus. Ei, vaan koeputkihedelmöityksellä alkunsa saanut ihme.

Niin se maailma pyöri oman navan ympärillä.

Nyt, kun tytön kaksivuotissyntymäpäivä alkaa lähestyä, pyöreämahaiset naiset ovat taas alkaneet kummitella minulle. En voi välttyä heiltä kaupungilla. Toki myös liikun paikoissa, joissa heihin törmäämisensä on tavanomaistakin yleisempää. Paikoissa, joissa on lapseni ikäluokkaa olevia lapsia on myös todennäköisesti heidän äitejään ja nämä äidit alkavat olla potentiaalisessa sisaruksentekovaiheessa. Käymme tytön kanssa muskarissa, jossa on lisäkseni kolme äitiä ja kaksi isää lapsineen. Noista toisista vanhemmista on syksyn aikana jokainen äiti synnyttänyt. Ensin istunut maha pystyssä leikkimässä ja laulamassa ja tanssimassa niinkuin ei mitään ja sitten kadonnut synnyttämään palatakseen kohta takaisin niinkuin se olisi maailman arkipäiväisin asia.

Että ensin syntyy yksi lapsi ja sitten sille syntyy sisarus.

Sisarus. Minulla on niitä kaksi. Se tuntuu minusta hyvältä. Tuntui hyvältä kasvaa kahden sisaruksen kanssa. Tuntuu hyvältä ajatella, että siellä he nytkin ovat, jossain. Minun kaksi sisarustani.

Niin. Sisarus. Ensimmäinenkin oli niin valtava ihme. Olen siitä kiitollinen, loputtoman kiitollinen. Silti tunnen, että minulla on aivan yhtäläinen oikeus kuin kellä tahansa muullakin toiveeseen. Että toinen lapsi. Kolmaskin.

Perhesuunnittelu on sana, jota vihaan. Ja lapsiluku. Ihan hirveitä sanoja. En käytä niitä puheessani ja nytkin ne täytyi sylkäistä ulos. En suunnittele perhettäni. En. Minä haaveilen, minä toivon. Ihan hiljaa vielä, mutta jonain päivänä vielä sanon sen ääneen. Uskallan sanoa, että toivon taas.

Meillä on pakkasessa kaksi paria alkioita. Neljä pientä ihmettä. Kaksi mahdollisuutta. Juuri nyt se tuntuu valtavalta aarteelta.

Se on valtava aarre. Neljä pientä ihmettä. Kaksi mahdollisuutta.

Haaste

Minulle todella tärkeää vertaistukea aikanaan antanut ja yhä vielä korvaamattomia näköaloja niin endometrioosista kärsivän naisen, lapsettomuushoidot kokeneen pariskunnan kuin adoptio-odotusta elävän perheenkin elämään tarjoava ihana Illusia Toiveissa-blogista haastoi minut mukaan Liebster awardiin. Omalta osaltani haasteen kierto päättyy tähän, mutta olen hyvin otettu, että Illusia osoitti kysymyksensä myös minulle ja tahdon niihin nyt vastata.

1. Millaisia kokemuksia sinulla on vertaistuesta? Mitä olet siitä saanut? Onko siitä ollut jotain haittaa?
Olen kirjoittanut lapsettomuusblogia ja tätä nykyistä blogia, jota lapsettomuustausta ohjailee. Olen tavannut ihmisiä, joihin blogimaailmassa olen tutustunut. Olen törmännyt arkielämässäni sattumalta ihmisiin, jotka ovat blogimaailmasta jollain tasolla tuttuja. Olen käynyt Simpukan vertaisryhmäkokouksessa yhden kerran.

Vertaistuki on ollut minulle korvaamatonta. Se, että pystyy puhumaan lapsettomuuteen liittyvistä aiheista ilman, että täytyy alusta alkaen selittää toiselle, mistä puhuu tai ilman, että tarvitsee miettiä, onko minulla oikeutta puhua näin, on ollut helpottavaa. On ollut mukavaa myös ihan vain tutustua ihmisiin, joita en ilman lapsettomuutta olisi koskaan tavannutkaan.

Vertaistuen ongelma lapsettomuudessa on se, että tässä eletään koko ajan yhden sortin jyrkänteellä. Toiset pääsee sieltä reunalta pois, niin myös minä. Suurin osa pääsee. Tavalla tai toisella. Sitten on se vähemmistö, joka jää johonkin. En tiedä yhtään, miltä se tuntuu ja millaista se on ja mihin siinä jäädään, koska itse pääsin pois tulemalla äidiksi.

