torstai 19. tammikuuta 2017

Välähdyksiä

Tuulee. Vaikka piponi pitäisi olla tuulenpitävä, tunnen korvissani vihlontaa. Helmikuisen pakkaspäivän aurinko paistaa niin, että häikäisee, mutta samalla kylmyys pääsee yllättämään. Minulla on ylläni vain ohut tuulitakki, eikä se riitä aukealla järven jäällä. Minua paleltaa. Samalla kuitenkin tunnen, miten hiki alkaa nousta.

Suksi liukuu pitkin latukoneen hiomaa tasaista uraa. Ura jatkuu eteenpäin, silmänkantamattomiin, ja lopulta saavuttaa itsensä, tekee lenkin eikä pääty koskaan. Minä kierrän sitä kehää eteenpäin. Maalia ei ole, mutta silti pyristelen eteenpäin niin lujaa kuin ikinä pääsen. Tunnen miten mono pureutuu kantapäähäni kipeästi, hioo jalkani auki, tunnen miten sukka jää hiertymään kiinni, mutta en välitä. Minun on vain päästävä eteenpäin.

Silmistäni valuu vettä ja yritän välillä pyyhkäistä sitä hanskani selkämykseen. En ole varma, mistä kyyneleet tulevat. Ovatko ne viiman aiheuttamaa silkkaa mekaanista vedenvuotoa vai ovatko ne lapsettomuuden sisältäni poraamia surun kyyneleitä? En halua ajatella sitä, ja juuri sen takia minun on nyt mentävä eteenpäin, niin pitkälle kuin päättymätöntä latu-uraa jatkuu.

Lopulta minusta alkaa tuntua, etten saa enää henkeä. Jokainen hengenveto tekee kipeää ja vaatii ponnisteluja. Ja siinä paikassa olen hetken verran vapaa. Henkeäni ei salpaa lapsettomuus, vaan fyysinen äärimmäisyyksiin viety rasitus, minä tunnen sen ja vain sen koko vartalossani. Minä tiedän, että hetkeen lapsettomuus ei pääse satuttamaan minua. Olen vapaa.

Kylmä ja kuuma yhdistyvät myöhemmin suihkussa ja kyyneleet ovat taas surua, mutta juuri tässä ja nyt olo on kevyempi.

Kuluu vuosi. Ihmeellinen vuosi. Siihen on sisältynyt ihan kaikki ja se on tehnyt minusta äidin. Pienen ihanan lapsen äidin. Arki on arkea, alkaa hakea paikkaansa, mutta onnellisuus peittää kaiken alleen. Pieni tyttö on ihmeellinen ja elämä on ihmeellinen ja kaikki siihen kuuluvat tunteet, niin hyvät kuin huonotkin saavat tulla, minä kestän ne ja pystyn ottamaan ne vastaan. Henkeni salpautuu vain silloin tällöin, mutta nyt silkasta onnesta. Kun pysähdyn ajattelemaan sitä, miten rakastankaan häntä.

Sekin on nyt takanapäin. Kolme vuotta sitten. Silloin olin pienen vauvan äiti. Nyt minulla on kolmevuotias. Eloisa, iloinen, voimakastahtoinen. Ja olen saanut uuden kunnianimenkin, se kaikuu päiväkodin lasten suusta, kun he näkevät minun lähestyvän. "Selmanäiti tuli!" Lapsia tulee luokse, minä annan heidän tulla, enkä enää tunne oloani vaivaantuneeksi. Katson, kuuntelen, kyselen. Osaan taas olla lasten kanssa luontevasti ja se tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä. Lapset pitävät minusta, kuulemma. Minä vain pysähdyn hetkeksi heidän luokseen, katson silmiin ja kuuntelen, tartun leluun ja hymyilen. Se tuntuu vaivattomalta ja kepeältä. Ja lopuksi saan viedä yhden heistä kotiin. Minun lapseni, ainokaiseni. Olen onnekas.

Kolme vuotta sitten olo oli kevyt, lapsettomuus oli vain kamala pimeä ajanjakso, joka oli johdattanut minut kuitenkin onneen. Se oli kolme vuotta sitten. Nyt laulut ovat alkaneet taas kertoa lapsettomuudesta, äidit pyöreiden vatsojensa kanssa saavat taas silmäni kirvelemään. Silloin tällöin, varoittamatta, saatan purskahtaa itkuun, missä vain. Kun tulee puhe sisaruksista, joita on tai ei ole, tahdon vetäytyä. Olen alkanut taas käpertyä itseeni päin ja vanha pelko tuntuu yhtä lujana kuin silloinkin.