Toinen ongelma on ollut, että välillä tämä kaikki vertaisuus on imaissut minut mukanaan. Liian syvälle siihen loputtomalta tuntuvaan analyysiin, miten lapsettomuus sattuukaan ja miten se sattuu juuri minuun.

2. Mikä on suurin oivallus, jonka olet saanut lapsettomuustaipaleen aikana?
Että oma onnellisuuteni on pohjimmiltaan kiinni minusta itsestäni. Että elämä ei aina etene reiluuden periaatteiden mukaan, että siitä on kaikki oikeus loukkaantua ja särkyä, mutta lopulta kukaan muu ei voi minua korjata, jos en minä itse siinä edes pikkuisen auta. Lapseni tehtävä ei voi olla korjata minua.

3. Onko lapsettomuus aiheuttanut sinussa yksinäisyyden kokemusta? Millä tavalla olet pystynyt korjaamaan yksinäisyyttäsi?
Kun toiset ihmiset pyörittivät ympärilläni lapsiperhe-elämäänsä, muutuin vähä vähältä myrkylliseksi, itkua nieleskeleväksi tylsimykseksi. Olin jossain vaiheessa koko ajan loukkaantunut jollekin jostakin. Se ei voi tehdä pidemmän päälle ihmiselle kovin hyvää. Välillä oli helpompaa vain sulkea ovet ja ikkunat ja vetäytyä. En tiedä, miten sen olen korjannut. Tietynlaiset yksinäisyyden tunteet, lapsettomuuteen liittyvät, pääsevät valloilleen yhä vieläkin, vaikka aikaa on kulunut ja elämä on muuttunut.
 
4. Onko lapsettomuus aihettanut sinussa yhteenkuuluvuuden kokemusta? Millaisissa tilanteissa olet kokenut yhteenkuuluvuutta?
Kun olen sattumalta tavannut ihmisen, jonka kanssa olemme kuin vahingossa ymmärtäneet, että tuo toinen tuossa tietää.
 
5. Kuinka paljon pohdit lukijoita kirjoittaessasi blogia? Vaikuttaako lukijoiden pohtiminen valintoihisi kirjoittaessasi?
Oikoluen tekstini, en ehkä ilman lukijoita tekisi sitä. Bloginpitoni ei ole nykyään kovin aktiivista enkä tiedä onko tämä nykyinen enää edes erityisen mielenkiintoista lukijoille. Ymmärrän, miksi aiempi blogini oli ja siinä ajattelin lukijoitakin enemmän.
 
6. Millaiseen yhteen sanaan voisit kiteyttää sen, miksi kirjoitat blogia lapsettomuudesta?
Muistaakseni.

7. Mikä on paras lapsettomuutta koskettava teksti, jonka olet ikinä lukenut?
En osaa nimetä yhtä tiettyä, vaikka tätä kohtaa kovasti pohdinkin. Olen lukenut paljon ja tekstien merkityksellisyys vaihtelee kovasti tilanteen mukaan. Ja esimerkiksi jotkin laulut kertovat tietyssä hetkessä suoraan lapsettomuudesta, mutta toisella hetkellä sanat kuullostavatkin korvaani joltain ihan muulta.
 
8. Millaisia vaikutuksia lapsettomuudella on ollut ystävyyssuhteisiisi?
On hetkiä, jolloin olen ollut vetäytyväisempi. Toisaalta olen tullut myös avoimemmaksi, nykyään olen melko peloton, tietyllä tavalla. Olen huomannut, että avoimuus aiheuttaa monesti vastavuoroista avoimuutta. Ja sitä kautta avautuu pääsy lähemmäs toista ihmistä vähän syvemmällä tasolla kuin perussmalltalk-keskusteluina.

Joissakin ystävyyssuhteissa olen saanut osakseni niin varauksetonta empatiaa oltuani itse avoin omasta kipupisteestäni, että ihan häkellyttää. Minulla on muutama uskomattoman hyvä ystävä ja lapsettomuuteni on osaltaan osoittanut minulle, miten merkityksellisiä ihmissuhteita nämä ovatkaan.
 
9. Oletko etsinyt jaksamiseen apua ulkopuolisilta? Millaista apua olet löytänyt ja saanut?
Olen käynyt psykologin kanssa puhelemassa. Koin sen silloin hyväksi avuksi. Se auttoi jäsentämään ajatuksia ja teki todella hyvää, että joku oli hetken vain minua varten ja kuunteli, eikä yrittänytkään antaa perinteisiä kyllä-se-siitä-kunhan-lakkaatte-yrittämästä -vastauksia.
 
10. Mikä on lapsettomuudessa pahinta?
Pelko. Yksinäisyys. Eristäytyminen. Turhat toiveet.
 
11. Mikä on lapsettomuudessa parasta?
Se, miten se kliseisesti teki minusta vahvemman.

Eroamisia

Synnytyksestä on kulunut muutama viikko. Olen onnellisempi kuin koskaan, mutta samaan aikaan fyysisesti oloni ei ole kovin hyvä. Pienen patistuksen saattelemana hakeudun lääkäriin ja muutaman mutkan kautta päädyn takaisin sairaalaan, vastasynnyttäneiden osastolle, kaavintaa odottamaan. Kohtuuni on jäänyt sektiossa pala istukkaa, joka on saatava pois, että paranemiseni pääsisi kunnolla vauhtiin.

Istun tutulla osastolla, yhden hengen vuoteella, selästä avoin leikkauspaita päälläni ja odotan. Puristan sylissäni pientä tyttöäni, en ole ollut hänestä erossa hetkeäkään, en haluaisi laskea häntä pois, en hetkeksikään. Tuijotan tutkien pieniä, mutta vahvoja piirteitä hänen kasvoillaan, hänen nenänsä kaarta, uskomattoman pitkiä ripsiään, hänen poskiaan, leukaansa, syntymätukkaa. En ole ikinä nähnyt mitään niin kaunista, enkä usko koskaan tulevani näkemäänkään. Aina välillä pieni ruusuinen suu aukeaa, ahnaasti, vaativasti. Hän tahtoo maitoa, hän tahtoo minut, hän tahtoo että minä olen vain häntä varten. Ja minä olen. Koko maailmani on siinä hetkessä, vain siinä, muuta en juuri silloin kaipaa.

Yhtäkkiä idylli särkyy. Kätilö ja hänen perässään purjehtiva opiskelija törmäävät huoneeseen, nyt äkkiä, on kiire, lääkäri on vapaa ja leikkaussaliin täytyy lähteä heti. Pelästyn, ojennan lapseni vieraan käsiin, hän laskee lapsen koppasänkyyn, peittelee virkkaamani peiton alle ja lähtee kärräämään kohti kansliaa. Hätäännyn, tunnen hajoavani, minusta irtoaa osa, tahdon lapseni takaisin. Vaikka tiedän, että minut nukutetaan, tehdään kaavinta, herätetään, ja pääsen taas hänen luokseen. Pari tuntia, maksimissaan. Ei mitään hätää. Ja silti kauhea hätä.

Lasta työnnetään pieni matka vierelläni kohti kansliaa. Koitan vielä kurottautua koskettamaan, en yllä, on jo kiire. "Hänen nimensä on Selma", minä saan kuiskattua. Kumpikaan hoitajista ei kuule.

Lapsi viedään pois. Minut viedään pois.

Tuo tammikuinen hetki on pyörinyt mielessäni. Yhä uudelleen ja uudelleen. En ole tahtonut muistella sitä, en kutsunut ajatuksia luokseni. Ne ovat vain nousseet pintaan, syvältä minusta. Niinkuin niin moni hetki lapsettomuushoitojenkin ajalta ja raskaudesta, syntymän jälkeisistä ensi päivistä. Kaikkein väkevimpänä kuitenkin juuri tuo hetki, kun lapsi viedään ensimmäistä kertaa pois luotani.

Toissa viikolla minä palasin opiskelemaan. En olisi halunnut, en vielä, mutta minun oli pakko. Tyttö aloitti päivähoidon. Olen ollut suunnattoman ahdistunut, välillä epämääräisesti, välillä hyvin selkein mielin. Nyt alkaa kuitenkin jo helpottaa. Mutta ensimmäinen kerta, kun vein lapsen vieraiden luo ja lähdin pois, kun en ensimmäistä kertaa voinut vastata lapsen itkuun niinkuin tunnen haluavani vastata, en niinkuin sydämeni käskee vastata, se ensimmäinen kerta oli aivan hirveä. Kävelin kaduilla ja itkin. Aivan niinkuin olen kävellyt aiemminkin. Kävellyt ja itkenyt sitä, etten näe lapsettomuudelle loppua, että tunnen lapseni lähelläni, sydämessäni, mutta pelkään etten koskaan saa häntä oikeasti syliini saakka.