Ennenkuin tyttäreni syntyi, minä tunsin hänet lähelläni. Ja alusta asti hän tuntui niin hämmästyttävän tutulta. Kaikki tuntui siltä, että juuri sillä tavalla juuri siihen hetkeen hänen kuului tullakin. Nyt olen alkanut tuntea toisen puuttumisen yhtä vahvasti. Tunnen, että hän puuttuu, tunnen, että hänen pitäisi tulla, mutta pelkään. Mitä jos hän ei koskaan tulekaan? Mitä jos ainokaisemme on ainokainen aina?

Pakkasessa on yhä mahdollisuudet sisaruksiin. Miten ikinä uskallamme ne käyttää? Mitä, jos tällä kertaa kaikki meneekin toisin? Mitä jos mahdollisuudet kuolevat? Ne ovat kolmekymmentävuotiaan minun soluista syntyneet. Tänä vuonna täytän kolmekymmentäviisi. Vaikka liian vanha en ole tietenkään vieläkään, en useampaan vuoteen, silti se on eri asia. Joka päivä eilistä vanhempi. Joka päivä lähempänä sitä hetkeä, jolloin päätöksiä täytyy tehdä. Uskallus ja voima, niitä minulla ei ole koskaan ollut liikaa.

Tuntuu hyvältä lukea täältä, että meitä on ajateltu. Niin minäkin olen ajatellut. Niitä toisia ihmisiä, joiden elämä on mennyt omaa rataansa, mutta joiden kanssa tavalla tai toisella tahattoman lapsettomuuden kautta elämät ovat jollain tasolla kohdanneet. Tiedän sen, että jokainen tahattoman lapsettomuuden tarina on omanlaisensa ja meidän on yksi niistä. En tiedä, miten tämä päättyy vai päättyykö koskaan. Tunnenko aina yhtä vahvasti?

En halua kirjoittaa tänne mitään loppulauseita, vaikka en ole pitkään aikaan mitään julkaissutkaan, en edes käynyt koko blogissani. Täällä tämä nyt kuitenkin on ja saa ollakin, välillä minä tulen ja kirjoitan taas jotain. Moni asia elämässä on hyvin, moni asia tuntuu vaikealta. Äitinä olo on tuntunut luonnollisemmalta kuin mikään koskaan. Äitinä olo sujuu hyvin.

3 kommenttia:

Nuori Nainen kirjoitti...

Ihana kuulla sinusta Ainu! Olen tasaisesti käynyt katsomassa, josko teille kuuluisi jotain.
Minä olen pelännyt samaa ja nyt pyristellään viimeistä koitosta. Tyttären oltua 1,5 vuotta olimme menossa passiin, mutta alkiot eivät selvinneet sulatuksesta. Keväällä oli IVF, joka ei tuottanut kahdella siirrolla tulosta.

Juuri alkoi viimeisen (julkisen) IVF:n alasajo ja päätimme, että tähän tämä saa jäädä. Toivotaan tältä parasta. Onhan meillä kuitenkin hän, joka on äärettömästi enemmän kuin ei yhtään.

Silti ne sisarukset, sisarusta odottavat äidit ja varsinkin isosisaruksi tulleet lapsen kaverit nipistävät. Vaikea on pidättää kyyneliä, kun tytär kysyy, että "missä minun pikkusiskoni on". Olisihan se liikuttavaa nähdä hänet hoivaamassa.

Toivon teille kaikkea hyvää ja paljon onnen tuulahduksia, jos pakkashommiin lähdette.

Donna Orkidea kirjoitti...

Niin kiva lukea elonmerkki blogissasi. :) Olen pitkän linjan seuraaja aiemman blogisi ajalta. Kaikkea hyvää teidän perheelle! <3

Anonyymi kirjoitti...

Kiva kuulla sinusta! Täällä pyöritään niin samojen asioiden äärellä... kotona on 2,5v poika 6 vuoden yrityksen jälkeen ja edelliseen vuoteen mahtuu kolme keskenmenoa. Ennen poikaa ei ollut yhtään raskautta, nyt tulee mutta mikään ei onnistu. En olisi ikinä uskonut että tämmöiseenkin suohon vielä joutuu niiden kaikkien vuosien jälkeen. Ja koska pitäisi vaan luovuttaa ja olla onnellinen yhdestä. Kuka senkin tietää? Sinnikkyys palkittiin kerran mutta palkitaanko enää vai meneekö ainokaiseni lapsuus äidin keskenmenojen ympäröimänä. Ulriikka