Lapsi sopeutui. On oma nauravainen itsensä. Lähtee hoitoon mielellään, on kiinnostunut toisista, tahtoo lukea, rakentaa, kaivaa, kiivetä, juosta, keinua. Jopa ojentaa kätensä, jotta hoitaja ottaisi syliin. Pieni vauvani ei ole enää vauva ensinkään. Aika menee niin kovin äkkiä. Minäkin sopeudun kyllä. Olen hetken poissa ja saan hänet luokseni. Hän ojentaa kätensä, huutaa äitiä, tahtoo syliini suukottamaan naamani märäksi. Minä saan hänet syliini, aina uudelleen. Minä sopeudun kyllä.

Lapsettomien lauantai

En ole enää lapseton. Olen kuitenkin aina se nainen, joka eli vuosia tahattomasti lapsettomana ja jonka elämän tahaton lapsettomuus lähes lamautti. Se oli minun elämäni, se on aina osa minun elämääni. Silloin en enää jaksanut uskoa, että toisinkin voi olla. En enää uskonut siihen, missä olen nyt.

Vaikuttaahan se yhä. Tietyt sanat saavat hermostumaan. Perhesuunnittelu, lapsiluku, ikäero. Minun rakas esikoiseni, ainokaiseni. Jääkö hän ainokaiseksi?

En vertaa lapsettomuutta siihen, että kaipaan yhä. Toista lasta. Sisarusta. Ehkä kolmattakin, vaikka en liian usein saisi johdatella itseäni niin syvälle haavemaailmaan. Tapahtui mitä hyvänsä, olen äiti. Tuon ihmeellisen tytön äiti. Aina. Se kokemus on poistanut oman lapsettomuuteni suurimman surun lopullisesti. Silti minussa on jäljet lapsettomuudesta. Uskon, että ne ovat minussa ikuisesti.

Ensi lauantaina vietettävä lapsettomien lauantai tuntuu yhä omalta. En osaa sanoin ilmaista, miten koko sydämeni on jokaisen tahattomasti lapsettoman puolella. Miten kovasti heidän puolestaan toivon. Miten pahoillani olen siitä, että juuri he ovat joutuneet kohtaamaan juuri sen surun. Kyllä minä tiedän ja muistan, että toisen ihmisen sanat eivät voi milloinkaan poistaa sitä ikävää. Minä muistan, miten se ikävä on olemassa joka ikinen päivä. Ja minä muistan, miltä se ikävä tuntui minussa juuri tähän aikaan keväästä.

Toukokuun toinen sunnuntai ja helvettiin koko maailma. Siltä minusta tuntui silloin.

Äitienpäivä

Taas jossain värähti jokin pieni impulssi. Sen ei tarvitse olla kovin kummoinen. Tuttu tuoksu, ajatus, mainos, kävelyreitti. Kohta, jossa minuun sattui ehkä tavallista lujempaa.

Vuosi vuodelta kasvava särö asvaltissa, siinä kohdassa, jossa mietin, että mitä jos vain heittäytyisin maahan makaamaan ja itkisin kaiken pois. Jos itkisin tarpeeksi, niin lähtisikö se pois? Olisinko silloin vapaa? Lakkaisinko suremasta, jos vain jaksaisin valuttaa jokaisen kyyneleen juuri siihen paikkaan, kadulle, viemäriin?

Tahaton lapsettomuus satutti. Olin lopulta käsittämättömän ahdistunut ja samalla tein kaikkeni, ettei ahdistukseni näkyisi muille. Vaikka lapsettomuuden aiheuttamaa surua en juuri välittänytkään peitellä, en kuitenkaan osannut elää sen kanssa. En halunnut, että ahdistukseni todellista voimaa tietäisi kukaan.

Äitienpäivä lähestyy. Ehkä se oli joku mainos, jonka näin. Joku, joka muistutti, miten ennen oli toisin. Ja miten paljon minulla on nyt. Viime äitienpäivänä olin pienen vauvan äiti. Sain olla pienen vauvan äiti. Kaksi vuotta sitten raskauteni oli ihan aluillaan. Olin äiti jo silloin. Kolme vuotta sitten olin varma, että tukehdun.

Kolme vuotta sitten kuljin yhä syvemmälle paikkaan, jota luulin umpikujaksi. Kadulla kävellessäni se saattoi iskeä milloin vain, varoittamatta. Halu heittäytyä maahan makaamaan ja itkeä kaikki pois. Tarve itkeä kaikki pois.

Minä en tehnyt niin. Itkin kotona salaa. Ahdistuin lisää.

Nyt en ole varma, miten minun pitäisi olla. Viime kertainen äitienpäivä meni vauvakuplassa. Nyt tuntuu, etten saisi enää elää niin syvällä kuplassani, mutta en tahdo sieltä uloskaan. Tahdon katsella lastani, olla hänen kanssaan, kuunnella häntä, suukottaa, halata, rakastaa. Tahdon jaksaa elää tämän aivot muhjuisiksi tekevän väsymyksen kanssa, sillä vihdoin väsymyksen syy ei ole pimeys. Olen väsynyt, koska pääsin valoon. Koska en kulkenutkaan umpikujaan. Koska olin onnekas.

En halua hössöttää äitienpäivää. En oikein tiedä, miten suhtautua siihen nyt. Se on kuitenkin tärkeä minulle, koska saan vihdoin olla äiti. Mutta se satuttaa yhä. Toisten puolesta ja omien muistojeni puolesta. Minä olin onnekas. Tuntuu, että olisin onnestani velkaa. Miksi joku saa tämän onnen ja toinen jää ilman?

Kateellinen nainen

Voi miten minä vihaan lapsettomuutta.

Vaikka se on tuonut äitiyteeni hyviäkin asioita. Se on auttanut jaksamaan tiettyjen vaikeuksien läpi. Ja niin kurjaa kuin se toisaalta onkin, lapsettomuuden myötä olin äidiksi tullessani oikeasti paljon valmiimpi ja kypsempi kuin olisin ollut silloin ennen. Yhtään epäilemättä sitä, ettenkö jo nuorempana olisi ollut hyvä äiti lapselleni silloinkin.

Mutta se, miten lapsettomuus on muovannut minuun kateellisen ja kiukkuisen kulman, sitä inhoan. Ennen kuin tulin raskaaksi se kiukkuinen osa minua oli vaativa ja äänekäs. Sittemmin kuvittelin sen hioutuneen äitiyden mukana jonnekin pahojen muistojen viemäriin. Irti minusta. Kunnes se taas muistutti itsestään.

Yksi tuttu äiti, jolla on saman ikäinen lapsi kuin omanikin, tuli pienen tauon jälkeen minua vastaan kaupungilla. Näkyvästi raskaana.

Katsoin mahaa ja nielaisin. Puhuin kaikkea muuta, en katsonut edes kohti.

En kysynyt laskettua aikaa, en vointia.

En edes onnitellut.

Kotona tunsin itseni kovin pieneksi jälleen. En halua olla se nainen. Se, joka kadehtii muilta. Miksi kuitenkin taas tuntui siltä? Eikö se jäänyt jo taa?

Tänään törmäsimme jälleen. Hymyilin. Sanoin kaikki ne sanat, jotka viimeksi jäivät sanomatta. Ja tarkoitin niitä. Jokaista.

Se jäi kaivelemaan. Olen aina halunnut monta lasta. Nyt olen vihdoin saanut yhden. Eikö se riitä? Miksi se ei riitä? Miksi sen pitäisi riittää?

Annan itseni haaveilla. Sisaruksesta, sisaruksista. Sitten joskus. Vielä on aikaa. Mutta en aio antaa kateelliselle naiselle enää tilaa myllertää elämääni. En ole sellainen. En halua olla. Minulla on jo niin paljon. Aion haaveilla vielä, mutta hiljaa ja varoen.

Aivan kuin nuo toiset

Olen aina luokitellut itseni epämääräisen lapsirakas-käsitteen alle. Olen lapsirakas. Niin olen ajatellut. Minun oli todella vaikea myöntää itselleni, että vuosien varrella aloin vieroksua lapsia. Tahattoman lapsettomuuden myötä lapset alkoivat tehdä oloni vaikeaksi. Mitä niille sanoa? Miten niitä edes katsoa? Alkoi vain itkettää.

Jossain vaiheessa huomasin, että osaan olla luontevasti vain yhden lapsen seurassa. Yhden. Sen, joka oli minulle kaikkein rakkain, kaikkein läheisin. Muut lapset saivat minut kiemurtelemaan.

Raskauden ja oman lapsen syntymän myötä ajattelin, että epämääräinen vaivautuneisuuteni ja suoranainen lapsikammoisuuteni on historiaa. Ettei enää tarvitse väistellä äitejä ja lapsia, sillä vihdoin saan olla yksi muiden joukossa, äiti itsekin.

Vauvakerhoon meno oli yllättävän hankalaa. Matkaa oli fyysisesti puolisen kilometriä, henkisesti jotain ihan muuta. Tyttö oli parikuinen, kun lopulta uskalsin. Tyttö itki ja minä olin lukossa. Istuin lattialla ja yritin imettää. Tyttö ei saanut otetta ja itki lisää. Minä menin enemmän lukkoon, enkä uskaltanut edes nousta kävelläkseni muutamaa askelta kahvipannun luokse, vaikka mieli teki.

Muut äidit näyttivät siltä, että he tietävät, mitä tekevät. Juttelevat keskenään minulle tuntemattomalla äiti-kielellä, näkevät lävitseni ja samalla katsovat ohitseni. Huomaavat heti, miten kovasti ja miten kauan olen heitä kyräillyt ja kadehtinut, vieroksunut ja pahimpina hetkinä jopa vihannut.

Ja vauvat sitten. Miten suhtautua nyt, kun kivun piti olla jo poissa? Mitä niille sanoa? Miten niitä edes katsoa? En ymmärtänyt, miksi minua alkoi vain itkettää.

En tietenkään itkenyt. Mutta en osannut olla rento, en luonteva. Sulkeuduin ja tunsin oloni tukalaksi.

Lupasin itselleni, että menen uudestaan. Ja menin. Uudelleen ja uudelleen. Lopulta hymyni ei ollut väkinäinen. Vanha taakka suli pienemmäksi kunnes se ei kahlinnut minua enää. Hengitin vapaasti ja hymyilin.

Yhä menen samaan kerhoon. Olen muuttunut yhdeksi vakituisia. Istun lattialla ja nauran. Jos vieras lapsi kiipeää jalkani yli, en hätkähdä enää, en pelkää enää. Otan lattialta lelun, ojennan eteenpäin. En yritä vajota piiloon, en jähmettyä paikalleni ollakseni näkymätön. Juttelen lapsille, juttelen aikuisille, tunnen olevani oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Tunnen oloni aidosti mukavaksi. Nyt tiedän, että eivät he minua katsoneet koskaan kummeksuen. Eivät he minua vieroksuneet. Ei ollut mitään salattua äiti-kieltä. Kaikki se oli vain sisälläni, osa lapsettomuusvuosien luomaa kuormaa. Minun täytyi itseni käydä se läpi ja päästää irti. Jokaisella on oma historiansa eikä minun ole yhtään sen kummallisempi kuin toisillakaan.

En olisi uskonut. Vuosi sitten, jos joku olisi sanonut minulle, en olisi uskonut. Että pohjimmiltaan, kuitenkin, olen aivan kuin nuo toiset.

Onnellisen naisen silmät

Tasan kaksi vuotta sitten olin työharjoittelussa synnyttäneiden osastolla. Vastasyntyneitä lapsia ja, mikä olennaisinta, heidän vastasynnyttäneitä äitejään ja tuoreita isiä. Päivästä toiseen. Myttyisiä pieniä nyyttejä ja häkeltyneitä vanhempia.

Kyllä minä sen silloinkin tiesin, että minun on paha olla. Tietenkin tiesin. Kun kuljin kotiin sairaalalta, minä itkin. Välillä kävin sairaalan vessassa pidättelemässä itkua. Yritin olla kovempi. Yritin muistaa, miksi minä halusin tehdä sen, miksi olin päättänyt jaksaa. Sitten minä jaksoin. Omasta mielestäni.

Nyt näen paremmin. Kun voi katsoa elämäänsä jälkeenpäin, näkee itsensä kauempaa ja silti selvemmin. Kun oma lapseni nukkuu päiväuntaan, niin suloisena, että yhä vielä minun sydämeni pakahtuu kun vain ajattelenkin häntä ja minun tekisi mieleni hiipiä suukottamaan rakkauttani pitkin hänen pieniä poskiaan. Siinä hetkessä on niin helppoa katsoa mennyttä ja nähdä enemmän.

En minä jaksanut. Olin aivan rikki. Ei se ole elämää, että käy töissä sydän ruvella ja itkee yöt läpeensä. Ei ainakaan hyvää elämää.

Sen näkee silmistä. Kun katson valokuvista silmiäni silloin, ne olivat surullisen ihmisen silmät. Kun katson silmiäni nyt, näen jotain aivan muuta. Melkein eri silmät.

Tämä elämä on kuitenkin saman naisen elämää. Silloin tahdoin olla äiti, enemmän kuin mitään muuta, ja pelkäsin, ettei se ehkä tule toteutumaan koskaan. Se, että minun kohdallani asiat kääntyivät lopulta näin, muutti niin paljon.

Nyt silmäni hymyilevät. Vaikka minua ei hymyilyttäisi tippaakaan, vaikka olisin kuinka väsynyt ja kyllästynyt ja kiukkuinen ja turhautunut tahansa, eivät silmäni ole enää ne silmät, jotka kaksi vuotta sitten yrittivät kaikin voimin pitää kyyneleet poissa työajalta.

Onnellisen naisen silmät.

Vuosi

Varmuus siitä, että kaikki menee hyvin. Vaimea pelko, että entä jos ei. Hirveä säikähdys, avuton epätietoisuus. Ikuisuuden kuluttua kuitenkin niin monta vuotta odotettu hetki, jolloin hän parkaisee ensimmäisen kerran.

Juuri sellaista kuin olin kuvitellutkin. Samaan aikaan jotain sellaista, jota ei ikinä osaisi kuvitellakaan.

Tahattomasti lapsettomasta äidiksi.

Vuosi on ollut minulle lempeä. Välillä on ollut vaikeampaa, raskasta, unetonta, epävarmaa, mutta päällimmäisenä tuntuu vilpitön onni. Huonot hetket haalenevat. Hyvissä hetkissä viipyilen.

Vuosi sitten meille syntyi tytär. Vuosien harhailu päättyi kiireelliseen sektioon. Kun pääsin heräämöstä pois aamuyöstä, jäimme lopulta kaksin. Nuuhkin ja tuijotin vauvaa enkä malttanut nukkua. Silloin minä tiesin sen. Kaikki meni hyvin. Ja kaikki menee hyvin.

Lähes vuosi

Tytön syntymästä alkaa olla pian jo vuosi. Kokonainen vuosi. Marraskuun myötä vuoden takaiset muistikuvat alkoivat nousta yhä vahvempina mieleen ja päivittäin koen tunnepuuskauksia muistoina niiltä päiviltä, jolloin laskettu päivä oli jo ohitettu, eikä vauva osoittanut mitään syntymisen merkkejä.

Se tyyni varmuus, että kaikki menee ihan hyvin. Se kamala pelko, kun ymmärsin ettei ehkä menekään. Se suunnaton helpotus, kun terve, parkuva, jättimäisiin peittoihin kääräisty ruttunaama annettiin hetkeksi rintani päälle. Se hetki, kun vastasyntynyt tuotiin lopulta vierelleni tyhjään heräämöön. Se ihmeellinen yö sairaalassa, tutulla osastolla, mutta niin täysin eri roolissa kuin aiemmin. Ei enää lapsettomuuttaan salaa itkeskelevänä kätilöopiskelijana, vaan juuri hetki sitten itse synnyttäneenä, tuoreena äitinä.

Äitinä.

Miten ahnaasti tyttö imi rintaa ja miten kovasti minuun sattui, miten leikkaushaava huusi kipua ja nänni oli tulessa ja se kaikki kipu oli kuitenkin toisarvoista. En malttanut irroittaa tytöstä hetkeksikään. Vain kun oli ihan pakko. Silloinkin tuli heti ikävä.

Hän oli niin kaunis. Niin täydellinen. Niin rakas.

Yhä edelleen koen lapsettomuuden oudon voimakkaana. Vasta nyt todella myös ymmärrän, millaisella voimalla lapsettomuus minua iski. Miten se lamautti minut. Miten pohjattoman surulliseksi muutuin.

Vanhemmuus on vaatinut paljon, myös itseni kanssa. Yön pisimpinä tunteina valvoessani olen käynyt läpi yhä uudelleen niitä tunteita, jotka koin niin sietämättömän kipeinä silloin. Olen myös aktiivisesti yrittänyt välttää sitä, että vaatisin tytärtäni korjaamaan lapsettomuuden aiheuttamaa haavaani. Se ei ole lapsen tehtävä. Se on minun tehtäväni. Olen oppinut jo kääntämään lapsettomuutta vahvuudekseni, löytämään sen kaiken kauheuden mukanaan tuomia voimavaroja. Ymmärtämään itseäni ja sitä, miten lapsettomuuden ansiosta olen onnistunut rakentamaan itseeni aivan erilaista voimaa ja vahvuutta. Kykyä olla myös onnen hetkissä vahvemmin läsnä.

Vuosi sitten tähän aikaan elin elämäni suurinta onnea. Silittelin mahaani, olo oli tukala ja tukalampi. Olin silti niin tyyni, niin onnellinen.

Olen yhä.

Siunattu

Minua väsyttää. Ihan hirveästi. Tyttöä vaivaa allergia ja sen seuraukset ovat piinanneet häntä viime aikoina etenkin öisin. Öisin minulla on valtavasti aikaa kasvattaa äidinhuolta pienestä, liioitella surua siitä, etten osaa auttaa häntä. Vaikka vaiva ei ole suuri, se muuttaa mittasuhteitaan pitkinä pimeinä aamuyön tunteina.

Ne ovat niitä samoja tunteja, jolloin lapsettomuuskriisini kuristi minua kipeimmin. Niitä samoja tunteja, jolloin olin varma siitä, että kaipaukseni tukehduttaa minut siihen paikkaan. Että en selviä, en voi selvitä, en enää päivääkään.

Ja silti aina selvisin.

Minua väsyttää, koska nukun jatkuvasti pätkittäin ja liian vähän. Väsymys tekee minusta kiukkuisen. Kiukku purkaantuu ärtymyksenä. Kohteeksi joutuu mieheni, jolle jäkätän ja joka mielestäni ei huomaa minua arjessa tarpeeksi, nukkuu liian pitkään, siivoaa liian vähän ja katsoo jalkapalloa liian paljon. Puhumme toinen toisillemme rumalla äänellä ja pahoitamme toinen toisemme mielen.

Niin turhaa, niin tarpeetonta.

Eilen aurinko paistoi ja ulkona oli uskomattoman kaunista. Kävelimme tytön kanssa rantaan. Hän osoitteli pienellä kädellään kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja hymyili. Hyrisi ääneen ja hytkyi. Koska kaikki on uutta, ihmeellistä ja ihanaa. Katselimme ja kuuntelimme, miten järven ranta jäätyy. Se sama järvi, jossa kesällä uimme. Se sama järvi, jonka rannalle kesällä muutimme. Elämän ensimmäinen kesä meni ja tuli ensimmäinen syksy. Yhä vielä, päivittäin, niin monta ensimmäistä.

Kyyneleet nousivat silmiini. Olen niin onnellinen. Välillä kiittämätön, mutta annan sen itselleni anteeksi. Niin me ihmiset olemme. Muistan kuitenkin yhä uudelleen ne kaikki syyt, miksi olla kiitollinen.

Ihana mies. Ihana syksy. Ihana uusi koti.

Ihana tytär. Minun kauan kaivattu aarteeni.

Tytär nukkui viime yönä taas levottomasti. Nostin rinnalleni, niinkuin vastasyntyneenä. Rinta vasten rintaa, sydän vasten sydäntä. Taputtelin, keinuttelin, hyräilin, pidin lähellä. Tunsin, miten hän rentoutui, löysi turvapaikan ja antoi unen tulla.

En tiedä, olenko koskaan ennen käyttänyt tätä sanaa. Siunattu. Se sana on tarpeeksi väkevä kuvaamaan, mitä tunsin olevani juuri silloin.

Siunattu.

Kiinni minussa

Minä ja hän. Pieni tyttäreni. Olemme tiiviisti yhtä. En voi mennä kovin kauas, hän huomaa. Ja kaipaa. Pelästyy, että hylkään.

Vaikka enhän minä. En koskaan. En koskaan hylkää häntä. Vielä joskus hän oppii luottamaan siihen. Äiti tulee kyllä, jos ei ihan heti, niin pian. On aina jossain ja rakastaa.

Pieni pää alkaa kääntyillä, ääntely muuttuu hätääntyneeksi. Äiti. Minä. Jos minua ei näy, minut on kutsuttava lähemmäs. Joskus riittää, että näkee. Joskus on päästävä iholle. Joskus porauduttava ihon alle, kaikkien muurien ja kuorten läpi sinne, missä on vain minä. Sinne hän tulee kanssani ja minä annan hänen tulla.

Vaikka välillä tuntuu, että en ehdi mitään muuta, niin aikaa on oikeasti kyllä. Tahtoisin yhä kirjoittaa, purkaa, jakaa, siitä tuli lapsettomuuden myötä tapani ajatella. Mutta en muka ehdi. Muka. Ehtisin kyllä, kunhan vain päättäisin. Yritän enemmän.

Vauvan syntymä ja äidiksi tuleminen oli monelta osalta sen suuntaista kuin olin haaveillut ja kuvitellut. En siltikään osannut aavistaa, miltä tuntuu, kun toinen on niin kiinni minussa.

Pidän siitä. Tahdon olla näin. Maailman tärkeintä pienelle ihmiselle, hetken aikaa elämässä.

Hän kasvaa niin kovin äkkiä. Seitsemän kuukautta ja viikko. Suunnilleen. Silloin mahtui kädelle. Nyt painaa jo kymmenen kiloa ja istuu itse keinussa ja liikkuu lattialla ilman että autan ja tahtoo koskettaa ohi kulkevaa koiraa, hakeutua kaltaistensa pienten lähelle, osaa ilmaista tahtoaan, vaatia, helliä, rakastaa.

Rakastaa. Kyllä minä ennenkin olen rakastanut. Mutta tämä pieni tyttö. Hänen vuokseen tekisin oikeasti kaiken.